Mikä passivoi 20–45 -vuotiaita kirkon jäseniä?

Ajankohtaista | 10.09.2019

Nuoret aikuiset ja varhaiskeski-ikäiset ovat seurakuntaelämän väliinputoajia, osoittaa tuore pro gradu -tutkielma.

FM, TM ja yrittäjä Mikko Punkki on tehnyt kyselytutkimuksen 20–45 -vuotiaiden ortodoksien kirkollisen aktiivisuuden motiiveista ja esteistä. Käytännöllisen teologian pro gradu -työn tavoitteena oli selvittää, miten kohderyhmään kuuluvat näkevät kirkon ja seurakunnallisen toiminnan. Samalla Punkki halusi tuottaa tietoa, joka auttaisi kirkkoa tavoittamaan ja osallistamaan entistä paremmin tähän ikäryhmään kuuluvat passiiviset kirkon jäsenet.

Pro gradussa etsittiin vastauksia kolmeen kysymykseen. Miksi ikäryhmän edustajien suuri enemmistö on kirkollisesti passiivinen? Miksi passiivinen enemmistö kuitenkin pysyy kirkon jäsenistössä? Miten ikäryhmän seurakuntalaiset toivovat kirkon kehittävän toimintaansa?

Kyselyyn vastasi 243 kohderyhmään kuuluvaa vastaajaa. Kyselyyn pystyi vastaamaan ort.fi -sivuilla. Kyselylomake lähetettiin lisäksi satunnaisotantana 300:lle seurakuntalaiselle. Vastaajista 70 % oli naisia.

– Haluan tässä yhteydessä kiittää vielä kerran kaikkia vastaajia ja kyselylomakkeen testaamiseen osallistuneita. Oli hienoa, että otos muotoutui näin suureksi. Erityisesti iloitsen siitä, että kyselyllä saavutettiin lähes valtakunnallinen kattavuus, sillä ainoastaan yhden seurakunnan alueelta ei tullut vastauksia, toteaa Punkki.

Passiivisuuden syiden joukossa vakava viesti kirkolle

Suomen ortodoksisen kirkon aktiivisten seurakuntalaisten ikäjakauma on vinoutunut. 20-45-vuotiaat ovat kirkkokansassa selvästi aliedustettuina. Vähäinen osallistuminen jumalanpalveluksiin korreloi muun kirkollisen aktiivisuuden kanssa.

Tutkimuksen mukaan vastaajien kirkollisen aktiivisuuden ydin rakentuu jumalanpalveluselämän, sakramenttien ja kirkollisten toimitusten arvostamiselle. Tästä huolimatta huomattava osa vastaajista jää kokonaan tai lähes kokonaan seurakuntaelämän ulkopuolelle.

Noin joka neljäs vastaajista osallistui korkeintaan kerran vuodessa jumalanpalvelukseen. Muiden seurakunnallisten aktiviteettien osalta aktiviisuutta kuvaavat luvut olivat huomattavasti matalampia. Vapaaehtoistoiminta ja kuorotoiminta olivat jumalanpalvelusten jälkeen suosituimpia kirkollisia aktiviteetteja, niiden ulkopuolelle jäi kokonaan tai lähes kokonaan noin 68 % vastaajista.

Passiivisuus ei johdu kuitenkaan aina piittaamattomuudesta. Vastaukset osoittavat, että myös suuri osa passiivisista kirkon jäsenistä arvostaa ortodoksista uskoa ja sen siirtymistä omassa suvussa sukupolvelta seuraavalle. Myös opilliset syyt mainittiin. Kirkko on siis monille nuorille aikuisille tärkeä ja merkityksellinen, vaikka he eivät sen toimintaan osallistukaan.

Passiivisuuden yleisin syy onkin tutkimuksen mukaan ikäryhmälle tyypillisestä elämäntilanteesta johtuva kiire. Kiire liittyi perhe- ja/tai työelämän kuormittavuuteen ja sille itsessään kirkko ei ymmärrettävästi voi paljon tehdä. Ruuhkavuosia elävillä ja töissä käyvillä pienten lasten vanhemmilla ei useinkaan ole riittävästi aikaa ja energiaa aktiiviseen jumalanpalveluselämään. Myös lapsiperheille suunnattujen seurakunta-aktiviteettien hyödyntäminen on vaikeaa, jos molemmat vanhemmat ovat työelämässä.

Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan ole perheellisiä eikä kaikkien passiivisuutta voi selittää kiireellä. Kiireen ja aikatauluongelmien jälkeen kolmanneksi merkittävimmän esteen seurakunnalliselle aktiivisuudelle muodostivat vastaajien mukaan seurakunnan toiminnassa koetut yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet. 50,8 % vastaajista oli kokenut yksinäisyyttä ja/tai ulkopuolisuutta vähintään vähän kirkollisessa toiminnassa. Peräti neljännes vastaajista oli kokenut yksinäisyyttä/ulkopuolisuutta melko paljon, paljon tai erittäin paljon.

– Näin monen ihmisen kokemukset kertovat laajamittaisesta, merkittävän kokoista vähemmistöä koskevasta isosta ongelmasta, joka ei voi olla tavalla tai toisella heijastumatta kielteisesti seurakuntien toimintaan, Kokonaisuuden hahmottamiseksi on myös paikallaan todeta, että lukuisille vastaajille oma seurakunta oli vastaavasti yhteisönä läheinen ja rakas, toteaa Punkki.

