30 vuotta arkkipiispa Paavalin kuolemasta

Ajankohtaista | 01.12.2018

Uspenskin katedraalissa toimitetaan muistopalvelus arkkipiispa Paavalille sunnuntaina 2.12. kello 12.

Arkkipiispa Paavali

Arkkipiispa Paavalin merkittävin saavutus oli suomalaisen ortodoksisen hengellisyyden rakentaminen aiempaa selkeämmin varhaiskristilliselle pohjalle, toteaa arkkipiispan elämäntyötä arvioiva Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian ja uskontotieteen yliopistolehtori, FT Teuvo Laitila:

Paavali karsi ortodoksisesta jumalanpalveluselämästä slaavilaisia ja itsenäisyyden alkuaikoina omaksuttuja "kansallisia" piirteitä ja palasi jakamattoman kristikunnan perinteeseen. Monien aikalaisten mukaan hän oli lisäksi syvällinen hengellinen opettaja. Paavali oli myös kirkkomuusikko sekä ekumeenisten ja kansainvälisten suhteiden kehittäjä. Julkisella toiminnallaan hän uudisti luterilaisen Suomen kuvaa ortodoksisuudesta.

Paavali syntyi Georgi Gusev -nimisenä Pietarissa 1914. Viisi vuotta myöhemmin perhe muutti Viipuriin ja vaihtoi sukunimensä Olmariksi. Samalla Georgin etunimi suomentui Yrjöksi. Hän opiskeli aluksi Viipurin klassillisessa lyseossa mutta keskeytti opintonsa isänsä kuoltua 1932. Samana vuonna hän aloitti opinnot Sortavalan pappisseminaarissa ja suoritti 1936 pappiskandidaatin tutkinnon. Tämän jälkeen hän suoritti varusmiespalveluksen.

Seminaariaikanaan Yrjö Olmari johti oppilaskuoroa ja toimi Sortavalan ortodoksisen katedraalin kuoron varajohtajana. Hän alkoi myös sovittaa slaavinkielisiä kirkkolauluja ja venäläisten säveltäjien teoksia suomenkieliseen asuun. Pappisseminaarin tuolloisen rehtorin Nikolai Valmon (1890–1943, rehtorina 1931–1942) aloitteesta Olmari tutustui myös Valamon luostariin. Syistä, jotka eivät ole täysin selviä, Olmari päätti seminaarin jälkeen siirtyä luostariin vuoden 1937 lopulla. Jo seuraavana vuonna, siis harvinaisen nopeasti, Olmari vihittiin munkiksi ja pappismunkiksi. Tässä yhteydessä hän sai luostarinimen Paavali.

Luostarissa Paavalin tehtävänä oli toimia suomenkielisen noviisikuoron johtajana. Lisäksi hän toimitti suomeksi luostarielämää käsitteleviä vihkosia, jotka Valamon luostari julkaisi nimellä Kilvoittelija. Lokakuussa 1939 Paavali kutsuttiin sotapalvelukseen, sotilaspastoriksi. Työkenttänä olivat aluksi Valamo ja Mantsinsaari. Paavali oli myös mukana evakuoimassa Valamon luostaria vuosien 1939 ja 1940 taitteessa. Tämän jälkeen hän toimi siirtoväen sielunhoitajana Joensuussa ja Kauhavalla.

