Jumala löytää ihmisen

Kirkkovuosi | 20.05.2019

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Samarialaisen naisen sunnuntain jumalanpalveluksessa Uspenskin katedraalissa 19.5.2019.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Kristus nousi kuolleista!

Päivän evankeliumijaksossa kuvataan samarialaisen naisen ja Kristuksen kohtaamista Jaakobin kaivolla. Jännitteen tarinaan luo aluksi se, että Kristus juutalaisena pyytää vettä samarialaiselta naiselta. Tuolloin oli erikoista jo se, että opettaja keskusteli naisen kanssa. Mutta nainen oli vielä samarialainen, hyljeksityn kansan edustaja, joiden kanssa juutalaiset eivät olleet missään tekemisissä. Kohtaus sattuu keskipäivän kuumimpaan aikaan, jolloin kaikki on täynnä valoa. Ajankohtakaan ei ole sattumaa – keskipäivä on totuuden hetki ja myös ajallinen ilmentymä Jumalan valtakunnan loppumattomasta valosta.

Samarialaisnainen näyttää ymmärtävän kirjaimellisesti Jeesuksen puheen elävästä vedestä joka – kuten Johanneksen evankeliumi myöhemmin tähdentää – viittaa Kristuksen antamaan Henkeen. Päivän evankeliumi osoittaa, että Jeesuksen antama elävä vesi on mittavampaa, ylivertaisempaa kuin Jaakobin kaivosta ammennettu vesi. Samalla tavoin evankeliumissa verrataan myöhemmin, kuinka Kristuksen antama elämän leipä on puolestaan ylivertaista verrattuna Mooseksen autiomaavaelluksella antamaan mannaan ja kuinka Jeesus on suurempi kuin Abraham.

Mutta todelliset kehyksensä tarina saa Vanhasta testamentista. Profeetta Jesaja julisti: ”Minä olen suostunut niiden etsittäväksi, jotka eivät minua kysyneet, niiden löydettäväksi, jotka eivät minua etsineet; minä olen sanonut kansalle, joka ei ole otettu minun nimiini: Tässä minä olen, tässä minä olen!” (Jes. 65:1) Kristus osoittautuu kaikkien Jumalaksi, myös niiden, jotka eivät ole häntä varta vasten etsineet. Ajatuksen on täytynyt olla suorastaan vallankumouksellinen: Jumala etsii ihmisen käsiinsä sen sijaan, että Hän olisi itse etsinnän kohteena.

Kristinuskon Jumala ei ollut antiikin tuntematon, mytologinen Jumala, vaan tunnettu, itsensä ihmiseksi tehnyt Jumala. Kristus opettaakin samarialaiselle naiselle ja hänen kauttaan myös meille, että Jumala ei ole sidottu paikkaan tai tiettyyn kulttiin – oleellista on, että rukoilija lähestyy häntä Hengessä ja totuudessa.

Vanhan testamentin kertomukset luovat kaikupohjan samarialaisen naisen ja Kristuksen keskustelulle. Kristus kertoo kohtausta ihmetteleville opetuslapsille, miten he saavat nyt niittää satoa siitä, mitä aiempi Jumalan liitto kansansa kanssa on kylvänyt. Puheillaan hän osoittaa olevansa itse Vanhan Liiton täyttymys, mutta teoillaan hän näyttää myös Vanhan Liiton puutteellisuuden. Hän ei enää ennusta Jumalasta, vaan tunnustautuu itse Messiaaksi.

Samarialainen nainen oli tullut kaivolle arkisen aherruksensa takia. Samarialainen nainen ei ollut orientoitunut päivän toimintaan hengellisesti, kohtaamaan kaivolla elävää Jumalaa. Hän oli kuitenkin valmis kuuntelemaan ja kysymään, ottamaan vastaan Herran sanan. Näin hän kohtasi Jumalan. Kertomuksen yksi viesti on, että Jumala on läsnä kaikessa arkipäiväisessä, jos emme itse tee arjestamme pelkkää banaalia suorittamista.

Eräät alkukirkon kristilliset selittäjät kiinnittivät huomiota päivän evankeliumin kertomuksen yksityiskohtaan, jossa samarialainen nainen jätti vesiruukkunsa kaivolle lähtiessään kertomaan Kristuksesta kotikaupunkinsa asukkaille. Tämä muukalaisnainen kutsui Kristuksen seuraajiksi kaikki kotikaupunkinsa asukkaat eikä vain yhtä tai kahta ihmistä, kuten evankeliumin aikaisemmin mainitsemat Filippus ja Andreas olivat tehneet. Jakamattoman kirkon opettaja Augustinus kirjoittikin, että samarialaisen naisen hahmo oli itse asiassa kirkon esikuva: koostuuhan kirkkomme muukalaisista ja todistajista.

Meitä kristittyjä ja kirkkoon kokoontuneita yhdistää juuri tälläkin hetkellä vain se, että olemme kirkossa. Olemme kerääntyneet tänne siksi, että saisimme maistaa vettä, jonka jälkeen ei enää tunne janoa. Jos janomme olisi tavallista laatua, meille riittäisi lähin vesihana. Tämä hengellinen jano, toisin sanoen se, että Jumala on löytänyt meidät, on ajanut meidät kirkkoon.

Myöhemmin Johanneksen evankeliumissa Kristus julistaa: ”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niin kuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.” Lyonin piispa Irenaeos samaisti nämä sisäiset vedet Pyhään Henkeen. Kaivo sai kirkon isien opetuksessa ihmisen sisimmän merkityksen: siellä piilossa lojuva Jumalan kuva alkaa virrata jälleen vapaasti, kun Jumala löytää ihmisen.

Nämä kielikuvat ovat yhä relevantteja. Se, että olemme kokoontuneet tänne kirkkoon, kertoo, että olemme löytäneet Jumalan luo. Ennen muuta se kertoo, että olemme Jumalan löytämiä. Mutta tätä aarretta ei saa piilottaa. Meitä on kutsuttu rukoilemaan Hengessä ja totuudessa, ja tämän kutsumuksen yksi piirre on, että annamme lähimmäisillemme ja muukalaisille mahdollisuuden tulla Jumalan löytämiksi. Emme kokoonnu kirkkoon sunnuntaisin vain suorittamaan rituaalisia velvoitteita, vaan virkistäytymään, jotta muu maailma voisi kuumimpaan keskipäivän aikaan kohdata arjessa Jumalan. Aamen.