Pyhä Johannes Kronstadtilainen 20. joulukuuta

Kirkkovuosi | 19.12.2018

Tietoisuus isä Johanneksen pyhyydestä eli vahvana venäläisten uskovien keskuudessa vuosikymmenten ajan.

Pyhä ihmeidentekijä Johannes Kronstadtilainen syntyi 19.10.1829 Pohjois-Venäjällä Suran kylässä Arkangelin läänissä köyhän kirkonpalvelijan Ilja Sergijevin ja tämän vaimon Feodoran perheeseen. Vastasyntynyt oli niin heikko, että vanhemmat kiirehtivät kastamaan hänet heti, ja antoivat hänelle nimen pyhän Johannes Rilalaisen mukaan, jonka muistoa kirkko vietti tuona päivänä. Kasteen jälkeen lapsi alkoi vahvistua, mitä hurskaat vanhemmat pitivät kasteen sakramentin vaikutuksena. Pojan varttuessa he opettivat tätä suuntaamaan ajatuksensa ja tunteensa Jumalan puoleen ja rukoilemaan hartaasti niin kotona kuin kirkossakin. Isä otti hänet pienestä pitäen mukaansa kirkkoon, missä hän oppi rakastamaan jumalanpalveluksia.

Elämä ankarissa pohjoisissa oloissa ja äärimmäisessä puutteessa opetti Johannekselle jo varhain, mitä köyhyys, murhe ja kärsimys on. Hänestä kasvoi keskittynyt, mietteliäs ja sulkeutunut lapsi, mutta samalla hänessä kehittyi syvä myötätunto köyhiä kohtaan. Hän vaali sydämessään jatkuvaa Jumalan muistamista ja rakasti luontoa, joka herätti hänessä hartautta ja kunnioitusta koko luomakunnan Luojaa kohtaan.

Kun Johanneksen oli aika aloittaa koulunkäynti, isä kokosi viimeiset varansa ja vei hänet seurakuntakouluun Arkangeliin. Siellä Johannes tunsi itsensä yksinäiseksi ja avuttomaksi ja sai lohtua vain rukouksesta. Hän rukoili usein pyytäen Jumalalta apua koulunkäyntiin, jossa hän menestyi huononpuoleisesti. Kerran yöllä palavan rukouksen jälkeen hän tunsi ajattelukykynsä ihmeellisesti kirkastuvan ja käsitti äkkiä ymmärtävänsä opetusta. Siitä lähtien hän menestyi erinomaisesti ja valmistui seminaarista vuosikurssinsa priimuksena saaden ilmaisen opiskelupaikan Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Johanneksen äiti oli tällä välin jäänyt leskeksi, ja Johannes oli valmis keskeyttämään opintonsa ja hankkimaan työpaikan auttaakseen taloudellisesti äitiään. Äitinsä vaatimuksesta hän kuitenkin jatkoi opintojaan akatemiassa. Samalla hän teki työtä akatemian kansliassa päivystäjänä ja lähetti palkkansa kokonaan äidilleen.

Opiskeluaikanaan Johannes suunnitteli lähtevänsä lähetystyöhön Siperiaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kerran yöllä hän kuitenkin näki itsensä unessa palvelemassa pappina Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkossa, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Hän piti unta Jumalan merkkinä, ja pian se toteutui kirjaimellisesti. Akatemiasta valmistuttuaan häntä nimittäin neuvottiin solmimaan avioliitto Kronstadtin Pyhän Andreaksen kirkon rovastin K. Nesvitskin tyttären Elisabetin kanssa ja vihkiytymään papiksi. Unensa muistaen Johannes suostui ehdotukseen. Astuessaan ensimmäisen kerran Pyhän Andreaksen kirkkoon hän jähmettyi hämmästyksestä sen kynnykselle: saman kirkon hän oli kauan sitten nähnyt lapsuuden näyissään. Koko loppuelämänsä hän asui ja palveli Kronstadtissa. Aikaa myöten ihmiset unohtivat hänen oikean sukunimensäkin ja alkoivat kutsua häntä ”Kronstadtilaiseksi”.

