Ortodoksisuuden sunnuntai 10.3.

Kirkkovuosi | 08.03.2019
Ortodoksisuuden sunnuntain ikoni

Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina 10.3. muistetaan kirkon voittoa ikonoklasmista eli ikoneja vastustavasta harhaopista vuonna 843.

Suuren ja pyhän paaston ensimmäistä sunnuntaita kutsutaan ortodoksisessa kirkossa ortodoksisuuden sunnuntaiksi. Juhlan viettäminen sai alkunsa vuonna 843, jolloin Bysantin keisarinna Teodora kutsui koolle kirkolliskokouksen Konstantinopoliin. Kristuksen Kirkko sai tuossa pyhässä kirkolliskokouksessa voiton ikonaklastien eli pyhien ikonien raastajien harhaopista. Yli sadan vuoden ajan (726–843) olivat ikonien vastustajat – joita monet Bysantin valtakunnan hallitsijat ja piispat tukivat poliittisista syistä – yrittäneet tuhota ortodoksisesta hengellisyydestä pyhien ikonien kunnioittamisen.

Ikonoklasmi oli Bysantin yksi pahimmista keisarikuntaa monofysiittisen riidan ja latinalaisten vuonna 1204 suorittaman Konstantinopolin valtauksen välillä kohdanneista poliittisista ja kulttuurisista kriiseistä. Ikonoklasmi oli myös yksi ortodoksisen kirkon pahimmista konflikteista. Taistelu oli väkivaltainen, katkera ja epätoivoinen. Bysantin kirkko ei sen jälkeen enää koskaan saavuttanut sisäistä ykseyttään. Ikonoklastisessa taistelussa kirkon sisäinen eheys turmeltui ja katosi. Kummallista kyllä, olemme kadottaneet avaimen tämän laajamittaisen kriisin historiaan. Riidan alkuperä, merkitys ja luonne ovat jääneet hämäräksi.

Ikonoklasmin kausi (726–843) merkitsi Bysantin keisarikunnalle kriittistä aikaa. Se voidaan nähdä viimeisenä uskonnollisena vastavaikutuksena keisarikunnan itäisten maakuntien menettämiselle 600-luvulla, ensin vähäksi aikaa persialaisille ja sitten pysyvästi arabeille. Ikonoklasmin puhkeaminen 700-luvun alussa tarkoitti hyökkäystä pitkään kestänyttä yleistä ja yksityistä pyhien ikonien käyttöä ja kunnioittamista vastaan.

Poliittisten ja sosiaalisten syiden lisäksi ikonoklastisen riidan taustalla oli todellinen teologinen taistelu ortodoksiasta. Kiista ei ollut vain kirkollinen tai ritualistinen, vaan myös opillinen. Ikonoklasmi oli olennainen osa suurta kristologista kiistaa. Ikonoklastinen riita oli kirkon historian ensimmäinen perusteellinen väittely uskonnollisen taiteen luonteesta ja tehtävästä ja kristillisen estetiikan mahdollisuuksista. Lännessä ei käyty keskiajalla vastaavaa keskustelua uskon ja taiteen suhteesta. Bysanttilaiset teologit sen sijaan tekivät sen perusteellisesti.

Menneinä aikoina oli tavallista tulkita ikonoklastinen liike orientaaliseksi tai seemiläiseksi vastavaikutukseksi Bysantin kristillisen taiteen ja hurskauselämän hellenisoitumiselle. Ikonoklastisessa teologiassa ei kuitenkaan ole mitään erityisesti seemiläistä. Ikonoklasmi merkitsi paluuta kristillisyyttä edeltäneeseen hellenismiin. Parhaiten sitä voisi ehkä luonnehtia hellenismin kristillistämiseksi. Ikonoklasmissa törmäsi toisiinsa kaksi hellenististä maailmankuvaa. Keskeisen ongelman muodosti näiden suuntausten erilainen suhtautuminen symbolismiin ja historiaan.

Ikonoklastit seurasivat tinkimättä hellenismin platonistia ja origenistisia perinteitä, kun taas pyhien ikonien kunnioittajat puolustivat kristillisyyden historiallisuutta. Siinä, missä ikonoklasmiin kanavoitui ei-kristillinen hellenistinen maailmankuva, jonka kuljettivat kirkon sisälle muun muassa Origenes (k. 254) ja Eusebios Kesarealainen (k. 340), pyhien ikonien puolustajat perustivat teologiansa patristis-raamatullisen historian pelastussanomaan. Ikonoklasmi pakottikin Bysantin ortodoksiset teologit käsittelemään Jumalan suhdetta maailmaan Luojana, Pelastajana ja Kirkastajana.

