Metropoliitta Arsenin haastattelu

Ajankohtaista | 17.02.2019

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin haastattelu toimeen asettamisen yhteydessä tuhlaajapojan sunnuntaina 17.2.2019.

Kävikö piispuus mielessänne 34 vuotta sitten, kun teitte munkkilupaukset silloisessa Leningradin hengellisten koulujen pyhäkössä?

Piispuus ei todellakaan käynyt Leningradin vuosina mielessäni. Päällimmäisenä oli tuolloin ajatus päästä opintojen päätyttyä Valamoon, josta oli jo 1970-luvulla tullut minulle rakas paikka. Toivoin toki saavani pappisvihkimyksen, koska olin käynyt pappisseminaarin Kuopiossa ja olin jatkamassa opintoja Hengellisessä akatemiassa. Kuukauden päästä munkiksi vihkimisestäni KP. Leningradin ja Novgorodin metropoliitta Antoni vihki minut diakoniksi ja vuoden päästä KP. Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali vihki papiksi pääsiäisyön liturgiassa Kuopiossa. Molempia näitä esipaimenia muistan jatkuvasti rukouksissani. Kerran Leningradin Hengellisessä akatemiassa eräällä oppitunnilla oli puhe piispuudesta, jolloin opettaja totesi katsellen vuoroin minua ja vuoroin silloista pappismunkki Nazaria, jonka kanssa minut vihittiin yhdessä munkiksi, että se on huono sotilas, joka ei tahdo kenraaliksi. Silloin se tuntui lähennä vinoilulta, mutta niinpä vain me molemmat olemme nyt Jumalan tahdosta piispoja.

Isä esipaimen, teidät vihittiin apulaispiispaksi tänä samana päivänä, Tuhlaajapojan sunnuntaina, vuonna 2005. Mitkä olivat ne haasteet, jotka kohtasitte piispallisen taipaleenne alkumetreillä niin ihmisenä kuin piispanakin?

Tuhlaajapojan sunnuntai sopii hyvin minulle – humanistille – vihkimispäiväksi, sillä raha ei tee kohdalleni pesää. Aloitin työni arkkipiispan kansliassa tammikuun toisena päivänä vuonna 2005, eli jo ennen piispaksi vihkimistä. Muistan, että ylidiakoni Kimmo Kallinen ja kansliasihteeri Leena Tuutti olivat vielä lomalla. Thaimaan Phuketissa oli toisena joulupäivänä tapahtunut tsunami, minkä johdosta sain ensimmäiseksi työkseni kirjoittaa arkkipiispan käyttöön surunvalittelun tapahtumasta, joka meni sitten tiedotusvälineille.

Tuo oli aivan alku, mutta siitä sitten tehtäväkuva pikkuhiljaa muotoutui ja arkkipiispa antoi hyvin vapaat kädet toimittaa jumalanpalveluksia ja vierailla hiippakunnan seurakunnissa. Se onkin se ulospäin näkyvä osa työtä. Seurakuntalaisille jäivät ja jäävät edelleen näkymättömäksi kirjalliset työt ja valmistelut, joihin viikon arkipäivät pääosin kuluvat.

Mitään erityisiä ongelmia piispallisen taipaleeni alkuaikoina ei ollut. Töihin paneutumista helpottivat varmaankin se, että osasin jumalanpalvelukset ja että olin saanut toimia Valamossa niin varajohtajana kuin myös taloudenhoitajana. Erityinen painotus alkuajan työkuvassani oli monikulttuurisuustyö erityisesti minulle rakkaitten venäjänkielisten parissa.

Millaisten pulmien kanssa painitte tänä päivänä? Millaisten haasteiden edessä olette nyt?

Tällä hetkellä asemani on aivan toinen kuin apulaispiispana, koska valta ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Polttavin haaste on nyt luonnollisestikin meneillään oleva seurakuntahallinnon uudistus. Vaikka tämän hetken luvut ja niihin perustuva ennuste kertoo muutostarpeesta, on vastarintaa eräissä seurakunnissa kuitenkin olemassa. Tavallaan se on ymmärrettävissä, sillä muutos on aina riski, se on hyppy tuntemattomaan. Hyppy on kuitenkin nyt uskallettava tehdä, sillä tilanne on muuttunut ja tarvitaan uusia toimintatapoja. Tänä päivänä tarvitaan rohkeutta katsoa tilastojen faktoja ja parantaa toimintaa tämän hetken tarpeita vastaavaksi. Kirkko ei ole museo vaan Pyhän Hengen elävöittämä organismi, eli se muuttuu. Tälle ajalle on löydettävä tämän ajan ääni ja toimintakulttuuri. Papiston on pidettävä, niin kuin paimenen kuuluu, yhteyttä seurakuntalaisiinsa. On hyvä muistaa, että edellinen suuri muutos kirkossa oli sodanjälkeinen, nykyisen seurakuntarakenteen muodostaminen. Eikä sekään ihan kivuitta syntynyt ja nyt ovat väestökeskittymät toisaalla kuin 1950-luvulla.

Esipaimen, mitä tavoitteita asetatte itsellenne, ja mitkä ovat päämääränne?

Pyrin säilyttämään kirkon liturgisen perinteen, mutta hallinnon kehityksen näen tarpeelliseksi ja myös toimintatavoissa on muuttamisen ja parantamisen varaa. Rakastan jumalanpalveluksia ja kirkko on kautta aikojen valinnut piispoiksi luostariasukkaita juuri sen vuoksi, että he innoittaisivat papistoa toimittamaan jumalanpalveluksia kiirehtimättä, lyhentämättä tarpeettomasti ja hartaasti. Laadukas jumalanpalveluselämä on kuin hyväntuoksuinen kukka, joka houkuttelee luokseen. Tähän pyrin, sillä kirkko on hengetön ilman aitoa, todellista hengellistä elämää, ilman rukousta ja ilman laadukkaita jumalanpalveluksia. Tämä on tavoite itselleni ja se on sitä myös hiippakuntani työntekijöille, niin papeille kuin kanttoreillekin.

Sunnuntain työpäivään tulee papilla kuulua liturgian lisäksi muutakin, kuten esimerkiksi kotikäyntejä tai vanhainkoti- ja terveyskeskusvierailu. Sanalla sanoen pastoraalista työtä. Kanttorien on puolestaan hyvä keskittyä harjoituttamaan kirkkokuoron laulua jumalanpalveluksissa tarvittavalle tasolle. Mitään konserttikuoroa eivät seurakunnat tarvitse, niihin on kanttorin työaikaa turha hukata. Se, jos kirkkokuoro pystyy pitämään myös konsertteja, on tietysti hyvä asia, mutta se on ekstraa. Seurakunta tarvitsee kuoron, jonka jäsenet sitoutuvat käymään harjoituksissa ja laulamaan kirkossa.

Mitkä ovat mielestänne nykyaikana hyvän kirkon esipaimenen ominaisuuksia ja piirteitä?

Pyhä apostoli Paavali on esittänyt hyvät paimenen ominaisuudet ensimmäisessä kirjeessään Timoteukselle (1. Tim. 3: 1-7) ja ne sopivat aviollista sitoumusta lukuun ottamatta myös piispalle. Siinä mielessä eivät asiat ole apostolisesta ajasta lähtien muuttuneet miksikään.

Vanha käytäntö, jonka mukaan piispa vihittiin yhteen hiippakuntaan loppuiäkseen on muuttunut. Mistä uskotte muutoksen johtuvan?

Syynä muutokseen on hiippakuntien erilaisuus ja kasvaneet vaatimukset. Kokemusta vähemmän vaativassa tehtävässä tai pienessä hiippakunnassa saanut piispa valitaan monissa paikalliskirkoissa merkittävämpiä taitoja, tietoa ja kokemusta vaativaan tehtävään. Näin on meillä, mutta myös esimerkiksi Moskovan patriarkaatissa ja monessa muussakin paikalliskirkossa. Lähtökohtaisesti rotaatio ei ole hyvä asia, mutta meillä Suomessa se on välttämättömyys, koska kandidaattien määrä on vähäinen.

Oma hiippakunta

Esipaimen, Jumala on saattanut teidät Suomen ortodoksisen kirkon erityisimmän hiippakunnan ruoriin: sen alueella toimii kaksi luostaria, Suomen ortodoksisen kirkon ainoa pappisseminaari sekä Valamon opisto. Minkälaisena Te näette luostarikilvoituksen tulevaisuuden hiippakunnassanne?

Väestöpohjaan nähden meillä on hyvin voimakas luostarielämä, vaikka harva tuskin tulee sitä ajatelleeksi. Vaikka perinteisissä ortodoksista uskoa tunnustavissa maissa joka hiippakunnassa on oma mies- ja naisluostarinsa, niin meillä ei siihen näillä näkymin ole resursseja. Kaikkien tulisi sen vuoksi mielestäni tukea kahden elävän ja traditionaalisen luostariyhteisön toimintaa, aivan samoin kuin pappisseminaaria ja Valamon opistoa.

Kehittyykö mielestänne ortodoksinen koulutus Suomessa, vai sulaako se ajan mittaan osaksi akateemista tunnustuksetonta teologista koulutusta?

Papiston olisi paikallaan tuoda oman seurakuntansa nuorten pohdittavaksi hakeutumista Itä-Suomen yliopiston teologiseen koulutukseen. On merkillepantavaa, että siellä on joistain seurakunnista useita opiskelijoita ja toisista taas vähän tai ei lainkaan. Uskon, että kirkon työntekijöillä on tässä vaikutusmahdollisuus.

Yliopiston ja kirkon koulutukselliset tarpeet eivät kaikelta osin kohtaa ja sen vuoksi kirkolle on kehitetty seminaariin omaa koulutusta. Sen tarkoituksena on paikata yliopistokoulutuksen papin työkenttään jättämiä aukkoja. Näitä ovat ennen muuta pastoraalisen ja hallinnollisen työn sisällöt.

Mikä on Valamon opiston tulevaisuus?

Kirkko tarvitsee nyt ja tulevaisuudessa aikuiskoulutusta. Toki sitä tarjotaan joiltain osin myös seurakunnissa, mutta Valamon opisto on erityinen koulutuspaikka monessa mielessä. Ensimmäisenä ja tärkeimpänä on se, että opisto toimii Kristuksen kirkastumisen luostarin yhteydessä ja siellä on päivittäiset jumalanpalvelukset. Toiseksi luostarilla on Suomen suurin ortodoksinen teologinen kirjasto, josta toki löytyy muutakin luettavaa. Kolmanneksi luostarin sijainti on oivallinen opintoihin keskittymisen ja liikunnan kannalta. Nämä vahvuudet takaavat uskoakseni Valamon opiston tulevaisuuden toisiin vastaavantyyppisiin toimijoihin nähden.

Työstä ja vapaa-ajasta

Esipaimen, olette aktiivisesti mukana kirkon toiminnan eri aloilla jo usean vuoden ajan. Jo nyt teitä voisi tietyin korjauksin luonnehtia ”joka paikassa olevaksi ja kaikki täyttäväksi”. Miten teitä riittää kaikkeen tähän toimintaan? Miten pitkä työpäivänne on?