Isä Johanneksen avioliitto, jota kirkko vaati maailmassa palvelevilta papeilta, oli nimellinen. Todellisuudessa hän ei koskenut vaimoonsa, ja avioliitto vain verhosi sivullisilta hänen uhrautuvan kilvoittelunsa pappina. ”Onnellisia perheitä, Liza, on paljon ilman meitäkin. Meidän kahden pitää pyhittää itsemme Jumalan palvelemiseen”, hän sanoi vaimolleen avioliittonsa ensimmäisenä päivänä ja säilytti neitseellisyytensä elämänsä loppuun saakka.

Isä Johannes saattoi nöyryydessään sanoa, ettei elä askeettisesti. Todellisuudessa hän oli suuri askeetti, joka kuitenkin kätki kilvoituksensa sivullisilta huolellisesti. Hänen kilvoituksensa perustana oli lakkaamaton rukous ja paasto. Ankaraan hengelliseen ja ruumiilliseen paastoon häntä velvoitti myös päivittäinen liturgian toimittaminen, jonka hän otti säännökseen.

Kronstadtissa Johannes totesi pian, että hänen edessään oli samanlainen työsarka kuin kaukaisissa pakanamaissa. Epäusko, lahkolaisuus ja täydellinen uskonnollinen välinpitämättömyys kukoistivat tuossa satamakaupungissa, jonne lisäksi karkotettiin irtolaisia pääkaupungista Pietarista. Köyhät asuivat surkeissa hökkeleissä, kerjäsivät ja juopottelivat. Juuri näiden ihmisten parissa Johannes aloitti ihmeellisen kilvoituksensa. Hän kävi päivittäin heidän luonaan keskustelemassa, lohduttamassa, hoitamassa sairaita ja auttamassa aineellisesti antaen heille kaiken minkä omisti, jopa vaatteet päältään. Samalla hän vähitellen nosti heidät eettisestä alennustilastaan. Säälivällä papillisella rakkaudellaan hän palautti köyhille ja kurjille heidän kadonneen ihmisarvonsa ja teki heidät jälleen ”Jumalan kuviksi”. Juuri nämä ihmiset ”keksivät” ensimmäisinä isä Johanneksen pyhyyden.

Nuoren papin epätavallinen kilvoitus herätti kuitenkin myös moitteita. Monet eivät pitäneet hänen toimintaansa vilpittömänä ja panettelivat häntä niin suullisesti kuin lehdistössäkin. Häntä vastaan hyökättiin monin tavoin. Hiippakunnan johto vaati häneltä selityksiä ja alkoi maksaa hänen palkkansa hänen vaimolleen, ettei hän jakaisi kaikkea pois. Isä Johannes kesti tyynesti kaikki koettelemukset eikä muuttanut omaksumaansa elämäntapaa. Jumalan avulla hän lopulta voitti kaikki puolelleen. Mistä häntä oli ensimmäisinä vuosina pilkattu, paneteltu ja vastustettu, siitä häntä myöhemmin ylistettiin ja kiitettiin.

