Antero Luonila tuonilmaisiin

Ajankohtaista | 15.08.2019

Porin seudun tiistaiseuran voimahahmona ja Porin pyhäkköyhteisön kantavana voimana tunnettu seurakunta-aktiivi menehtyi yllättäen maanantaina 12. elokuuta.

Antero Luonila

Tampereen ortodoksiseen seurakuntaan saapui maanantaina 12.8. suruviesti, että seurakunnan Porissa sijaitsevan pyhäkön, Pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin kirkon apulaisisännöitsijä Antero Luonila oli siirtynyt tuonilmaisiin varhain samana aamuna. Seurakunnan papisto toimitti ensimmäisen panihidan Porissa jo samana iltana.

Porissa 29.9.1944 syntyneen Antero Luonilan odottamaton poismeno on järkytys koko seurakunnalle, mutta aivan erityisen raskaana menetys koetaan Porin tiiviissä ja aktiivisuudestaan maankuulussa pyhäkköyhteisössä.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Porissa ortodoksisella kirkolla oli Anteron kasvot. Kemiran tehtaalla sosiaalipäällikkönä työuransa tehneellä Luonilalla oli ratkaiseva rooli siinä, että Poriin saatiin oma kirkko. Vuonna 2002 vihitty Pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin kirkko olikin kuolemaan asti Anterolle kuin toinen koti, josta hänet tapasi käytännössä päivittäin. Hän toimi kirkon apulaisisännöitsijänä, pyhäkköneuvoston sihteerinä ja Porin seudun tiistaiseuran tiedottajana tehden porilaisen ortodoksiyhteisön hyväksi paljon sekä näkyvää että näkymätöntä työtä. Kun kirkolla tapahtui, väsymätön puurtaja oli useimmiten paikalla kauan ennen muita ja lähti myös kirkolta viimeisenä. Vielä panihidan päätteeksi kuultiin haikein mielin lausuttu luottamuslause: ”Antero sulkee varmasti ovet.

Sukutaustastaan Antero kertoi itse seuraavasti:

Aunuslainen isoisäni Ivan Lopuhin oli hevoskauppaa käyvä maanviljelijä, eikä häntä pidetty sen takia luotettavana. 20-vuotiasta isääni, ”kulakin poikaa”, ei huolittu asepalvelukseen vuonna 1931. Isäni siirrettiin leirille Moskovaan, mistä hän karkasi naapurin pojan kanssa. Isä taivalsi hiihtäen jäätynyttä Laatokkaa pitkin Suomeen. Ennen vallankumousta Sortavalaan muuttaneet sukulaisemme auttoivat siellä nuorukaista.

Vuonna 1939 isä lähti Suomen armeijaan. Hän kävi hakemassa tuntemansa tytön Aunuksesta ja hänestä tuli äitini. Vaaranpaikkoja oli myös äidilläni. Neuvostoarmeija valtasi Aunuksen alueen takaisin vuonna 1944, jolloin olin jo hyvää vauhtia kasvamassa äitini vatsassa. Hän ehti juuri ja juuri ylittää sillan, ennen kuin se räjäytettiin. Oli hiuskarvan varassa, ettei äitini jäänyt Venäjän puolelle ja että hän yleensäkin selvisi hengissä. Vanhempani päätyivät Poriin, koska tätini oli täällä naimisissa.

Syntymäni aikoihin ei Porissa ollut ortodoksista rukoushuonetta ja niinpä minut kastettiin hotelli Satakunnassa, matkapapin hotellihuoneessa. En ole siirtokarjalainen enkä evakko, en oikeastaan tiedä, mikä olen. On ollut korkeimman kädessä, että minusta on tullut suomalainen.

Anteron isä luki joka päivä rukouksia slaaviksi ja toivoi hartaasti ortodoksisuuden jatkuvan perinteenä suvussa. Näin onkin tapahtunut: kaikki Anteron neljä lasta toimivat aktiivisesti kotiseurakunnissaan. Yksi pojista on myös vihitty diakoniksi, toinen lukijaksi.

Seurakunnan vapaaehtoistyö ja erityisesti lapsi- ja nuorisotyö olivat Anteron sydäntä lähellä. Suomessa ei liene montaa pyhäkköyhteisöä, jossa vapaaehtoistoiminnan koordinointi olisi niin järjestelmällistä ja kattavaa kuin Porissa. Antero halusi, että jokaiselle halukkaalle löytyy seurakunnasta oma tehtävä, jossa toimiminen vahvistaa tunnetta yhteisön jäsenyydestä. Hänelle oli selvää, että kenenkään ei sovi tuntea seurakunnassa ulkopuolisuuden tunnetta.

Lapsi- ja nuorisotyön Antero koki tärkeäksi pitkälti omien kokemustensa vuoksi. Hän ei itse saanut ennen armeijaa ortodoksisen uskonnon opetusta ja näki tämän suurena puutteena. Ei olekaan sattumaa, että lasten ja lapsiperheiden osallistumismahdollisuudet otettiin tarkasti huomioon Porin kirkkoa rakennettaessa. Kolmen lapsen isoisäksi ehtinyt Antero oli aina valmis asettamaan lapset etusijalle, sillä he edustivat hänelle sekä yhteisön että koko kirkon elämän jatkuvuutta.

Antero Luonila siunataan haudan lepoon Porissa lauantaina 24.8. klo 14.
Ollos iäti muistettu!

Teksti: Maria Hattunen
Kuva: Antero Luonilan kotialbumi