Jatkosodan alussa Paavali kutsuttiin papiksi Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisuuteen Aunuksen piiriin. Täällä hän ja muutamat muut ortodoksiset sotilaspapit vastustivat voimakkaasti luterilaisen kirkon aluksi vahvaa pyrkimystä liittää Itä-Karjalaan jäänyt ortodoksinen väestö luterilaiseen kirkkoon. Paavali esitti myös valtiovallalle Itä-Karjalan liittämistä osaksi Suomen ortodoksisen kirkon toimintakenttää. Näkemystensä vuoksi Paavali siirrettiin pois Itä-Karjalasta. Toimittuaan väliaikaisesti sotavankien sielunhoitajana sekä uskonnonopettajana Itä-Karjalasta tulleiden opiskelijoiden opettajaleirillä Jämsässä Paavali palasi syksyllä 1943 sotilaspastoriksi. Tällöin hän toisti aiemmat ajatuksensa Itä-Karjalasta Suomen ortodoksisen kirkon "luonnollisena" työkenttänä. Ortodoksisen hengellisen elämän vahvistamiseksi Paavali ja eräät muut Itä-Karjalassa toimineet papit perustivat keväällä 1944 Valamon luostarissa Heinävedellä Ortodoksisen Veljestön. Sen päätehtävänä on jäsentensä oman ortodoksisuuden syventäminen sekä luostarielämän tunnetuksi tekeminen. Veljestö julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää lehteä Hehkuva Hiillos.

Rauhan tultua Paavali määrättiin Joensuun seurakunnan vt. kanttoriksi. Samalla hänet nimitettiin Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvoston päätoimittajaksi sekä Aamun Koitto -lehden vastaavaksi toimittajaksi. Tuona aikana hän koki ilmeisesti hengellisen kriisin, ja vuoden 1946 lopulla hän siirtyi Myllykoskelle paikallisen Saviteollisuus Oy:n kirjanpitäjäksi ja toimi – nimikirjaotteen mukaan – myös siirtoväen sielunhoitajana. Eräiden tietojen mukaan hän harkitsi munkkiudesta luopumista ja avioliittoa.

Kriisi ratkesi vuoden 1948 lopussa, jolloin Paavali pyysi arkkipiispa Hermanilta virkaa kirkkokunnassa ja sai Kuopion ortodoksisen seurakunnan vt. kanttorin tehtävän. Sen ohessa hän toimitti jumalanpalvelusta varten uudistetut, ohjeilla varustetut käsikirjat sekä kirkkolaulujen nuottipainoksia. Myöhemmissä uudistuksissa karsittiin jumalanpalveluksesta slaavilaisperäisiä piirteitä ja korostettiin aiempaa enemmän ehtoollisen merkitystä. Kansan suussa uudistettua palvelusta alettiin kutsua "Paavalin liturgiaksi". Myöhemmin, ollessaan jo arkkipiispa, Paavali työsti ehtoollisjumalanpalvelus- eli eukaristiasävelmistön, joka otettiin käyttöön 1970. Uusi sävelmistö oli tehty nimenomaan suomenkielistä palvelusta varten. Aiempi sävelmistö mukautui venäjänkieliseen tekstiin, josta varhemmat suomenkieliset jumalanpalvelustekstit oli käännetty.

Paavali toimi vuosina 1947–1954 neljien ortodoksisten laulupäivien juhlakuoron johtajana. Kolmena kesänä (1949–1951) hän teki lisäksi kirkollishallituksen toimeksiannosta sisälähetysmatkan Oulun ja Lapin lääniin.

Vuoden 1955 kirkolliskokous valitsi Paavalin apulaispiispaksi. Apulaispiispana yksi hänen tärkeistä tehtävistään oli suhteiden hoitaminen etenkin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Se oli 1945 esittänyt Suomen ortodoksiselle kirkolle paluuta Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Arkkipiispa Hermanin johdolla asiaa oli lykätty, ja lopulta Venäjän kirkko "unohti" asian. Lopullisesti kysymys haudattiin 1957–1958. Paavali oli jäsenenä kolmihenkisessä valtuuskunnassa, joka Moskovan patriarkaatin kutsusta tutustui Venäjän kirkon toimintaan 1957. Samoin hän oli kirkkokunnan yhtenä edustajana Moskovan patriarkaatin uudelleenperustamisen 40-vuotisjuhlassa toukokuussa 1958.