Vaikka siis niin aktiivisilla kuin vähemmän aktiivisilla kirkon jäsenillä on myös runsaasti hyviä kokemuksia, avoimien vastauksien joukossa on huomattavan monia ikäviä kertomuksia osattomuudesta kirkossa. Vapaiden vastausten joukossa oli mukana karuakin luettavaa. Kirkkokahveilta ei löydy ketään, kenen kanssa voisi puhua. Seurakunnasta ei saa ystäviä ja ihmisiin on vaikeaa tutustua. Pienet piirit pyörivät, ihmiset jakaantuvat kuppikuntiin ja työntekijätkin juttelevat mieluiten niiden kanssa, jotka jo ovat kaikessa mukana – eivät uusien kasvojen kanssa. Osa naimattomista ja lapsettomista tuntee itsensä seurakunnassa näkymättömiksi.

– Osa näistä ihmisistä on kirkollisesti syrjäytynyt ja osa syrjäytymisvaarassa. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemusten laajuudesta ja vastaajien kommenteista piirtyy kuva omilleen jääneistä seurakuntalaisista, jotka kaipaavat sitä, että seurakunta tulisi heitä vastaan ja huomioisi myös heidät, toteaa Punkki.

Tavoitteena kaikkien kirkko

Tutkimuksen kohderyhmä tuntuu jääneen jonkinlaiseksi väliinputoajaksi: seurakunnissa kiinnitetään enemmän huomiota varttuneemman väen toimintaan sekä lapsi- ja nuorisotyöhön. Monen 20–45-vuotiaan on vaikeaa löytää seurakunnasta heille suunniteltua toimintaa tai osallistumismahdollisuuksia – jumalanpalveluksia lukuun ottamatta.

Koska ruuhkavuosia elävät eivät pysty juuri osallistumaan seurakuntien vapaaehtoistoimintaan tai esimerkiksi toiminnan suunnitteluun luottamushenkilöinä, seurakuntien aktiivitoimijoiden keski-ikä nousee helposti melko korkeaksi. Sama ongelma toistuu, kun tarkastellaan kirkon päättäviä elimiä.

Osa vastaajista koki, että vanhemmat ikäluokat ovat kirkossa hallitsevassa asemassa. Kirkko näyttäytyy siis paikoin mielikuvatasolla eläkeläisten kirkkona: koettiin, ettei toiminnan suunnittelussa ja toteutuksessa oteta tarpeeksi huomioon esimerkiksi nuorempien yksineläjien ja nykyajan lapsiperhearkea elävien näkökulmaa. Pahimmillaan vastaajat kokivat, että siitä ei olla edes kiinnostuneita.

Tämän tilanteen muuttaminen paremmaksi on kirkon tulevaisuudelle keskeinen kysymys. Kirkon jäsentilastojen tarkastelu on osoittanut, että kirkon jättävät herkimmin juuri tämän tutkimuksen kohderyhmänä olleen ikäryhmän jäsenet. Kolikon toinen puoli on se, että tämän ikäryhmän edustajat myös liittyvät kirkkoon ahkerasti. Löytämällä tapoja tämän ikäryhmän kohtaamiseen kirkko voi siis vaikuttaa hyvinkin positiivisesti jäsenmäärän kehitykseen.

Mitä siis olisi tehtävä?

Sekä kirkollisesti aktiiviset että vähemmän aktiiviset toivoivat, että nuoremmat ikäryhmät huomioitaisiin ja kohdattaisiin seurakunnissa paremmin. Valtaosa tutkimuksessa kerätyistä käytännön kehitysehdotuksista liittyy seurakuntien tiedottamiseen tai tapoihin kehittää erilaisia verkostoitumisen, tutustumisen ja kohtaamisen mahdollisuuksia.

Seurakuntien toivottiin kiinnittävän entistä enemmän huomiota tiedottamiseen. Tämä ikäryhmä etsii tietoa ensisijaisesti sosiaalisesta mediasta, joten sitä on mahdollista hyödyntää paremmin. Itsenäistä elämää aloittelevia nuoria olisi vastaajien mukaan syytä lähestyä myös henkilökohtaisella kirjeellä aina silloin tällöin,

Vastausaineistossa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että nyt tutkimuksen kohderyhmässä on mukana ihmisiä, jotka ovat muuttaneet uudelle paikkakunnalle joko opiskelun tai työn vuoksi. Tukiverkostot ovat jääneet kauas ja samalla myös suhde kotiseurakuntaan on solmittava uudelleen. Seurakunnalla olisi tässä tilanteessa oiva mahdollisuus ottaa yhteyttä ja kutsua nimenomaan tälle ikäryhmälle suunnattujen toimintojen piiriin.

Uusiin ihmisiin tutustumista toivottiin vastauksissa laajasti. Seurakunnat voisivatkin ottaa entistä aktiivisemman roolin nuorten sosiaalisen verkostoitumisen edistäjinä.

Vastaajat toivoivat, että jumalanpalveluksia olisi tarjolla enemmän, mutta myös muita ikäryhmän elämäntilanteeseen – esimerkiksi vanhemmuuteen – sopivia tilaisuuksia ja toimintaa kaivattiin. Yleisesti kaivattuja toimintamuotoja olivat lapsille ja lapsiperheille suunnattu toiminta sekä vapaaehtoistyö. Myös katekumeeenitoiminta nousi hieman esille, sillä vain harvoissa perheissä kaikki kuuluvat ortodoksiseen kirkkoon.

Ylipäätänsä lukuisissa vastauksissa toivottiin vastaantuloa seurakuntalaisia kohtaan. Osa vastaajista kertoi aktivoitumisen hankaluudesta, kun kukaan ei kysy tai kutsu mukaan.

FM Mikko Punkin käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma ”Menetetty sukupolvi? Tutkimus Suomen ortodoksisen kirkon 20-45-vuotiaiden jäsenten kirkollisesta aktiivisuudesta” tarkastettiin 13.6.2019 Itä-Suomen yliopistossa.

Teksti: Maria Hattunen