Pyhittäjä Johannes Valamolainen (1873–1958)

Ajankohtaista | 30.11.2018

Skeemaigumeni Johannes luetaan pyhien joukkoon nimellä pyhittäjä Johannes Valamolainen.

Skeemaigumeni Johannes

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin kilvoittelijoista monet olivat kotoisin Pohjois-Venäjän kuvernementeista. Näin myös Ivan Aleksejevitš Aleksejev, jonka myöhemmin tunnemme skeemaigumeni Johanneksena.

Hän syntyi Tverin läänissä 14. helmikuuta vuonna 1873 pienessä Gubka-nimisessä kylässä. Alueen keskukseen Lihoslavlin kaupunkiin oli kotoa muutaman kymmenen kilometrin matka, kun taas läheisin, Jumalanäidin Znamenie-ikonille omistettu kirkko oli parin kilometrin päässä Iljinskojen kylässä. Se oli tulevan luostarivanhuksen lapsuuden ja nuoruuden pyhäkkö, keskeinen johdattaja uskon maailmaan. Kirkon pihassa seisoo edelleen kivinen matala rakennus, entinen seurakuntakoulu, jossa myös tuleva luostarivanhus sai kirkon välittämät opin alkeet.

Ivan-pojan kotitalo sijaitsi kylän toisten talojen rintamassa päätyikkunat tilavalle keskusaukiolle päin. Se oli pieni venäläinen kylä, aivan tavallinen, elämältään ja hengeltään samankaltainen lukemattomien pienten venäläisten kylien joukossa. Aleksejevien perhe oli patriarkaalinen, työteliäs ja harras. Uskonelämä oli osa jokapäiväistä elämän kulkua.

Ivanin tie Valamon Kristuksen kirkastumisen luostariin kulki kahden portin kautta, joista toinen oli Pyhän Nil Stolobnojelaisen (7.12.) luostari ja toinen Pietarin kaupunki. Sadanviidenkymmenen kilometrin päässä Tveristä luoteeseen sijaitsee luonnonihanalla Seliger-järven saarella pyhän Nilin 1500-luvun alussa perustama luostari. Pyhittäjä Nil tunnetaan valvomiskilvoituksestaan. Tähän luostariin nuori Ivan teki kolme pyhiinvaellusmatkaa, mutta Nilin erakkolasta ei kuitenkaan tullut hänen kilvoituspaikkaansa. Nuorukaisen tie johti nyt kohti pohjoista, keisarikunnan pääkaupunkia Pietaria.

Isä Johanneksen veli oli muuttanut kotikylästä Pietariin ja avannut siellä kapakan. Ivan sai sieltä työpaikan muutamaksi vuodeksi. Lapsuuskodin rauhaisa elämä, jossa työ ja lepo vuorottelivat, jumalanpalvelukset kotikirkossa ja tuoreet kokemukset pyhiinvaelluksista Nilin erakkolaan olivat enää vain muistoissa. Nyt elämän täyttivät pitkät työpäivät veljen kapakassa. Esirippu maailman näyttämölle iloineen ja suruineen oli avoin. Sitten etsijän tie kulki yhä pohjoisemmaksi.

Kristuksen kirkastumisen luostari Valamon saaressa oli Pietarissa monille tuttu ja maantieteellisestikin lähellä. Luostarilla oli kaupungissa kaksi edustustoa kirkkoineen ja taloineen. Ivan lienee vieraillut niissä, ja niin hänessä syntyi kiinnostus luostarielämään. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Kristuksen kirkastumisen luostariin ja viipyikin siellä pari vuotta, mutta vielä oli edessä paluu maailmaan. Nelivuotinen armeijapalveluskin oli suoritettava. Tämän jälkeen seurasi pari vuotta kotielämää Gubkassa ja sitten vuonna 1901 lopullinen siirtyminen Kristuksen kirkastumisen luostariin.

Valamon luostari eli 1900-luvun alussa ulkoisen suuruuden aikaa. Luostarin asukkaiden väkiluku munkkeineen, noviiseineen ja harrastajineen nousi peräti tuhanteen neljäänsataan. Tähän suureen perheeseen liittyi myös Ivan Aleksejev. Hän kävi läpi luostarielämän eri asteet noviisista alkaen. Kesäkuussa 1910 hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf, joka merkitsee jalokiveä. Luostarikäytännön mukaan hän suoritti kuuliaisuustehtäviä alkuun pääluostarissa ja Pietarin edustustossa ja sitten eri skiitoissa.

