”Lähimmäisesi on sukulaisesi Kristuksen kautta”

Ajankohtaista | 17.09.2019

Arkkipiispa Leo muistutti Helena -vanhainkodin praasniekassa 17.9. pitämässään opetuspuheessa mitä kristittynä oleminen tarkoittaa.

Arkkipiispa pitää opetuspuhetta Helena -kodissa

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Kun Venäläinen Hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa vuonna 1872 perustettiin, sen toiminta-ajatuksena oli avustaa orpoja, vähävaraisia perheitä ja vanhuksia. Yksi sen tehtävistä oli huolehtia venäläisestä lastenkodista, ”prijuutista”, ja kahdesta pienestä vanhainkodista. Myöhemmin nämä kolme yhdistettiin yhdeksi toimintakeskukseksi tänne Sörnäisten ulkopuolelle. Tässä yhteisössä on arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla ylläpidetty venäläistä kulttuuria ja sen suojissa säilytetty yhteys ortodoksiseen kirkkoon.

Päivän evankeliumiteksti voi tuntua hämmentävältä. Siinä esitetään Kristuksen sukupuu, joka ylettyy aina Adamin, ensimmäisen ihmisen kautta Jumalaan. Sukupuulla halutaan osoittaa, että juutalainen Jeesus Nasaretilainen oli todella historiaan astunut Jumalan poika. Samalla kyse ei ole vain historiallisesta katsauksesta, vaan evankeliumin luettelo asettuu Vanhan ja Uuden liiton väliseksi niveleksi. Jumalan Aabrahamin kanssa tekemä Vanha Liitto päättyy Kristukseen ja on uuden Liiton aika, jossa kaikki kristityt syntyperään katsomatta liittyvät Kristuksen kautta samaan pyhien sukupuuhun. Myös päivän epistolassa viitataan samaan asiaan. Aabrahamin lapsia ei määritä Kristuksen jälkeen enää verisukulaisuus, vaan usko ylösnousseeseen Kristukseen.

Tämä sukulaisuus Hengessä on sanoma siitä, mitä kristittynä oleminen tarkoittaa. Se tarkoittaa, että vaikka olemme kenties muukalaisia tässä maailmassa, niin tulevan valtakunnan odotus luo välillemme yhteyden, joka on sosiaalisia ja maallisia suhteita vahvempi. Olemme tässä maailmassa ehkä hajallaan, joskus eristyksissäkin, mutta yhteinen kansalaisuutemme kotimaa on vasta tulossa. Jumalan omaksi julistautuminen ei kuitenkaan ole etuoikeus, vaan kunnioitettava perintö ja velvollisuus. Se ei ole vain omaan käyttöömme tarkoitettu; se ei ole talentti, joka pitäisi haudata maahan. Koska olemme sukulaisia Kristuksen kanssa, se tarkoittaa, että meidän tulee katsoa lähimmäistämme samaan tapaan, tunnistaa hänessäkin jumalankaltaisuus ja kutsu samaan yhteyteen. Lähimmäisesi on sukulaisesi Kristuksen kautta.

On kuitenkin valitettava tosiasia, että tämä perimmäinen veljeys ja sisaruus on nykyaikana hämärtynyt. Nykyään tähän hämärtymiseen vaikuttaa se, että usko nähdään vain yksilön yksityisenä ja sisäisenä vakaumuksena. Tällöin sukulaisuus uskossa väistyy taka-alalle. Jos kristitty on vain kristinuskoon uskova yksityishenkilö, niin tällöin lähimmäinen hänelle on vain verisukulainen, tuttu tai vaikkapa joku hyödyllinen henkilö. Näin ajattelemalla emme kykene näkemään nenäämme pidemmälle, vaan mukaudumme ja mukautamme uskommekin vastaamaan yksilöllisiä tarpeitamme. Näin ajattelemalla otamme kristittynä ikään kuin askelen taaksepäin maailmaan, vaikka Kristus ei ole vielä sinne palannut. Epistolatekstissä kerrottiin, miten uskossaan horjuvien galatalaisten tuli valita joko paluu turvallisiin perinnäissääntöihin tai suostua uuteen elämään heidän eteensä asetetun ristiinnaulitun Herran edessä. Sama ristiinnaulittu Herra on edessämme tässä liturgiassa ja sama valinta on meillä Kristuksen sukulaisina alati edessämme.

Pyhät ihmiset ovat esimerkkinä siitä, miten ihmisten välinen, Jumalaan perustuva yhteys ei rajoitu edes pelkkiin ihmisiin: pyhittäjä Serafim Sarovilainen rukoili eläinten kanssa ja Dostojevskin Karamazovin veljeksissä esiintyvä vanhus Zosima kertoi tuntevansa myötätuntoa koko luomakunnan edessä ja pyytävänsä jopa linnuilta anteeksi. Meidän ajallamme muun muassa Uspenskin katedraalin pitkäaikainen ylidiakoni ja myöhemmin papiksikin vihitty isä Valerian Gretschaninoff sanoi tämän kirkon kolmesta tänään muistettavasta roomalaisesta marttyyrista, että ”Nämä pyhät ja heidän nimensä ovat elämämme symboleja ja kuvastavat meidän olemassaoloamme. Nadezhda – toivomme – on valoisan tulevaisuuden odotusta; Vera – uskomme – on uskoa syntiemme sovitukseen; Ljubov – rakkautemme – on sydämemme täyttävää lähimmäisenrakkautta ja heidän pyhä äitinsä Sofia – viisautemme – auttaa meitä rukouksillaan viisaasti suoriutumaan vaikeuksista ja huolistamme.