Ikoniteologiassa puolustettiin ortodoksisen teologian ja pyhien isien ajattelun aitoutta ja puhtautta uskonnollista synkretismiä vastaan. Kristuksen syntyminen ihmiseksi julistaa salattua ja lähestymätöntä Jumalaa. Alusta lähtien väittelyssä pyhistä ikoneista keskityttiin kristologiseen dogmaan. Jo ennen pyhää Johannes Damaskolaista (k. 750), mutta erityisesti hänen vaikutuksestaan ja jälkeensä bysanttilainen teologia korosti ortodoksisessa ikonografiassa ja ikonologiassa Kristuksen lihaksitulemisen dogman tärkeyttä. Kysymys ikoneista ja ennen kaikkea Kristuksen ikonista lähtee siitä, onko yleensä mahdollista kuvata luonnoltaan kuvaamatonta Jumalaa. Bysanttilainen teologia vastaa tähän kysymykseen jumalallisen lihaksitulemisen mysteerion totuudella, joka ratkaisee kaksinaisen teologisen ongelman Jumalan kuvaamattomuudesta ja kuvaamisesta.

Pyhän Johannes Damaskolaisen teologinen opetus ikonien maalaamisesta ja niiden kunnioittamisesta perustuu kahteen periaatteeseen. Ensimmäistä voidaan kutsua luodun mukaiseksi arkkitehtuuriseksi merkitykseksi. Toinen periaate kasvaa Kristuksen ihmiseksi syntymisen mysteeriosta. Kristus on kaikkien kuvien tuolla puolen, mutta syntyessään ihmiseksi hän antaa ihmisille mahdollisuuden kuvata hänet pyhissä ikoneissa.

Pyhä Johannes Damaskolainen aloittaa dogmaattisen teologian teoksensa Ortodoksisen uskon tarkka esitys pyhän Johannes Teologin sanoin: "Ei kukaan ole Jumalaa milloinkaan nähnyt; ainokainen Poika, joka on Isän helmassa, on hänet ilmoittanut" ( Joh. 1:18). Näissä sanoissa ilmaistaan evankeliumin totuus Jumalan pyhästä salaisuudesta ja lihaksitulemisesta. Sanat ilmaisevat Kristuksen ihmiseksi syntymisen luoman mahdollisuuden kristilliseen ikonografiaan, ikonologiaan ja pyhien ikonien kunnioittamiseen.

Ennen pyhää Johannes Damaskolaista Konstantinopolin patriarkka pyhä Germanos (715–730) perusteli teologisesti kristologisen pyhien ikonien puolustamisen. Ikonoklastisen riidan puhjettua Germanos pyrki keskustelemaan rauhallisesti pyhien ikonien merkityksestä ja niiden kunnioittamisen velvoittavuudesta. Pyhän patriarkka Germanoksen mukaan Kristuksen lihaksitulemisen totuus muodostaa teologisen pohjan Hänen ikoninsa maalaamiselle. Jumala tulee Kristuksessa näkymättömyydestä näkyväksi. Pyhät ikonit todistavat Jumalan pelastushistoriasta, eivät pakanallisesta monijumalaisuudesta. Pyhä ikonografia ja pyhien ikonien kunnioittaminen ovat omalla tavallaan yleistä ja näkyvää opetusta ja julistusta Jumalan lihaksitulemisen pyhästä mysteeriosta. Kristuksen syntyminen ihmiseksi ilmoittaa ja julistaa salattua ja lähestymätöntä Jumalaa.

Ikonoklastit kielsivät Kristuksen ihmisyyden

Bysantin sivilisaation ja kulttuurin historiassa 700- ja 800-luku edustivat yleisesti luovaa aikakautta. Tämä luovuus koski niin ortodoksisen teologian ja dogman kehitystä kuin keisarikunnan uuden sosiaalisen ja poliittisen eliitin muotoutumista ja kaupunki- ja maalaiselämän muotojen muutostakin. Yksi tämän luovuuden kielteisiä ilmenemismuotoja oli ikonoklastinen riita. Riidassa joutui kokeeseen se ortodoksisen teologian ja jumalanpalveluksen synteesi, jonka palestiinalaismunkit olivat kehittäneet sen jälkeen, kun arabit olivat 600-luvulla valloittaneet Lähi-idän.