Venäjän vuoden 1917 vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen sulkivat rajan itään, ja samalla loppuivat kaikki yhteydet Venäjän kirkkoon. Valamon luostari jäi yksin kamppailemaan saarelleen, mutta toisin kuin Venäjän luostareita sitä ei suljettu eikä vainottu.

Uusi valtapoliittinen tilanne merkitsi muutoksia myös valtakunnan pohjoisosassa. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen liitettiin pyhän Trifonin (15.12.) 1500-luvulla perustama Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari. Tähän Jäämeren rannan luostariin tarvittiin uutta johtajaa. Munkki Iakinf suostui hänelle esitettyyn pyyntöön. Kanssakilvoittelijat varoittivat tulevan tehtävän vaaroista, vaikeuksista ja rististä. Hän vastasi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.” Iakinf vihittiin loppuvuonna 1921 papiksi ja igumeniksi, ja hän sai mukaansa pohjoiseen kaksi nuorta pappismunkkia.

Isä Johannes tunnusti olevansa luonteeltaan arka ja halusi pysyä asioista päätettäessä mieluummin syrjässä. Hän ei halunnut hallita eikä määräillä, vaan kaikki käskeminen ja komentaminen oli hänelle tuskallista. Nyt hän oli kuitenkin luostarin johtaja, jonka käskyvaltaan ja valvontaan kaikkien oli määrä alistua. Petsamon veljestö oli tottunut työntekoon, mutta kirkossa käyminen, hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja muu hengellisyyden harrastaminen oli vähäisempää. Uusi johtaja muistutti muutoksen tarpeellisuudesta, ja eräät ottivatkin neuvosta vaarin. Sitten tuli muita vaikeuksia. Kun johtajan ote luostarin arkielämässä ei tuntunut tarpeeksi lujalta, ottivat muut johtajuuden käsiinsä. Johtokunnan ja veljestön puolella esiintyi igumenin mielipahaksi omavaltaisuutta, ja isä Iakinf alkoi pohtia paluuta rakkaalle Valamon saarelle. Isä Johannes muisteli tapahtunutta: ”Ihmissuvun vihollinen on hyvin viekas taistelussa. Sodassa viisaan sotilaan tavoin se tietää, että tärkeintä on ensin saada johtaja hämmennyksiin ja sitten onkin helppo saattaa joukko sekasortoon. Vihollinen hämmensi mieleni ja sydämeni murheella, alakuloisuudella ja ikävällä Valamoon. Ajattelin, että siellä on hengellisiä vanhuksia, joiden kanssa on hyvä jakaa surunsa vaikeina hetkinä.” Suruissaan hän yritti lievittää murhettaan jopa viinalla. Isä Johannes muisteli, kuinka hän pelastui tuskan tilasta huutamalla Jumalan puoleen ja tunnustamalla täydellisesti oman heikkoutensa ja voimattomuutensa. ”Olin rukoillut aikaisemminkin, mutta nähtävästi en kyllin vilpittömästi, ja olin luottanut enemmän omiin voimiini kuin Jumalan apuun. Niinpä Herra sitten antoi minulle ymmärrystä muistaa hänen sanansa: ’Ilman minua ette voi tehdä mitään.’” Isä Iakinf pysyi Petsamon luostarissa ja palasi Valamon saarelle vasta vuonna 1932.

Kristuksen kirkastumisen luostarissa igumeni Iakinf vihittiin suureen skeemaan ja sai uudelleen kastenimensä Johannes. Hänen asuinpaikakseen tuli yksinäinen Johannes Kastajan skiitta, erakkojen saari. Hän muisteli: ”Elin yksinäni pienessä mökissä Johannes Kastajan skiitassa. Valmistin itse ruokani, kasvatin vihanneksia ja leivän hain luostarista tai silloin tällöin paistoin itse. Yöt valvoin mielelläni, kävin nukkumaan aina vasta kahdentoista jälkeen; kahdelta tai kolmelta nousin jalkeille. Tietenkin nukuin sitten päivällä sen verran minkä luonto vaati.

Vanhus nautti hiljaisuudesta, rauhasta ja luonnon ihanuudesta. Skiittaelämä tarjosi asukkaalleen mahdollisuuden uppoutua kilvoittelijaisien opetusten maailmaan. ”Rakastan lukea pyhiä isiä, sillä he ovat tiennäyttäjiä taivaan valtakuntaan. Luen, hämmästelen ja ihastelen heidän opetustaan. Yksinkertaisesti en osaa irrottautua heidän kirjoituksistaan.

