Suuri paasto: yhteisöllinen ja yksityinen matka

Kirkkovuosi | 05.03.2019

Oulun metropoliitta Elian puhe sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa.

Ekumeenisissa yhteyksissä ortodoksista kirkkoa luonnehditaan usein pääsiäisen kirkoksi. Kyseinen luonnehdinta on yksinkertaistettu ja usein esitetty rinnastuksena luterilaiseen kirkkoon, eikä se siten ole täysin paikkaansa pitävä. Totta siinä kuitenkin on se, että ortodoksinen kirkko todella ottaa pääsiäisen hyvin vakavasti. Kirkkomme liturgisessa elämässä pääsiäinen on koko kirkkovuoden näkökulmasta erittäin keskeinen asia, jonka ympärille koko kirkkovuosi rakentuu. Vaikka kirkkovuosi alkaa syyskuussa, evankeliumin lukujaksot ja kahdeksansävelmistön kierto alkavat pääsiäisestä. Pääsiäinen on tietyllä tavalla koko kirkkomme liturginen painopiste.

Pääsiäinen värittää kevättä, sillä siihen johtavaan paastoon aletaan valmistautua jo hyvin varhaisessa vaiheessa kalenterivuotta ja koko pääsiäiskausi päättyy vasta helluntaina, jonka päätöspäivää vietetään tänä vuonna kesäkuun puolivälissä. Kyseessä on siis hyvin tärkeä asia ortodoksisessa kirkossa. Me kuljemme yhteistä matkaa kohti pääsiäistä. Tälle matkalle me lähdemme sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa yhdessä, mutta kyseessä ei ole vain yhteisöllinen, vaan myös jokaisen yksilöllinen matka. Jokainen meistä kulkee omaa paastomatkaansa kohti Jerusalemia ja Golgataa, tällä yhteisellä tiellä kohti pääsiäistä. Tämä matka huipentuu Suureen viikkoon ja Herran ylösnousemukseen.

Me aloitamme tämän matkan yhteisellä rukouksella sunnuntai-illan ehtoopalveluksessa ja me kuljemme sitä kukin yhdessä, mutta myös yksin. Suuren paaston aikana onkin tärkeää käydä henkilökohtaista keskustelua niin oman itsensä kuin oman rippi-isän kanssa siitä, mikä on minun oma tämänhetkinen hengellinen tilani. Yhdessä rippi-isän kanssa on hyvä pohtia, olenko minä taantunut sitten viime pääsiäismatkan vai kuljenko minä askeleita eteenpäin. Jumala ei meille useinkaan näytä oman kilvoittelumme edistystä, vaan sen näkevät toiset. Juuri siksi me tarvitsemme siihen toisen ihmisen: rippi-isän, joka ohjaa meidän hengellistä elämäämme. Siksi kehotan, että jokainen kävisi synnintunnustuksella suuren paaston aikana, kuuntelemassa hengellisiä ohjeita ja saamassa synninpäästön. Meidän eheytymisemme prosessin kannalta synninpäästö on olennainen asia kasvussamme kohti Jumalan kaltaisuutta, kohti Kristuksen kasvoja, kohti Kristuksen kaltaisuutta.

Nyt alkava suuri paasto on siis yhteisöllinen matka, jonka me aloitamme konkreettisesti pyytämällä toisiltamme anteeksi. Me pyydämme anteeksi kaikkea millä olemme toisiamme satuttaneet, tietoisesti ja tietämättämme. Harvoin ajattelemmekaan sitä, kuinka toinen voi kokea loukkaavana tietynlaisen katseen tai muun pienenkin eleen – puhumattakaan sanoista ja teoista, joilla olemme lähimmäisemme tuominneet tai jättäneet vaille huomiota. Tästä syystä me pyydämme anteeksi myös sitä, ettemme ole huomioineet toista ihmistä, muistaneet kysyä mitä hänelle kuuluu ja kuinka hän voi. Olemme saattaneet unohtaa kysyä, olisimmeko voineet auttaa lähimmäistämme tai unohtaneet pitää yhteyttä.

Tämä paaston matka kohti pääsiäistä, jonka me olemme nyt aloittaneet, on siis todella sekä yhteisöllinen että yksilöllinen. Siinä ovat nämä kaksi puolta rinta rinnan. Joskus kuulee ihmeteltävän, että miksi minun pitäisi tulla kirkkoon sovintosunnuntaina ja pyytää anteeksi ihmisiltä, joille minä en ole tehnyt mitään väärää. Tässä anteeksipyytämisessä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään siitä, miten minä itse olen toista vastaan rikkonut, vaan kuinka me yhteisönä olemme tietämättämmekin saattaneet satuttaa toinen toistamme. Siksi on tärkeä pyytää anteeksi. Mitä vahvemmin ja mitä enemmän me toisiamme rakastamme, kunnioitamme ja tuemme, niin sitä vahvempi myös meidän oma uskomme ja yhteisöllisyytemme on. Sitä vahvempi ortodoksinen uskomme on Oulun hiippakunnan ja koko Suomen maan alueella. Siksi kehotan jokaista miettimään näitä asioita ja painamaan ne sydämeensä, kun tänä iltana aloitamme yhteisen matkan anteeksipyytämisellä.

Jumala, anna minulle syntiselle anteeksi!