Kristuksen ies on hyvä kantaa

Ajankohtaista | 04.11.2019

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Karjalan valistajien juhlassa Tukholmassa 2.11.2019.

Arkkipiispa saarnaa Tukholmassa 2.11.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Olemme kokoontuneet jälleen tänne Bellmansgatanin suomalaiseen seurakuntaan Karjalan valistajien juhlaan. Tänään yhteistä muistojuhlaa viettävät sadat Karjalan pyhät, jotka vaikuttivat Laatokan, Äänisen, Syvärin, Lapin, Inkerin, Vepsän sekä Äänis- ja Vienanjokien seuduilla. He kastoivat ja valistivat, mutta myös lähettivät oppilaitaan viemään hyvää sanomaa uusille alueille. Karjalan pyhien perustamista kymmenistä luostareista ja sadoista kirkoista ja tšasounista ortodoksinen kristillisyys levisi myös tänne länteen. Tästä todistaa tämäkin seurakunta.

Kirkkomme koki myös suuren siunauksen tänä kesänä, kun sen yhteyteen, pyhien joukkoon liitettiin myös tunnustaja ja marttyyri Johannes Sonkajanrantalainen sekä skeemaigumeni Johannes, Valamon luostarin vanhus ja hengellinen opettaja.

Pyhät ovat esikuvia meidän omassa pyrkimyksessämme pyhittymiseen ja jumaloitumiseen. Pyhyyden kriteerinä ei kirkon opetuksen mukaan ole historiallinen tunnettuus, vaan se hengellinen kokemus, joka elää kristittyjen keskuudessa. Uusi testamentti käyttää sanaa pyhä tarkoittaen maan päällä eläviä kristittyjä.

Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain,” kuulimme tänään apostoli Paavalin kehottavan galatalaisia. Paavalin kehotus palautuu Kristuksen sanoihin ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30) Kysymys ei suinkaan ollut sielun levosta, vaan kirjaimellisesti levosta ja virvoituksesta tässä ajallisessa, raskaan työn ja painavien kuormien maailmassa. Evankeliumi oli ja on ilosanoma niille, joilla ei ole mitään omaa kuormiensa lisäksi. Kuitenkin Jeesuskin vie seuraajansa työhön ja panee heidän kannettavakseen kuorman. Mutta Jeesuksen kuorma on kevyt, koska hän itse kantaa sitä seuraajansa kanssa.

Taivuttakaa niskanne ikeen alle, ottakaa opetukset vastaan; viisaus on lähellänne, löydätte sen kyllä. Katsokaa minua: olen uurastanut vain vähän aikaa mutta olen löytänyt rauhan ja levon,” sanotaan myös Sirakin kirjassa. (Sir. 51:26–27) Ies, ruotsiksi oket, on veto- tai kantolaite, jonka avulla härät ovat perinteisesti vetäneet kuormaa tai maatalousvälinettä pellolla. Olemme kenties nähneet myös kuvia, kuinka tänäkin päivänä lapset Afrikassa ja Aasiassa kantavat vettä joelta taikka kaivolta kotiin kahta sankoa kannattelevalla yksinkertaisella ikeellä – poikkipuulla. Ies, joka aurakulttuurin myötä on kulkeutunut eurooppalaisten kielten välityksellä suomenkin kieleen, yhdistää ikään kuin kristityn Kristukseen.

Kristuksen ies on hyvä kantaa. Meidän on ennen kaikkea pyrittävä sisäisessä ja jatkuvassa kilvoituksessamme vaalimaan Vapahtajamme opettamaa sydämen lempeyttä ja nöyryyttä sanoin ja teoin. Luvatessaan seuraajilleen levon, Herramme ei suinkaan luvannut toimetonta ja nautiskelevaa elämää, vaan kannettavaksemme annettu ies velvoittaa meitä konkreettiseen lähimmäisenpalvelemiseen: ottamaan myös puutteessa ja köyhyydessä elävien sekä nälkää näkevien haasteet omiksemme. Tähän kehottaa myös päivän evankeliumi. Meidän on pyrittävä saamaan aikaan jotakin lähimmäisen hyväksi ja osoittamaan hänelle laupeutta ja armeliaisuutta sekä esiintyä rauhantekijänä siinä elämänpiirissä, missä itse kukin elämme. Miten paljon meillä näissäkin asioissa onkaan parantamisen varaa!

Puhe taakasta, työn ja kuorman uuvuttamista on toki hyvä ymmärtää myös aikansa kontekstissa, eli antiikin ajan olosuhteissa. Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa ihmiset usein jaoteltiin oppimattomiin ja oppineisiin. Yhtä suuri kuilu erotti työtätekevät niistä, joiden ei tarvinnut elättää itseään ruumiillisella työllä. Raamatun syntyseuduilla tavattiin myös niitä, jotka saattoivat laiskotella päiväkausia tai elättää itseään kerjuulla – näiden ihmisten tarpeet olivat vaan niin vähäisiä. Mutta kaikki köyhät eivät toki olleet kerjäläisiä. Jeesus kutsui seuraajikseen nimenomaan tätä oppimatonta ja ankaraa työtä tekevää köyhää kansaa, ja hänen seuraajansa uudistivat tämän kutsun Rooman hellenistisessä valtakunnassa.

Niin Karjalan kuin meidän uudet pyhämme lukivat varmasti usein tämän päivän epistolatekstin sanat: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.” (Gal. 5:22–23) Paavalin meille kertomien hyveiden ja Kristuksen lain toteuttaminen on vaikeaa, voidaan puhua jopa eräänlaisesta marttyyriudesta. Häntä seuratakseen on kestettävä päivän evankeliumin autuuden lauseiden sanoin ”köyhyyttä, nälkää, itkua, vihaa ja herjaa.” Kaiken tuon läpikäyminen tuntuisi ylitsepääsemättömän vaikealta, ellei meillä olisi kirkossamme pyhiä, jotka ovat elämällään osoittaneet, että hyveiden tie kannattaa. Aamen.