Kolmekymmenluvun loppuvuosina isä Johannes vietti talvet pääluostarissa. Hänet oli määrätty rippi-isän apulaiseksi. Luostarissa vieraili runsaasti pyhiinvaeltajia ulkomaita myöten. Sitten kaikki muuttui. Talvisodan aikana helmikuun alussa ankarien ilmapommitusten jälkeen Valamon veljestö evakuoitiin saarelta. ”Jumalan armosta olen säilynyt hengissä. Vaikka nukunkin lavitsalla, olen hengessä levollinen enkä edes ajattele Valamoa – aivan kuin en olisi siellä elänytkään. – – Jätin Valamon rauhallisesti ja Valamon pommituksenkin kestin hätääntymättä. Hälytyksen aikana en juossut pommisuojaan, vaikka meillä oli sellaisena pääkirkko, vaan istuin keljassani ja luin pyhää Evankeliumia. Pommien pudotessa rakennus vapisi, ikkunalasit menivät pirstaleiksi, ovet paiskautuivat auki, mutta minulla oli eräänlainen sisäinen varmuus siitä, että jään henkiin.

Veljestön väliaikaiseksi sijoituspaikaksi tuli Kannonkosken pitäjä Keski-Suomessa. Sieltä nyt alle pariin sataan kutistunut vanhusten veljestö muutti kesällä 1940 Heinävedelle, josta ostettu Papinniemen kartano nimettiin Uudeksi Valamoksi. Se oli myös isä Johanneksen loppuvuosien koti.

Vaikka Uusi Valamo oli vain häivähdys menetetystä luostarista, mieltyi isä Johannes paikkaan, sen luonnonkauneuteen ja erityisesti rauhaan. Laajan vesistön kiertämä niemi metsien keskellä muistutti hänen mielestään Laatokan Valamon skiittaa. Vanhuksen kelja sijaitsi veljestön ulomman kasarmimaisen asuinrakennuksen toisessa kerroksessa, jonka ikkunasta avautui näkymä niitylle, pitkälle niemeen ja järven selälle. Tähän huoneeseen saapuivat myös vanhuksen rippilapset hengellisiin keskusteluihin. Skeemapappismunkki Jefremin kuoltua skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarissa kävijän hengellinen opastaja. Useimmat heistä olivat Venäjän emigrantteja, ympäri maailmaa hajaantuneita pakolaisia. Vanhus neuvoi ja opasti heitä kirjeitse hengellisissä kysymyksissä.

Aika Uudessa Valamossa muodostui isä Johanneksen kultakaudeksi. Hänestä oli tullut laajalti arvostettu hengellinen ohjaaja eli starets. Opetuksensa hän ammensi Raamatusta ja pyhien isien teksteistä. Pitkä ja monivaiheinen kilvoitus auttoi ymmärtämään ihmiselämän monimutkaisia ja usein sekavia tilanteita. Rippilapsien kirjo oli laaja – pappeja ja maallikoita, keisarillisen hovin piirissä eläneitä, taidemaailman edustajia ja kansanihmisiä – kaikki he kaipasivat kuuntelijaa ja lohduttajaa, neuvoja ja opastusta. Sitä he saivat vanhuksen luona käydessään ja vielä useammin kirjeitse.

Henkisen lohdutuksen lisäksi skeemaigumenin puoleen käännyttiin myös konkreettisissa kysymyksissä. Hän teki pitkiä matkoja sairaiden luo, ja tällöin hänen kauttaan tapahtui todistettuja Jumalan ihmetekoja. Esimerkiksi Marina Latschinoff kertoi kuinka hänen alun perin pietarilainen, nyt Helsingissä asunut mummonsa Natalia Vasilievna Karhu halvaantui. Hänen tyttärensä Klavdia matkusti Heinäveden Valamoon ja toi mukanaan Helsinkiin isä Johanneksen, jonka useamman viikon rukousten jälkeen mummo tuli terveeksi. Isä Johannes oli jo aiemmin ohjauksellaan hoitanut terveeksi Marinan tämän ollessa pienenä vammautunut.