Tämä näky koko maailmaa koskevasta yhteydestä on perustana oman yhteiskuntamme yhteiseen hyvään ja huolenpitoon tähtäävissä instituutioissa. Samalla saamme lukea ja kokea, miten esimerkiksi vanhukset jäävät vaille asiallista ja inhimillistä hoitoa tai nuoret ilman ohjausta ja rakkautta. Ankaran kilpailun maailmassa myös huolenpito ja hoitotyö ovat tuloksenteon ja tehostamisen paineen alla. Huolestuttavinta ilmiössä on se, että vain harvat kyseenalaistavat näiden asioiden hengelliset ja aineelliset alkusyyt.

Avoimesti kristityillä ihmisillä ei liene enää suurinta äänivaltaa tässä maailmassa, mutta voi olla, että missään ajassa näin ei ole ollutkaan. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt pyhien joukon kasvamista tai lukemattomien hurskaiden ihmisten elämää. Onhan niin, että oma uskonperintömme vaatii meitä pitämään ääntä kaltoin kohdeltujen, sairaiden ja hylättyjen puolesta. Meillä ei ole lupaa muuttaa Kristuksen perustamaa sukulaisuutta vieraudeksi, etäisyydeksi tai laskelmiksi, joissa ihmiset jäävät niukkojen resurssien varjoon ja joissa ihmisrakkauden velvollisuuksia suhteutetaan budjettiin ja taseisiin. Voisi sanoa, että tänä päivänä oman perintöosamme julkinen esiintuominen on tärkeämpää kuin koskaan. Oma yhteiskuntamme kärsii kristillisestä muistisairaudesta, jossa lähimmäisestä huolehtiminen ei perustu elävään yhteyteen, vaan sinänsä hyvää tarkoittavat teot voidaan hoitaa minimitasolla, vedoten ajan tai rahan puutteeseen.

Erityisesti tämä on näkynyt viime aikoina kohuissa ja keskusteluissa vanhustenhoidosta. On sanottu, että yhteiskunnan henkisen tason voi mitata siitä, miten se kohtelee lapsiaan. Mutta helposti unohtuu, että lausuma on sanottu aikana, jolloin varttuneiden ihmisten hyvä kohtelu oli itsestään selvää. On oikeastaan eriskummallista, miten aikamme on ottanut etäisyyttä vuosituhantiseen perintöön kohdella vanhuksia sukupolvien ketjussa vanhimpina – henkilöinä, joille kaikki ovat luonnostaan ja myönteisellä tavalla kiitollisuudenvelassa. Raamatussa vanhempien ja esivanhempien kunnioitus oli taattu Mooseksen lailla: vanhempien kunnioitus ei johtunut vain heidän iästään, vaan juuri heissä jatkuvuus menneisyyteen eli ja oli läsnä tässä ja nyt. Vanhat ihmiset eivät olleet marginaalissa, vaan keskuksessa; he eivät olleet kiusallinen heijastuma, vaan itse yhteisön peili. Oma aikamme ei katso mielellään peileihin: se kääntää mieluummin katseensa siihen mikä on kannattavaa tai juuri tässä hetkessä kätevää.

Kirkon ja Kristuksen jäseninä meillä on oikeus vaatia parempaa kohtelua kaikille, jotka siitä jäävät paitsi. Olemme joskus vääränlaisen nöyryyden vallassa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Kenties pelkäämme, että jos avaamme suumme ja pidämme esillä Kristuksen esimerkkiä, meitä katsotaan kieroon tai meidät leimataan hankaliksi tai tarpeettomiksi. Kenties koemme, ettemme voi vaikuttaa asioihin ja päätökset tehdään jossain kaukana. Kenties koemme voimattomuutta aivan arkisestikin, uupuneina tai muuten avuttomina.

Kuitenkaan Jumalamme ei ole menestyvien Jumala ja taloudellisen menestyksen takuumies, vaan köyhien, sairaiden ja vähäosaisten Jumala. Samalla keinomme vaikuttaa ovat erilaiset kuin yhteiskunnan näkyvät teot: rukous, hyvän tekeminen ja ennen muuta hyvän tahtominen. Hyvä ei toteudu vain oikeilla rakenteilla tai suunnitelmilla – se tarvitsee Kristuksen mielen mukaista tahtoa, joka meillä nyt Herran ehtoollista viettävillä ihmisillä on. Aamen.

Kuva: Andreas Salminen