Joka hetkellä on merkityksensä

Kirkkovuosi | 02.02.2019

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Herran temppeliintuomisen juhlassa Lappeenrannassa 2.2.2019.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Joulukauden viimeinen suuri juhla on Herran temppeliintuominen. Se on yksi kirkkovuoden kahdestatoista suuresta juhlasta. Jos juhlien viettojärjestys noudattaisi tarkalleen evankeliumien esittämää järjestystä, tätä juhlaa vietettäisiin Herran ympärileikkaamisen juhlan jälkeen, mutta kuitenkin ennen Teofaniaa. Se, että temppeliintuomista juhlitaan 40 päivää joulun jälkeen johtuu siitä, että tuona päivänä muisteltava kohtaaminen tapahtui 40 päivää Vapahtajan syntymän jälkeen.

Kuulimme tänään Luukkaan evankeliumissa ilmoitetuista tapahtumista. Liturgiset tekstit – erityisesti eilen lauletut – kuvaavat puolestaan Simeonia, joka piti käsissään Maailman Luojaa. Tekstin laatija asettaa Simeonin suuhun hämmästelevät ja hurskaat sanat tämän ollessa suunniltaan Jeesus-lapsen Jumalallisen suuruuden edessä: ”Sano Simeon, ketä Sinä iloiten sylissäsi kannat temppelissä? Kenelle Sinä huudat ja julistat: ”Nyt minä pääsen vapaaksi, sillä olen nähnyt Vapahtajani? Hän on Jumalasta tullut Jumala – Sana, joka meidän tähtemme on ihmiseksi tullut ja ihmiset pelastanut”.

Simeon puhuu myös lähestyvästä kuolemastaan ja toteaa, että kun hän menee tuonelaan, hän julistaa Aadamille Messiaan syntymästä: ”Lähden tuonelaan viemään Adamille ja Eevalle hyvää sanomaa”, lausui Simeon ja yhdessä profeettain kera veisasi: Siunattu olet Sinä, isiemme Jumala!

Aamupalveluksen jumalanpalvelusteksteistä kuulimme niiden vertaavan Simeonia usein Moosekseen. Israelin kansan johtaja sai nähdä Jumalan vain takaa, ikään kuin lähestymättömänä, kun taas Simeon kannatteli lihaksitullutta Jumalaa käsivarsillaan ja katsoi hänen peittämättömiä kasvojaan. ”Mooses näki muinoin Siinain vuorella Jumalan takaapäin ja sai kuulla Jumalan hiljaisen äänen synkässä pilvessä ja myrskytuulessa, mutta nyt Simeon syleilee meidän tähtemme lihaksi tullutta Jumalaa”, sanotaan eräässä kirkkohymnissä.

Liturgiset tekstit alleviivaavat, että lapsukainen, jonka Maria ja Joosef toivat temppeliin on sama kuin Hän, joka antoi lain Moosekselle. Kahdeksantena päivänä hänet ympärileikattiin lain käskyn mukaan ja nyt Herra itse kannetaan uhrina itselleen, Herran temppelissä, joka on Isän talo, mutta myös hänen Poikansa oma talo.

Tämä juhlapäivä on ainutkertainen vuoden suurten juhlien joukossa, sillä se on samalla sekä Herran että Jumalansynnyttäjän juhla. Se on Herran juhla, sillä liturgisten tekstien ydinsisältö puhuu pääosin Kristuksesta. Kuitenkin, juhlan eräs lyhyt veisu, joka luonnehtii vietettävän juhlan sisältöä, alkaa puhuttelemalla Jumalansynnyttäjää: ”Iloitse, armoitettu Jumalansynnyttäjä Neitsyt, sillä Sinusta koitti vanhurskauden aurinko – Kristus, meidän Jumalamme, joka valaisee ne, jotka pimeydessä ovat”.

Kaikkeinpyhintä Jumalansynnyttäjää ylistetään päivän liturgisissa teksteissä kutsumalla häntä ”taivaan portiksi”, ”kerubien valtaistuimeksi” ja ”valon pylvääksi”, sillä hän kantoi sylissään Jumalan Ainosyntyistä Poikaa. Kirkon perinteen mukaan papisto on pukeutunut tänään siniseen jumalanpalveluspukuun juhlaa varten. Sininen, liturgisena värinä, on varattu Jumalansynnyttäjän juhlia varten.

Teksti pysyy, aika vaihtuu. Raamattu koskettaa asioita, jotka muuttuvat hitaasti ja ovat näkyvän ilmiömaailman takana olevaa todellisuutta. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Ihminen on muuttunut vain vähän vuosituhansien mittaan, vaikka ihminen itse onkin muuttanut ympäristöään rajusti. Psykosomaattisena olentona ihminen on kuitenkin sama kuin Raamatun aikana. Perimmäiset toiveet ja pelot ovat säilyneet samantapaisina kautta vuosituhansien.

