Rakkautta toiminnassa

Kirkkovuosi | 03.03.2019

Arkkipiispa Leon paastokirje Suomen ortodoksisen kirkon jäsenille Herran vuonna 2019.

Herra, nyt on armosi kirkastunut meille; on kirkastunut sielujemme valo. Katso, nyt on otollinen aika, nyt on parannuksen tekemisen aika. Pankaamme pois pimeyden teot ja pukeutukaamme valon aseihin, jotta purjehdittuamme paaston suuren meren yli saapuisimme sielujemme Pelastajan, Herran, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen, kolmantena päivänä tapahtuneen ylösnousemisen juhlaan.” (Sovintosunnuntain virrelmästikiira)

Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.” (Matt. 6:14)

Eräitä elämämme suurimpia salaisuuksia on se, että pieni onkin suurta, viimeisestä tuleekin ensimmäinen, ensimmäisestä viimeinen, heikkous on vahvuutta, epäonnistuminen onnistumista, kuoleminen syntymistä. Tie elämän suuren mysteerin äärelle voi alkaa anteeksipyytämisestä ja anteeksiannosta, joka on kristillisyyden ja koko evankeliumin sydämessä, sen syvimmässä olemuksessa. Se ilmaisee rakkauden, jonka Jumala on meille osoittanut Kristuksessa, Hänessä, joka on meidän sovittelijamme, lunastajamme ja luojamme, Hän joka hajottaa kaikki muurit, kaikki raja-aidat, jotka olemme rakentaneet sydämemme kovuuden tähden. Hän tuo meidät yhteen. Läheisten kanssa on mahdotonta elää, jos suhdettamme myrkyttää anteeksiantamattomuus. Anteeksianto on vaikeaa kuin ristin ottaminen, mutta kun uskaltaa kokea ja kohdata oman syyllisyyden, löytyy sen takaa anteeksianto. Kristus kiteytti anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen loistavasti: Joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa myös paljon. Anteeksisaaminen on rakkautta ja rakkauden tulos.

Suuri paasto, tämä Suuri Pyhä, antaa meille mahdollisuuden 40 päivän ajan pohtia keitä olemme, miten olemme ja missä olemme. Paastoajan kirkkoveisujen tehtävänä on johdattaa ajatuksemme esivanhempiemme syntiinlankeemukseen ja paratiisista karkottamiseen. Mutta samaan aikaan kun mieltämme johdatetaan esivanhempiemme synteihin, kukaan meistä ei voi piiloutua edellisen sukupolven taakse, sillä senkin edustajilla on omat vanhempansa, ja heillä omansa. Syyttävän sormen osoittaminen Aatamiin ja Eevaan ja heidän taakseen piiloutuminen olisi järjetöntä jo siitäkin syystä, että kirkkomme traditiossa Aatamia pidetään katujan arkkityyppinä. Kirkko muistelee Aatamia ihmisenä, jonka katumus mahdollisti hänen lunastuksensa helvetistä Kristuksen ylösnousemuksessa.

Valmistautuessamme Herramme ylösnousemuksen juhlaan on sen sijaan hyvä olla tietoinen siitä, kun ihmistahto asetetaan Jumalan tahdon yläpuolelle, kuten paratiisikertomuksessa tapahtuu, rikotaan luomakunnan järjestys. Se oli järjetön ja luonnoton teko, josta ihminen joutui tilille. Jumalan kuva kuitenkin pysyy meissä ja kuvalle kuuluvien ominaisuuksien käyttäminen on meille edelleen päämäärä. Lankeemus ei tuhonnut kykyämme valita, kykyämme totella tai olla tottelematta. Mutta kukin joutuu edelleen itse astumaan ulos mukavuusalueeltaan, omasta valheellisen viattomuuden paratiisistaan ja tulemaan vastuulliseksi ihmiseksi. Ihmiseksi kasvaminen on juuri meidän henkilökohtaisesta paratiisista ulos astumista. Tämä elämämme kaikkine iloineen ja suruineen, on juuri se paikka, jonne päädytään, kun paratiisi jää taakse. Ja paratiisin ulkopuolella tapaamme muita kanssaihmisiä omine kipuineen, rikkomuksineen ja synteineen. Sellaista on elämä.

Kristus tuli osoittamaan alkuperämme ja päätepisteemme. Kun ihminen lopulta asettuu elämään Jumalan edessä, tulee hän tietoiseksi omasta olemuksestaan ja omasta alkuperästään. Nyt edessä olevat 40 päivää antavat meille mahdollisuuden taivuttaa itsemme sen Jeesuksen seuraan, jota maailma ei tunne, jota täällä pilkataan, häväistään ja syljetään ja joka lopuksi lyödään ristinpuulle. Tämä on kova osa ihmiselle, joka tahtoisi saada kunniaa ja mammonaa jo tässä elämässä. Mutta vaikka Vapahtajamme puhuu vaivoistaan ja tuskistaan, jotka hän matkalla Jerusalemiin kohtaa, ennustaa hän myös niiden jälkeen lopullista voittoa. Ensin on kuitenkin paaston aika: on pidättäytymistä, kärsimystä ja pitkäperjantain pimeyttä, murhetta ja kyyneliä, mutta niiden jälkeen seuraa ylösnousemuksen säteilevä kirkkaus.

Tärkein viestimme ympäröivälle maailmalle on se, että noudatamme itse paastoa, eli otamme yliotteen meitä orjuuttavista asioista, hallitsemme kielemme, kannamme vastuumme lähimmäisistämme, sillä antamalla omastamme muistamme niitä miljoonia ihmisiä, joille paasto on köyhyydestä johtuva pakko. Kirkossa rukous, paasto ja armeliaisuus ilmaisevat käytännössä, miten katumuksessa anteeksisaadut rikkomukset muuttuvat vastakkaisiksi rakkauden toiminnoiksi. Lähimmäisen auttaminen on katumuksen sydän.

Paasto ja rukous puhdistavat tunteemme näkemään, miten me kaikki olemme tasa-arvoisia ja saman ihmisiä rakastavan Jumalan lapsia. Sen vuoksi tämän vuoden paastossa kirkkomme kansainvälisen diakonian ja lähetystyön Filantropian keräys kannetaan naistyön tukemiseen Itä-Ugandassa. Naisten parissa tehtävän työn tarkoituksena on mahdollistaa paremmat elämän edellytykset etenkin lapsille. Paikallisten naisten kertomuksissa nousevat esiin elämän katkerat puolet. Monet heistä ovat eläneet vaikeissa, usein väkivaltaisissa olosuhteissa.

Hyödyntäkäämme tämä pyhityksenaika siis hyvin, kuten Johannes Krysostomos opettaa: ”Näytä se teoissasi. Missä näet köyhän, ole armelias. Jos näet vihamiehen, tee sovinto”. Anteeksianto on rakkautta toiminnassa, anteeksianto ylläpitää ihmisten välistä yhteisöllisyyttä. Anteeksianto on itse elämää, sillä jos emme anna anteeksi lähimmäisellemme, me kuoletamme samalla itsemmekin.

Sovinnon tekemisen jälkeen voimme aloittaa pyhitysmatkamme rauhallisin mielin.