Bysantin keisari Leo III (717–741) kielsi pyhien ikonien käytön ja kunnioituksen. Kielto aloitti ikonoklastisen politiikan toteuttamisen. Keisari Leon aikana keisarikunnassa oli kaksi johtavaa ikonien käyttöä vastustavaa kirkonmiestä: Nakoleian piispa Konstantinos ja Klaudiopoliksen piispa Tuomas. Pyhiä ikoneja tuhottiin, seinämaalauksia ja mosaiikkeja raaputettiin pois tai valkaistiin, liturgisia lautasia sulatettiin metalliksi ja kuvitettuja käsikirjoituksia turmeltiin. Hävittäminen ja tuhoaminen olivat pahinta pääkaupungissa Konstantinopolissa ja Vähässä-Aasiassa. Tuhottujen ikonien, seinämaalausten ja mosaiikkien tilalle ikonoklastit sijoittivat ”neutraaleja” aiheita, esimerkiksi kuuluisaan Blahernan kirkkoon Konstantinopolissa laitettiin kuvia puista, eläimistä ja linnuista. Ikonien puolustajat syyttivätkin ikonoklasteja kirkkojen muuttamisesta hedelmäkaupoiksi ja lintuhuoneiksi. Ikonoklasmin kannattajat pitivät puolestaan Kristuksen kuvaamista ikoneissa mahdottomana. Näin tehdessään he yrittivät kieltää Kristuksen ihmisyyden konkreettisessa ja yksilöllisessä mielessä. Bysantin 700- ja 800-lukujen keisarit tukivat ikonoklastista liikettä. Harhaopin syyt olivat luonteeltaan sekä teologisia että yhteiskunnallisia.

Pyhän Johannes Damaskolaisen teologiset hyökkäykset ikonoklasmia vastaan suuntautuivat pääsääntöisesti Bysantin keisarilliseen ikonoklasmiin. Hän ymmärsi riidan valtapoliittisen luonteen. Kolme puhetta ikonien syyttäjiä vastaan on ehkä hänen parhaiten tunnettu teoksensa. Ensimmäinen puhe alkaa kirjoittajan oman arvottomuuden tunnustamisella. Pyhä Johannes Damaskolainen sanoo kirjoittavansa aiheesta vain, koska kristillinen totuus oli joutunut äärimmäisen vakavan haasteen eteen. Pyhä Johannes Damaskolaisen puolustaa pyhiä ikoneja ja niiden kunnioittamista perusteellisesti. Hänen pyhiä ikoneita kunnioittava teologiansa perustelee ikonin kristillisen uskon keskeisenä asiana. Pyhä Johannes aloittaa keskustelun ikonoklasmista korostamalla, että hänen oppaanaan on ortodoksinen kirkon Traditio (Parádosis). Hän muistuttaa, että Kirkolla on kaksi lähdettä, kirjoitettu (éngraphos) ja kirjoittamaton (ágraphos). Tradition kirjoitettu osaa koostuu Vanhasta ja Uudesta testamentista ja pyhien isien kirjoituksista. Tradition kirjoittamaton osa tarkoittaa puolestaan varhaiskristityiltä, erityisesti apostoleilta suullisesti välittynyttä tieto ja käytäntöjä. Näillä kahdella Tradition osalla on ”sama voima”.

Ikonoklasmi on Pyhän Johanneksen mukaan enemmän kuin pelkästään hurskauselämän käytännön vastustamista. Se merkitsee jyrkkää poikkeamaa Pyhästä Traditiosta; siinä vähätellään koko kristinuskoa. Pyhä Johannes näkee ortodoksisuuden saumattomaksi kokonaisuudeksi, jossa minkä tahansa Tradition osan hylkääminen merkitsee kokonaisuuden tuhoamista. Pyhä Johannes Damaskolainen kuvaa pyhien ikonien kieltämistä perkeleen eli pahuuden ruhtinaan ja totuuden vihollisen aiheuttamana harhana. Saatanan päämääränä on kuohuttaa rauhassa elävää Kristuksen Kirkkoa ja saada siinä aikaan hajaannusta eli johtaa ihmisiä harhaan.