Apulaispiispan toisena keskeisenä tehtävänä oli Suomen ortodoksisen kirkon henkinen ja hengellinen jälleenrakennus. Paavali valittiin muun muassa vuoden 1955 kirkolliskokouksessa jäseneksi toimikuntaan, jonka tehtävänä oli kanttorien tason kohottaminen.

Hengellinen elämä ja suhteet muihin kirkkoihin säilyivät keskeisinä Paavalin työkentässä myös sen jälkeen, kun hänet oli 1960 valittu arkkipiispaksi. Hänen aikanaan Suomen ortodoksisen kirkon ekumeeniset kontaktit Suomessa ja muualla syvenivät ja yhteydet ulkomaille laajenivat kattamaan kaikki tärkeimmät ortodoksiset kirkot.

Hengellistä kasvatusta varten Paavali julkaisi uransa loppupuolella kaksi jumalanpalveluselämään opastavaa ja sitä selittävää teosta, Miten uskomme sekä Uskon pidot. Edellinen on lyhyt ja tiivis johdanto varhaiskristilliseen teologiaan. Se on sittemmin käännetty yli kymmenelle kielelle. Jälkimmäinen on samoin sivumäärältään suppeahko, mutta sisällöltään rikas jumalanpalveluksen yksityiskohtien selitys. Molemmissa lähtökohtana oli varhaiskristillinen perinne eli se traditio, jota ortodoksinen kirkko katsoo selkeimmin edustavansa.

Perinteessä Paavali painotti hyvin tuntemansa Amerikan ortodoksisen kirkon keskeisen teologin Alexander Schmemannin (1921–1983) tavoin ensisijaisesti yhteistä jumalanpalvelusta ja henkilökohtaista rukousta. Edellinen kasvatti hänen mukaansa ihmisiä elämään sosiaalisissa suhteissaan Jumalan haluamalla tavalla. Jälkimmäinen oli tarpeen ihmisen itsekasvatuksessa.

Tämä näkemys ei sinänsä ollut uusi. Uutta oli se, ettei Paavali enää korostanut ortodoksisen kirkon kansallista luonnetta siinä määrin kuin esimerkiksi arkkipiispa Herman, vaan palasi uskovien yhteisöä, ei tiettyä kansaa korostavaan näkemykseen. Samalla hän loi kirkolle ensisijaisesti ortodoksisen, ei suomalaisen, identiteetin. Uutta oli myös Paavalin pyrkimys rohkaista ihmisiä osallistumaan ehtoolliselle mahdollisimman usein. Niinpä piispainkokous antoi hänen aloitteestaan 1970 ohjeen, jonka mukaan ihminen voi rippi-isänsä luvalla osallistua ehtoolliselle käymättä ensin synnintunnustuksella, kuten aiempi käytäntö edellytti.

Paavalin arkkipiispakausi alkoi samoihin aikoihin, kun suomalainen yhteiskunta alkoi arvioida uudelleen suhdettaan ortodoksisuuteen. Aiemmin "ryssänkirkoksi" nimitettyä kirkkoa alettiin arvostaa. Valtiollisesti näkyvä merkki tästä oli kirkkokunnan aseman vahvistaminen toisena kansankirkkona. Laki Suomen ortodoksisesta kirkkokunnasta annettiin 1969 ja asetus seuraavana vuonna. Kulttuurisesti merkkejä muutoksesta olivat muun muassa Paavalin ja Valamon luostarin muodostuminen ortodoksisuuden tunnuskuviksi sekä ortodoksisuutta kohtaan tunnetun kiinnostuksen ja kirkkoon liittyvien määrän kasvu. Viimeksi mainitusta asiasta keskusteltiin ortodoksien piirissä myös julkisesti etenkin 1970-luvun lopulla. Eräät ortodoksit suhtautuivat niin sanottuihin käännynnäisiin varauksin, mutta Paavali totesi asiasta Aamun Koitossa 1980 julkaisemassaan kirjoituksessa, ettei kirkkoon liittyminen sinänsä ollut ongelma – niin oli tehnyt muiden muassa apostoli Paavali – vaan ongelma oli siinä, miten ihminen toteutti elämässään kirkkonsa opetuksia. Tästä näkökulmasta niin "syntymäortodoksi" kuin "käännynnäinen" olivat samassa asemassa.