Tänään kuulemamme evankeliumi puhuu vanhuuden kauneudesta Simeonin ja Hannan persoonissa. Kulutusyhteiskunta, muutokset työelämässä ja koulutuksessa, lääketiede, tiede ylipäätään, ovat kuitenkin hiljalleen muuttaneet niin lapsuutta kuin vanhuuttakin. On paikallaan kysyä, miten me tänä päivänä näemme vanhuuden, missä määrin arvostamme heitä. Näyttäytyykö vanhuus ahdistavalta vaivan ja kipujen ajalta vai odotetulta rauhan tyyssijalta?

Muutama vuosi sitten joukko eri tieteenalojen tutkijoita kummasteli eräässä kirjassa niin vanhushoivan ongelmia ja niiden poliittisia ratkaisuyrityksiä, kuin myös sitä, miten hoivaan liittyvää keskustelua käydään ja miten päätöksiä perustellaan. Tutkijakollektiivin yhteinen näkemys oli se, että 2010-luvulla vanhuusiän hoivaan liittyvissä ratkaisuissa on tyypillisesti sivuutettu vaivaisuus, ruumiillisuus ja tarvitsevuus. Hoivaa ja vanhuutta ei pidä tarkastella pelkkinä numeroina taikka numeroiden kautta.

Päivän evankeliumi osoittaa, että vanhuus saattaa todella olla valoisa, eikä sitä pidä ajatella ongelmakeskeisesti. Kyseessä on pikemmin vapauttava asia – jokaisella ihmisellä on oikeus olla vaivainen. Jokaisella elämänvaiheella on omat kehityshaasteensa ja tehtävänsä, niin vanhuudellakin. Vanhukset pyrkivät punomaan elämästään ehyen tarinan. Tämä on ikiaikainen, muuttumaton psykologinen tehtävä. Ja tarinoimalla vanhukset siirtävät nuoremmille sukupolville hiljaista tietoaan, jota ei kirjoista löydy. Isovanhempina heillä on korvaamattoman tärkeä rooli. Vanhuksilla on näin ollen ollut ja on edelleen moninaisia tärkeitä rooleja.

Joka hetkellä on oma merkityksensä. Simeon ja Hanna saivat viettää elämänsä suurimman hetken vanhuuden huipulla. He saivat kohdata Vapahtajan, jota olivat profeettojen ennustuksiin luottaen odottaneet. Jos tällaisia innostavia esimerkkejä vanhuuden päivistä tunnettaisiin yleisesti enemmän, voisi vanhuuden pelkoa ja aliarviointia esiintyä vähemmän.

Vanhukset ovat tulossa. Nykyvanhukset eroavat aiemmista sukupolvista siinä, että he sallivat itselleen kaikenlaisen aktiivisuuden, myös vaikuttamisen. Nykyvanhus on siis aktiivinen yhteiskunnallinen toimija. Ottakaamme heidät ja heidän elämänkokemuksensa avosylin vastaan. 

Moni tänä päivänä vanhainkodissa tai kotona hoivan tarpeessa oleva vanhus on läpikäynyt kivisen tien. Kun elämän taakka on ylittänyt oman kestokyvyn, ovat he usein kääntyneet luottavaisesti Simeonin ja Hannan tavoin Herran puoleen. He kokevat, että Jumala on ollut heitä kohtaan hyvä.

Kuinka kaunis onkaan tuollainen vanhus. Heitä on vielä seurakunnissamme ja kodeissamme. Me emme saa unohtaa heitä vanhainkoteihin, sillä me tarvitsemme heidän siunauksen toivotuksiaan ja esirukouksiaan – aivan kuten Joosef, Maria ja Jeesuslapsi tarvitsivat Simeonia ja Hannaa.

On ikävää, että Jumalan sanan viitoittama tie valoisaan vanhuuteen on käymässä vieraaksi. Jeesus ei koskaan tullut vanhaksi. Hänen oli uhrattava elämänsä, että meillä olisi valoisaa kehdosta hautaan. Meidän on syytä pysyä Vapahtajan seurassa joka päivä ja ohjata siihen lapsiamme. Tämä ei ole vain valoisan vanhuuden, vaan se on nimenomaan taivaan tie.

Vahvistukoot kätemme Simeonin tavoin vastaanottamaan Vapahtajaamme ja kulkekoot rasittuneet jalkamme varmoina Kristusta vastaan. Aamen.