Työpäivien pituus vaihtelee, mutta pääsääntöisesti en tee sen pidempiä työpäiviä kuin muutkaan. Olen näkyvästi monessa mukana sen vuoksi, että minua on pyydetty moniin kirkon toimintoihin ja olen huono kieltäytymään, jos asia vähänkin kiinnostaa. Keskityn työajalla tekemään vain kirkon työtä, joten tulosta syntyy. Vapaa-ajalla harrastan asioita, jotka nekin monelta osin koskettavat kirkkoa. Se, että jaksan tehdä töitä, on kiinni kahdesta – kolmesta asiasta. Minun puolestani rukoillaan ainakin kaikissa seurakunnissa ja molemmissa luostareissa. Lisäksi vietän suhteellisen terveellistä elämää ravinnon ja liikunnan suhteen sekä nukun hyvin.

Onko teillä harrastuksia, lempipuuhaa? Mitä teette, kun vapaa hetki järjestyy?

Vapaa-ajan käytön ja harrastusten osalta vuosi jakaantuu minulla karkeasti kahteen osaan. Talvella luen, maalaan, kirjoitan, hiihdän ja kalastan. Kesällä on keskiössä puolestaan puutarhanhoito, kalastus, kävely, marjastus ja sienestys. Käyn myös mielelläni taidenäyttelyissä, konserteissa ja teatterissa. Työssä saan kohdata aika paljon ihmisiä, joten vapaa-aikaani vietän mieluusti yksin, tai en ihan yksin, vaan Hulda-kissani kanssa.

Niin historiassa, kuin meidän aikanammekin keskustellaan kirkon ruhtinaiden ylellisestä, jopa liiallisuuksiin menevästä elämäntyylistä, joka ei tunnu sopivan yhteen heidän munkki- ja jumalanpalvelijan statuksensa kanssa. Millaiselta tuleva elämänne näyttää, erityisesti julkisen kentän ulkopuolella? Missä on kotinne? Minkälainen se on tai tulee olemaan? Ketkä ovat sinne tervetulleita?

Kotini on edelleen sama talo Lapinlahdella, jossa olen asunut vuodesta 2007 lähtien. Tuskinpa vain elämäni muuttuu toiseksi uuden tehtäväni vuoksi. Valmistan ruokani, pesen pyykkini ja siivoan kotini. Sanalla sanoen teen kotityöni ja ajan myös autoani. Suurissa kirkoissa piispoilla on apuvoimia ja ylellisempi elämä, mutta meillä eletään ja toimitaan näin.

Paaston lähestyessä

Tämä haastattelu julkaistaan lähes suuren paaston kynnyksellä. Sen säännöt ovat ankarat, eivätkä kaikki pysty tai halua noudattaa niitä niiden koko laajuudessa. Mitä te pidätte paastossa keskeisimpänä asiana?

Suuresta paastosta puhuttaessa tulee ensimmäisenä mieleen ruoka. Kristus kuitenkin opettaa, ettei meitä saastuta se mikä menee suusta sisään vaan se mikä sieltä tulee ulos, eli pahat puheet. (Matt. 15:11) Ruokapaasto menee hukkaan jos emme kykene paastoamaan myös sanoista: toisten asiattomasta moitiskelusta, itsekehusta, ylpeilystä ja parjauksesta.

Voidaan perustellusti kysyä, mistä tavallinen työssäkäyvä ihminen voi luopua ja miten paastota? Paaston aikana voimme keskittyä huolehtimaan itsestämme ja luopua turhasta. Sen voimme tehdä lukemalla hengellistä kirjallisuutta, liikkumalla ja lepäämällä. Voimme luopua nautintoaineista ja turhista ostoksista. Paaston aikana voimme jättää ostamatta esimerkiksi iltapäivälehdet ja makeiset sekä rajoittaa tiedotusvälineiden seuraamista. Lähimmäisiämme voimme huomioida antamalla heille aikaa ja huomiotamme. Paastoamisen ei siis tarvitse ole monimutkainen suoritus. Siihen löytyy aineksia jokaisen meidän elintavoista ja -piiristä, jos vain niin tahdomme. Ruokapaasto on kuitenkin hyvä apu sille, joka voi sitä elämäntilanteensa vuoksi noudattaa.