Suhteissa muihin kirkkoihin Paavali läheni katolista kirkkoa muun muassa antamalla 1960-luvun lopulla katoliselle kirkolle luvan käyttää Suomen ortodoksisia kirkkoja jumalanpalvelustensa toimittamiseen. Hän kohtasi myös muutamia vaikeita ongelmia. Ensimmäinen syntyi 1978, jolloin arkkipiispa halusi kutsua pappisseminaarin 60-vuotisjuhlaan Amerikan ortodoksisen kirkon päämiehen, metropoliitta Theodosiuksen (virassa 1977–2002). Kyseinen kirkko oli aiemmin ollut Moskovan patriarkaatin alainen, eikä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti tunnustanut Moskovan Amerikan kirkolle 1970 myöntämää itsenäisyyttä. Niinpä Konstantinopoli taivutti Paavalin peruuttamaan Theodosiuksen vierailun. Tämä herätti Suomen kirkossa jonkin verran vastustusta sekä ajatuksen täydestä itsenäisyydestä, autokefaliasta. Sitä ei lopulta ryhdytty anomaan Konstantinopolilta, mutta sen sijaan Suomen kirkon hiippakuntajakoa uudistettiin perustamalla 1980 kolmas, Oulun hiippakunta. Uudistus oli askel autokefalian suuntaan, sillä täysin itsenäisessä ortodoksikirkossa tulee olla vähintään kolme hiippakuntapiispaa. Kolmannen hiippakunnan perustamisen jälkeen autokefaliasta on julkisuudessa puhuttu vain satunnaisesti.

Toisen vaikean ongelman muodosti naispappeuden hyväksyminen Suomen luterilaisessa kirkossa. Välittömästi tapahtuneen jälkeen, 26.5.1986 antamassaan kannanotossa Suomen ortodoksinen piispainkokous totesi muun muassa: "Olemme tähän saakka voineet käydä veljellisessä hengessä oppikeskusteluja [luterilaisen kirkon kanssa], jopa pappiskäsityksiemme erilaisuudesta siinä toivossa, että näkemyksemme lähentyisivät toisiaan. - - Naispappeuden tietoinen hyväksyminen rikkoo tämän - - lähtöasetelman ja ainakin tältä osin vie pohjan niin sanotuilta oppikeskusteluilta ykseyttä edistävänä tekijänä." Naispappeuskysymys ei kuitenkaan yleensä ole muodostanut estettä kirkkojen arjen tasolla tapahtuvalle yhteistyölle, kuten ekumeenisille tilaisuuksille.

Kansallisen korostuksen muuttuminen selkeämmin ortodoksisuuden painottamiseksi merkitsi tiettyä etääntymistä suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Paavalin määrittelemä ortodoksinen kirkko ei voinut varauksitta hyväksyä sellaisia länsimaisen yhteiskunnan piirteitä, jotka eivät olleet sopusoinnussa jakamattoman kristikunnan käsitysten kanssa. Yksi tällainen piirre on demokratia. Se ei Paavalin mielestä ollut sinänsä paha asia, päinvastoin, mutta mikäli se ei tunnustanut Jumalan auktoriteettia, se ei sopinut kirkkoon.

Paavali ei korostanut ortodoksisuuden eroja vaikkapa luterilaisuuteen verrattuna. Erot ovat kuitenkin olemassa ja antavat ortodoksiselle kirkolle oman, muista kristillisistä kirkoista poikkeavan identiteetin. Tämä omaleimaisuuden voimistuminen Suomen ortodoksisessa kirkossa on Paavalin arkkipiispakauden tunnusomainen piirre.

Teksti: Teuvo Laitila
Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko