Askeesin siunauksellisuudesta

Kirkkovuosi | 06.03.2019

Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje Suuren paaston alkaessa.

Ekumeeninen sekä Konstantinopolin, Uuden Rooman, patriarkka Jumalan armosta koko Kirkon täyteydelle: olkoon herramme ja pelastajamme Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha kanssanne aivan kuten rukouksemme, siunauksemme ja anteeksiantommekin.

Olemme jälleen Jumalan, kaikkien lahjojen antajan, armosta saapuneet Suureen ja pyhään paastonaikaan, askeettisen kilvoittelun areenalle, jotta voisimme puhdistaa itsemme Herran avulla rukouksen, paaston ja nöyryyden kautta – sekä valmistautua hengellisesti kokemaan Kristuksen kunnioitettavan kärsimyksen ja mahtavan ylösnousemusjuhlan.

Maailmamme on monella tapaa sekava. Ortodoksinen kilvoittelukokemus on korvaamaton hengellinen etu sekä ehtymätön jumalallisen tiedon ja inhimillisen viisauden lähde. Askeesin siunauksellisuus ei koske vain harvoja ja valittuja, vaan sen henki läpäisee koko elämäntapamme – onhan kristinusko itsessään askeesia – ja paasto on näin ”kirkollinen tapahtuma”, yhteinen hyvä, jaettu siunaus ja aivan jokaiselle uskovaiselle kuuluva kutsumus. Kilvoittelu ei tietenkään ole päämäärä sinänsä, eikä ”askeesia askeesin vuoksi” voi pitää oikeana. Kilvoittelun tarkoitus on nousta oman tahtonsa sekä ”lihan tahdon” yläpuolelle; se on elämän keskuksen siirtäminen omasta halusta ja minulle kuuluvasta kohti rakkautta, joka ei etsi omaansa” – kuten Raamatussa todetaan: ”Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta.” (1. Kor. 10:24)

Juuri tällainen henki on läpäissyt ortodoksisuuden historian vuosisadat. Erämaaäitien opetuksista tapaamme suurenmoisen esimerkin tästä asenteesta, ”minulle kuuluvan” kuolettamisesta rakkauden tähden: ”Eräät Sketis-vuoren erakot tulivat kerran amma Saaran luo, joka tarjosi heille astian, jossa oli hieman yksinkertaista ruokaa. Vanhukset asettivat hyvän ruoan syrjään ja söivät pilaantuneen. Oikeamielinen Saara sanoi heille: ’Olette todella Sketiksen munkkeja’.” Tällainen uhrauksellinen ja ajattelevainen vapauden käyttö on vierasta omalle ajallemme, joka samaistaa vapauden yksilön ajatuksiin ja oikeuksien peräämiseen. Oman aikamme ”autonominen” ihminen ei olisi koskaan syönyt pahaksi mennyttä ruokaa, vaan olisi ottanut ainoastaan hyvän ruoan samalla vakuuttuneena, että näin hän olisi ilmaissut – ja samalla aidosti ja vastuullisesti toteuttanut – yksilönvapauttaan.

Juuri tässä piilee ortodoksisen vapauskäsityksen ydin ja perimmäinen arvo. Se on vapautta, joka ei vaadi vaan jakaa, ei vaadi vaan uhraa. Ortodoksinen kristitty tietää, että autonomisuus ja itseriittoisuus eivät vapauta ihmisyyttä egoismista, itsensä toteuttamisen ja itsensä oikeuttamisen kahleista. Vapaus, ”johon Kristus meidät vapautti” (ks. Gal. 1:5), laskee luovan kykymme vapaaksi ja tulee täytetyksi, kun se torjuu itseensä käpertymistä pyyteettömän rakkauden ja elämänyhteyden kautta.

Ortodoksinen kilvoitteluperinne ei tunne erotteluja tai dualismia. Se ei hylkää elämää, vaan pikemminkin muuttaa sitä. Dualistinen näky maailmasta tai maailman torjuminen ei ole kristillistä ajattelua. Aito asketismi on valoisaa ja rakkaudellista. Ortodoksiselle itseymmärrykselle on oireellista, että paastonajan läpäisevät ristin ja ylösnousemuksen juhlat. Ortodoksikristittyjen kilvoittelu, niin kuin ylipäätään koko liturginen elämämme ja hengellisyytemme, välittää ja säteilee ylösnousemusta. Risti on toki ortodoksisen hengellisyyden keskuksessa, mutta se ei ole Kirkon elämän perimmäinen viittauspiste. Sen sijaan ortodoksisen hengellisen elämän olemus on ylösnousemuksen sanomaton ilo, jota kohti Risti osoittaa tien. Näin Suuren paaston aikana ortodoksisten kristittyjen peruskokemuksena on aina kaipuu ”yhteiseen ylösnousemukseen”.

Rakkaat veljet ja sisaret Kristuksessa, rukoilkaa siis, että osoittautuisimme, ylhäältä tulevan armon ja avun kautta sekä Jumalansynnyttäjän, pyhien joukosta ensimmäisen, esirukouksien kautta, arvollisiksi pyhän ja Suuren paaston taipaleeseen sopivalla ja riemukkaalla tavalla Kristuksen edessä. Rukoilkaamme, että ilolla ja kuuliaisina kirkon perinteelle kilvoittelisimme paastossa yhteisvoimin, kuolettaen himot, alati rukoillen, auttaen kärsiviä ja hädänalaisia, antaen anteeksi toisillemme, ”kiittäen kaikesta” (ks. 1. Tess. 5:18), jotta saisimme kunnioittaa vakain sydämin pyhää, pelastavaa ja ihmeellistä Kristuksen kärsimystä sekä elämää antavaa Herramme ylösnousemusta, Kristuksen, jolle kuuluu kunnia, voima ja kiitos iankaikkisesti. Aamen.

Suurena paastona 2019,
+ Konstantinopolin Bartolomeos
Palava esirukoilijanne Herran edessä