Pyhä Johannes Damaskolaisen mukaan Mooseksen lain kuvakielto kumoutui Kristuksen lihaksitulemisessa. Hän kirjoittaa: "Jos kuvaisimme näkymättömän Jumalan, tekisimme totisesti syntiä. Onhan mahdotonta kuvata ruumiitonta ja näkymätöntä ja hahmotonta". Ja vielä: "Jos tekisimme ihmisten kuvia ja pitäisimme niitä jumalina ja palvelisimme ja palvelisimme niitä jumalina, olisimme totisesti jumalattomia. Mutta mitään sellaista me emme tee. Mutta emme erehdy, kun teemme kuvan Hänestä, joka on lihaksi tullut Jumala ja ilmestyi lihassa maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa sanomattomassa hyvyydessään ja otti lihan luonnon ja paksuuden ja muodon ja värin."

Ikonoklasmi liittyy keisarilliseen politiikkaan. Kun arabit olivat valloittaneet Palestiinan, Syyrian ja Egyptin, Bysantin keisarikunta ajautui jatkuvaan sotilaalliseen ja ideologiseen välienselvittelyyn islamilaisuuden kanssa. Bysantin keisarikunta menetti sodissa paljon alueita. Myös tämä tosiasia sai ihmiset kyselemään levottomina, oliko pyhien ikonien kunnioittaminen epäjumalanpalvelusta, varsinkin kun taisteluissa menestyneet islamilaiset eivät käyttäneet kuvia. Toisaalta pyhien ikonien puolustajat väittivät, että ikonoklasmin koti oli juutalaisessa synogogassa. Kun pyhä Johannes Damaskolainen kirjoitti ikonien puolesta, hän sisällytti kirjoituksiinsa kriittisiä näkemyksiä juutalaisuudesta. Islamilaiset syyttivät kristittyjä monijumalaisuudesta ja epäjumalanpalveluksesta. Kaikki tämä suuntautui kristillistä kolminaisuusoppia ja pyhien ikonien käyttöä vastaan.

Bysanttilaisesta idästä lähtöisin olevat keisarit pyrkivät vastaamaan islamilaisuuden epäjumalanpalvelusta koskeviin syytöksiin. He päättivät puhdistaa kristinuskon islamilaisuuden haasteisiin paremmin vastaaviksi. Ikonoklastisessa liikkeessä olikin melkoinen määrä islamilaista vaikutusta, vaikkakin tuo vaikutus oli osittain kylmää sotaa islamilaisuutta vastaan eikä ainakaan tietoisesti siihen samastumista.

Ikonoklasmin tappio merkitsi luostarielämän voittoa

Pyhien ikonien kunnioittamisen voitto vuonna 843 merkitsi kirkon uskon, toivon ja rakkauden keskeisten teemojen voittoa. Koska pyhät ikonit ovat Kristuksen lihaksitulemisen todistekuvia, niin ortodoksinen kristitty ei palvo, vaan kunnioittaa pyhiä ikoneita. Ikonoklasmi oli kasvanut keisarin aloitteesta. Ikonoklasmin tappio merkitsi, että Kirkko ja luostarit selviytyivät voittajina. Ikonoklasmin päättyessä 843 luostarielämä kukoisti. Keisari Konstantinos V:n aikana (k. 775) munkit olivat olleet Konstantinopolin hippodromilla julkisen ikonoklastisen pilkan ja nöyryyttämisen kohteina. Nyt uudet luostarit toimittivat jumalanpalveluskirjoja ja muita tekstejä, ja luostarikirkkoja koristettiin uusilla ikoneilla.

Bysanttilaiset ikonoklastit eivät ottaneet huomioon Kristuksen lihaksitulemista, vaan lankesivat dualismiin, aineen ja hengen vastakohtaisuuteen. Pyhä Johannes Damaskolainen yhdistää syvällisesti pyhien ikonien kunnioittamisen ja käytön syvällisesti Kristuksen todelliseen jumaluuteen ja ihmisyyteen. Kirkon opettajana hän torjuu kirkon opettajana aineen ja hengen sekä taivaan ja maan vastakohtaisuuden. Perusta, jolla kirkko elää, ovat kirkon uskon, toivon ja rakkauden teemat.

Ortodoksisuuden sunnuntai on ollut alusta lähtien suuresti arvostettu bysanttilaisessa perinteessä. 1300-luvulla juhlaan liittyi voimakkaasti pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) ja muiden hesykasti-isien kilvoitusperinteen esiin tuominen. Ortodoksisen hesykasmin eli pyhän hiljaisuuden teologian korostaminen 1200- ja 1300-luvulla pidetyissä bysanttilaisissa kirkolliskokouksissa varjeli idän kristillistä perinnettä joutumasta läntisen rationalismin, ansioajattelun ja yksilökeskeisen humanismin valtaan.

Bysanttilainen ikonografia on pyhää taidetta

Ortodoksisen kirkon pyhät ikonit ja ennen kaikkea Kristuksen ikoni vahvistavat uuden suhteen Jumalan ja luodun maailman välillä. Uskovia kutsutaan Kirkon pyhässä Eukaristiassa vastaamaan Jumalan iankaikkisen elämän kutsuun. Pyhillä ikoneilla on liturginen luonne. Pyhät ikonit eivät ole pelkästään kristillisiä taideteoksia, vaan ne ovat myös teologisia dokumentteja ja dogmaattisia ja liturgisia muistiinpanoja. Pyhällä ikonilla on sama tehtävä Kirkossa kuin evankeliumilla. Pyhä ikoni on visuaalinen evankeliumi. Jumala loi ihmisen kuvansa ja kaltaisuutensa mukaan. Se osoittaa, että ikonin maalaaminen on jumalallinen asia.

Ikonoklasmista saavutetussa voitossa pyhästä ikonitaiteesta tuli erottamattomasti teologista ja hengellistä taidetta. Ikonitaiteen kehittäminen ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä, sillä ikonitraditio oli kuvaintuhoajien kaudella päässyt pahoin turmeltumaan. Suuria haasteita oli edessä, ennen kuin suurten kirkkojen vaurioituneet tai kokonaan tuhotut ikonit, seinämaalaukset ja mosaiikit oli entisöity tai maalattu uudestaan.

Bysantissa ikonografia oli alusta lähtien liturgista taidetta, jolla oli kirkon julistus- ja kasvatustyössä suuri merkitys. Ikonimaalari ei ollut vain taiteilija taiteilijoiden joukossa. Hän oli sanan syvässä merkityksestä liturgian toimittaja, joka valmistautui työhönsä rukouksella ja paastoamisella. Bysanttilainen ikonografia on pyhää taidetta, jolla on hengellinen olemus ja päämäärä. Englantilainen esteetikko ja taidekriitikko Herbert Read (k. 1968) luonnehti pyhää bysanttilaista taidetta kristillisyyden puhtaimmaksi uskonnollisen taiteen muodoksi. Mikään toinen kristillinen maalausperinne ei vedä vertoja bysanttilaisen ikonografian hengellisyydelle. Bysanttilaisen ikonin näkyvin tehtävä on kirkon kaunistaminen. Kirkon kauneus ilmentää pyhyyttä ja hengellisyyttä. Pyhät ikonit opettavat opettaville uskoville kirkon uskoon kuuluvia asioita ja muistuttavat heitä tästä uskosta. Ne herättävät uskovat seuraamaan pyhissä ikoneissa kuvattujen ihmisten hyveitä ja auttavat heitä muuttumaan ja kirkastumaan pyhässä askeesissa.

Toisaalta pyhät ikonit ovat pyhien hymnien ja kirkkomusiikin tavoin Jumalan palvelemisen ja kunnioittamisen välineitä. Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki todistaa ortodoksisen kirkon terapeuttisesta käytännöstä. Kirkon pyhät kuvat muistavat ihmisiä Jumalan pyhittävästä energiasta. Ihmisten aistit pyhitetään pyhien ikonien kautta. Jokaista kirkon jäsentä kutsutaan kasvamaan Jumalan eläväksi ikoniksi Kristuksessa. Pyhät ikonit osoittavat Kristusta ja pyhiä ihmisiä kuvatessaan ortodoksisen terapeuttisen teologian päämäärän: ihmisen jumaloitumisen. Ortodoksikristittyjen esikuvana on ylösnousseen ja kuoleman vallan kukistaneen Kristuksen elämä ja palveluvirka.

Teksti: Rovasti Jarmo Hakkarainen