Pian isä Johannes sai ihmeiden tekemisen lahjan, joka teki hänet kuuluisaksi kaikkialla Venäjällä ja jopa ulkomailla. Muutamien tuntemiensa ihmisten vaatimuksesta hän alkoi rukoilla sairaiden parantumista, ja kun sairaita todella alkoi parantua, hän ymmärsi Jumalan antaneen hänelle uuden kuuliaisuustehtävän – rukoilemisen jokaisen esirukousta pyytävän puolesta. Jumala alkoi toimia hänen kauttaan voimallisesti. Pyhän Johanneksen tekemiä ihmeitä on täysin mahdotonta luetella. Vaikeasti sairaat, joita lääketiede ei enää voinut auttaa, paranivat hänen rukoillessaan tai pannessaan kätensä heidän päälleen. Parantumisia tapahtui niin kahden kesken kuin väkijoukkojen keskellä ja usein pitkän matkan päässäkin. Riitti, että lähetti kirjeen tai sähkeen isä Johannekselle, niin parantumisen ihme tapahtui. Riivatut vapautuivat, sokeat saivat näkönsä, sade lankesi kuivuuden ja metsäpalojen piinaamaan maahan. Ihmeiden tekemisen lahjan voi nähdä tietynlaisena palkkiona hänen rukous- ja paastokilvoituksestaan ja uhrautuvasta rakkaudestaan Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.

Erään Volyniassa asuneen perheen neljästä lapsesta kolme kuoli miltei yhtä aikaa ja neljäskin oli vakavasti sairas. Syvää sääliä tuntien ja aavistellen viimeisenkin lapsen menehtyvän tuttava kehotti perheenisää turvautumaan isä Johannekseen. Onneton isä kirjoitti kirjeen pyytäen esirukouksia. Seuraavana yönä vaimo näki näyssä papin tuudittavan lasta. Lapsi nukahti ja kaikkien hämmästykseksi heräsi aamulla terveenä.

Venäläisten ortodoksien lisäksi isä Johannes paransi rukouksellaan myös muslimeja, juutalaisia ja ulkomailla asuvia toisuskoisia. Erään Venäjällä asuneen luterilaisen saksalaisperheen kahdeksanvuotias tytär oli sairastunut kurkkumätään. Tilanne oli vakava eivätkä lääkärit voineet enää auttaa. Ortodoksituttavan neuvosta perheenisä lähetti sähkeen Kronstadtiin, ja vastaussähkeessään isä Johannes ilmoitti tekevänsä mitä voi. Pian sairas lapsi heräsi ja kertoi, että hänen luonaan oli käynyt tuntematon pappi. Kun hänelle tuotiin isä Johanneksen valokuva, hän huudahti: ”Tuo sama pappi kävi luonani ja sanoi, että paranen.” Tyttö todella parani, ja tapaus tuli tunnetuksi koko kaupungissa.

Pian koko uskova Venäjä riensi kilpaa ihmeidentekijä Johanneksen luo. Alkoi ennennäkemättömän suuren kuuluisuuden aika. Tuhansia ihmisiä tuli päivittäin Kronstadtiin toivoen näkevänsä hänet ja saavansa häneltä jonkinlaista apua. Vielä enemmän tuli kirjeitä ja sähkeitä. Kronstadtin postitoimisto joutui avaamaan erillisen osaston hänen kirjeenvaihtoaan varten. Lisäksi isä Johannekselle lähetettiin suuria rahasummia, joiden määrää on mahdotonta edes arvailla, sillä hän jakoi kaiken välittömästi hyväntekeväisyyteen. Varovaistenkin arvioiden mukaan hänen kauttaan kulki vuodessa vähintään miljoona ruplaa, mikä oli tuohon aikaan valtava summa. (Vuonna 1903 Venäjän ruplan kurssi oli 276,80 Suomen kultamarkkaa. Tavallisen teollisuustyöläisen kuukausipalkka oli 15 ruplaa. Miljoonalla ruplalla olisi saanut esimerkiksi 5000 hevosta tai 50 000 kalleinta mahdollista oopperalippua aitiopaikoille.)

Isä Johanneksen hyväntekeväisyys oli käsittämättömän laaja-alaista. Tekemättä eroa ihmisten välillä hän auttoi kaikkia Kristuksen nimessä niin yksityisesti kuin erilaisten järjestöjen kautta. Hän ruokki Kronstadtissa päivittäin tuhat köyhää ja rakennutti sinne toimintakeskuksen, jossa toimi koulu, kirkko, työpajoja työttömille sekä turvakoti. Hän tuki kouluja, sairaaloita, lastenkoteja, hyväntekeväisyysjärjestöjä, kirkkoja ja luostareita. Pitäen mielessään evankeliumin sanat ”Jumalalla ei ole kreikkalaista eikä juutalaista” hän auttoi kaikkia, lähetti avustuksia niin juutalaiselle hyväntekeväisyysjärjestölle kuin tataareille ja kustansi kirkonkellot katoliseen seurakuntaan lausuen: ”Ylistäkööt ne Jumalaa.” Kotikyläänsä Suraan ja Pietariin Karpovkajoelle hän perusti naisluostarit, joista jälkimmäiseen hänet sittemmin haudattiin. Kaikkien näiden rahavirtojen keskellä hän eli itse äärimmäisen vaatimattomasti.

Kronstadtin asukkaiden yleiseksi murheeksi isä Johannes joutui kuuluisuutensa aikana jättämään uskonnonopettajan työn, jota hän oli hoitanut yli 25 vuoden ajan. Hän oli erinomainen pedagogi, joka ei koskaan käyttänyt opetuksessa ääretöntä ankaruutta eikä oppilaiden nöyryyttämistä, kuten noihin aikoihin oli yleisenä tapana. Hänen rakkautensa opetettavaan aineeseen tarttui oppilaisiin, jotka kuuntelivat ahnaasti hänen jokaista sanaansa ja odottivat malttamattomina hänen tuntejaan. Erityisen sijan opetuksessa isä Johannes antoi pyhien elämäkerroille, joita hän lainasi oppilaille myös kotiin.
Isä Johanneksen tavallinen päivä alkoi kolmelta aamuyöllä, jolloin hän nousi ja alkoi valmistautua pyhän liturgian toimittamiseen. Kello neljältä hän lähti kirkkoon aamupalvelukseen, siunasi kirkon pihalla odottaneen kansan ja jakoi almuja köyhille. Aamupalveluksessa hän luki itse kanonin. Ennen liturgiaa oli yleinen synnintunnustus, sillä yksityiseen katumuksen sakramenttiin ei väenpaljouden vuoksi ollut mahdollisuutta. Isä Johanneksen toimittama yleinen synnintunnustus teki kuitenkin läsnäolijoihin lähtemättömän vaikutuksen monien itkiessä ja tunnustaessa syntinsä ääneen. Sen lopuksi hän kohotti epitrakiilinsa ilmaan ja luki synninpäästörukouksen.

Liturgian valmistavassa osassa, proskomidissa, isä Johannes rukoili nimeltä lukemattomien häneltä henkilökohtaisesti ja kirjeitse apua pyytäneiden puolesta. Hän rukoili palavasti, hän oli todellinen esirukoilija ja välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kuin elävä lenkki, joka yhdisti maanpäällisen ja taivaallisen kirkon.

Liturgian edetessä isä Johanneksen lausumat ylistyslauselmat ja eukaristian rukoukset olivat elävää, innoittunutta keskustelua Jumalan kanssa. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Herran kasvoista kasvoihin ja puhunut Hänen kanssaan. Heltymyksen kyyneleet virtasivat usein hänen silmistään hänen itsensä edes huomaamatta sitä. ”Kuolen, jos en toimita liturgiaa”, hänellä oli tapana sanoa. Monet kirkkoon uteliaisuudesta tulleet tunsivat syntyvänsä uudelleen. Epäilyksen jää suli vähitellen palveluksen aikana heidän sydämistään muuttuen uskon lämpimyydeksi. Kirkko oli useimmiten ääriään myöten täynnä. Ehtoollista jaettiin useammasta maljasta, mutta silti sen jakaminen saattoi kestää yli kaksi tuntia. Liturgian jälkeen isä Johannes ei koskaan toimittanut panihidaa eikä rukouspalvelusta, sillä hän katsoi esirukouksen toteutuneen kaikessa täyteydessään jo eukaristiassa.

Jumalanpalveluksen päättyessä puolelta päivin isä Johannes poistui kirkosta tuhansien uskovien ympäröimänä. Usein hän matkusti suoraan Pietariin vieraillakseen häntä odottavien sairaiden luona ja palasi kotiin vasta vähän ennen keskiyötä. Joskus hänelle ei jäänyt minkäänlaista lepoaikaa ennen aamunkoittoa. Tällainen elämä ja uurastus ei olisi ollut mahdollista ilman Jumalan armovoiman apua. Liturgian toimittaminen ja ihmisten puolesta rukoileminen nivoutuivat hänen elämässään erottamattomasti yhteen. ”Herra luo ja muovaa minut uudelleen joka päivä toimittaessani liturgiaa”, hän kirjoitti. ”Minun on hyvä rukoilla ihmisten puolesta, kun osallistun kelvollisesti ja tietoisesti pyhään ehtoolliseen. Silloin Isä, Poika ja Pyhä Henki, minun Jumalani, on minussa, ja minulla on suuri uskallus Hänen edessään.”

Kuuluisuus merkitsi isä Johannekselle suurta kilvoitusta ja taakkaa. Menipä hän minne hyvänsä, väkijoukko ympäröi hänet haluten päästä edes koskettamaan häntä. Uskovien pyynnöstä hän teki matkoja eri puolille Venäjää, ja paikalle kokoontui kymmeniätuhansia ihmisiä. Väkijoukot eivät mahtuneet kaupunkien katedraaleihin, vaan jumalanpalvelukset toimitettiin ulkona.

Saavutettuaan korkean rukousmietiskelyn ja himottomuuden tilan isä Johannes saattoi tyynesti pukea ylleen lahjaksi saamiaan kallisarvoisia vaatekappaleita. Ne eivät vaivanneet häntä vaan saattoivat jopa auttaa häntä verhoamaan kilvoituksensa ympäristöltä. Saamansa rahalahjoitukset hän sen sijaan jakoi pois viimeistä kopeekkaa myöten. Kerran saatuaan rahakuoren eräältä kauppiaalta hän ojensi sen välittömästi kerjäläisen ojennettuun käteen. Kauppiaan huudahdukseen: ”Isä, siinä on tuhat ruplaa!” hän vastasi tyynesti: ”Se on tuon miehen onni!” Toisinaan hän saattoi torjuakin lahjoituksen. Selvänäköisyydessään hän esimerkiksi kieltäytyi ottamasta vastaan 30 000 ruplan lahjaa eräältä rikkaalta naiselta. Myöhemmin tämä katui ja tunnusti saaneensa rahat epärehellisin keinoin.

Isä Johannes oli erinomainen saarnaaja. Hän puhui yksinkertaisesti pyrkimättä kauniisiin ja omaperäisiin ilmaisuihin, mutta kuitenkin hänen opetuspuheistaan huokui tavaton voima ja ajatuksen syvyys, jonka tavalliset ihmisetkin kykenivät hyvin ymmärtämään. Kaikista kiireistään huolimatta hän löysi aikaa myös kirjoittaakseen rukouksen ja hengellisen valaistumisen hetkinä mieleensä tulleita ajatuksia ja oivalluksia hengelliseen päiväkirjaansa. Näistä kirjoituksista syntyi tuhatsivuinen, kolme nidettä käsittävä kirja Elämäni Kristuksessa, joka omalta osaltaan kertoo isä Johanneksen sisäisestä elämästä ja hengellisestä taistelusta. Kirja käännettiin jo hänen eläessään muutamille vieraille kielille; Englannissa siitä tuli anglikaanipappien erityisesti rakastama hengellinen opas. Kaikissa kirjoituksissaan, niin päiväkirjassaan kuin opetuspuheissaan isä Johannes painotti vilpittömän ja palavan uskon tärkeyttä ja sen mukaista elämää, lakkaamatonta taistelua himoja ja haluja vastaan sekä uskollisuutta ortodoksiselle kirkolle.

Isä Johannes palveli pappina yli 50 vuoden ajan. Vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: ”Olen Jumalan armosta ja laupeudesta ollut pappina 52 vuotta, ja elän yhä, vaikka olenkin sairas. En osaa kyllin kiittää Herraa näistä monista armoitetun pappeuden vuosista. Olen palvellut niin kuin olen osannut ja kyennyt, mutta olen tehnyt paljon virheitä. Olen ollut heikko ja vihollinen on kiusannut. Herra, peitä kaikki synnit laupeudellasi.

Elämänsä loppupuolella isä Johannes sairastui kivuliaaseen tautiin, jonka hän kesti kärsivällisesti ja valittamatta. Hän kieltäytyi päättäväisesti kaikista lääkäreiden yrityksistä saada hänet vahvistamaan heikentyvää ruumistaan paastosääntöjen vastaisella ruoalla. ”Kiitän Jumalaani minulle syntisen sieluni puhdistukseksi lähetetyistä kärsimyksistä. Pyhä ehtoollinen elähdyttää”, hän sanoi. Ja tapansa mukaan hän nautti ehtoollista joka päivä.

Minun iässäni (79 vuotta) jokainen päivä, jokainen tunti ja hetki on Jumalan suurta armoa. Ruumiinvoimani ovat ehtyneet, mutta henkeni valvoo ja on täynnä rakkautta rakasta Ylkääni Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan”, hän kirjoitti.

Joulukuun 10. päivänä 1908 isä Johannes kokosi viimeiset voimansa toimittaakseen vielä kerran liturgian Pyhän Andreaksen kirkossa. Ihmiset tunsivat, että pyhä vanhus oli jättämässä heidät, ja itkivät ääneen. Joulukuun 20. päivänä isä Johannes siirtyi rauhassa Herransa luo saatuaan ennalta tietää kuolinpäivänsä.

Isä Johanneksen hautajaisiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaikki kadunvarret olivat tungokseen asti täynnä itkevää kansaa. Sellaista väenpaljoutta ei Venäjällä ollut nähty yksissäkään hautajaisissa. Ruumiinsiunaukseen osallistui useita piispoja ja kymmeniä pappeja. Vainajan kättä suudelleet kertoivat, että se ei ollut kylmä eikä kangistunut.

Pappi Johannes Albov on kertonut, että vaikka hän kunnioitti isä Johannesta tämän eläessä ja oli pari kolme kertaa toimittanut liturgian yhdessä tämän kanssa, hän ei varsinaisesti kuulunut tämän ihailijoihin. Hautajaisiin hän pääsi ihmeellisesti mukaan ilman kutsua. ”Mikä palvelus se olikaan! Veisut olivat murheellisia, mutta mieliala hartaan juhlallinen. Jollakin tavoin se muistutti pääsiäisen aamupalvelusta. Ja palveluksen edetessä juhlamieliala yhä kohosi ja kasvoi. Ihmeellinen voima huokui arkusta täyttäen ihmisten sydämet ylimaallisella ilolla. Tuntui selvästi, että arkussa lepäsi pyhä kilvoittelija, jonka henki liikkui näkymättömästi kirkossa syleillen hellästi ja rakastavasti kaikkia häntä hyvästelemään tulleita. Minulla ei ollut enää epäilystäkään isä Johanneksen pyhyydestä.”

Tietoisuus isä Johanneksen pyhyydestä eli vahvana venäläisten uskovien keskuudessa vuosikymmenten ajan. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1964, mutta Venäjän kirkko saattoi tehdä sen vasta vuonna 1990, kun maan poliittiset olot olivat vapautuneet. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä Pyhän Johanneksen luostarissa Karpovkalla Pietarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä.

Teksti: Synaksarion