Isä Johanneksen rukouselämä oli syvällistä ja rajoja ylittävää. Kirjailija Tito Colliander muisteli 1960-luvulla pojalleen, kuinka skeemaigumeni Johannes erään kerran saattoi häntä Uudesta Valamosta valtatien varteen. Yhtäkkiä isä Johannes pysähtyi ja sanoi: ”On kuin joku rukoilisi täällä lähellä.” Noin sadan metrin päässä heidän takanaan tuli nainen ja miehet pysähtyivät odottamaan häntä. Skeemaigumeni puhutteli naista, joka ei puhunut venäjää. Colliander käänsi suomeksi Johanneksen kysymyksen: ”Rukoilitteko juuri?” Nainen silminnähden hämmästyi ja totesi: "Niin, katso, minä juuri luin Jeesuksen rukousta, kävelin ja toistelin sitä”. Skeemaigumeni Johannes sanoi yksinkertaisesti: ”Juuri niin minä ajattelinkin”.

Skeemaigumeni Johanneksen muisto on säilynyt myös hänen synnyinseuduillaan Keski-Venäjällä tähän päivään asti. Siten isä Johannes yhdistää myös alueen ortodoksia kirkkoja eikä vain suuren raja-alueen väestön ortodokseja ja on niiden yhteinen esirukoilija.

Pyhittäjä Johannes kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet kätkettiin veljestön rivihautaan salmen takaiseen kalmistoon. Rippilapset hankkivat haudalle tammipuisen ristin. Pyhittäjän ohjaamien ihmisten joukko harveni, mutta hänen opetuskirjeensä tulivat yhä useamman tietoisuuteen.

Neuvostovallan romahdus, rajan aukeneminen itään ja kirkon elämän elpyminen siellä ovat avanneet isä Johanneksen opetuksille tien hänen kotimaahansa. Se on mahdollistanut hänen lukijoilleen ja ystävilleen pyhiinvaelluksen tien myös pyhittäjän kotikylään Gubkaan sekä lapsuuden Iljinskojen kyläkirkkoon. Venäläiset pyhiinvaeltajat ovat puolestaan löytäneet tien isä Johanneksen haudalle. Tammiristi pyhittäjän haudalla on vaihtunut kiitollisten opetuslasten pystyttämään graniittiristiin; siinä ovat Kristuksen kasvot mosaiikki-ikonissa ja liekki uskon ja toivon vertauskuvana.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen muistopäivää vietetään 5. kesäkuuta.

Vanhuksen opetuksia

Pyhittäjä Johanneksen venäjänkielinen kirjekokoelma ilmestyi jo hänen eläessään. Seuraavina vuosikymmeninä teos julkaistiin englanniksi, suomeksi ja kreikaksi. Nykyään Valamon vanhuksen kirjeet tunnetaan erikielisinä laitoksina ympäri maailmaa ja niiden kautta pyhittäjä Johannes on tullut monille rakkaaksi ja läheiseksi.

Pyhittäjä opettaa:

Kärsivällisyydestä

Kirjoitat, että tunnet sielusi raskaaksi. Tiedä kuitenkin, ettet ole ainoa, joka saa kärsiä tällaista raskasta olotilaa. Koko ihmiskunta painiskelee Adamin ikeen alla tottelemattomuuden takia. Näihin olotiloihin on vain yksi keino: kärsivällisyys ja rukous. Ja usko, että tulee muutos parempaan, sillä kuten säässä on muutoksia, niin on myös meidän elämässämme.”

Toisten tuomitsemisesta

Kun alat penkoa omaa sydäntäsi, löydät sieltä satapäisen käärmeen. Älä kuitenkaan säiky äläkä arkaile: Jumalan avulla olet murskaava siltä päitä. Kun valvot elämääsi, alat huomata olevasi kovin huono ja heikko etkä enää tuomitse toisia, vaan alat pitää heitä hyvinä, et enää edes kiinnitä huomiota toisten ihmisten heikkouksiin ja koet sydämessäsi hiljaisuutta ja rauhaa; ajoittain tulevat osaksesi lohduttavat kyyneleet."

Syntiin lankeamisesta

Lankeemusten tarkoitus on meille hämärä asia, eikä kenenkään ymmärrys pysty sitä käsittämään. Pyhittäjä Johannes Klimakos kirjoittaa tästä: ’Älä kauhistu, vaikka joka päivä lankeaisit; älä erkane Jumalan tiestä, vaan seiso sillä miehuullisesti, ja enkeli, suojelijasi, antaa arvon kestävyydellesi.’”

Lakihenkisyydestä

Kirjoitin, että kirjain kuolettaa hengen, mutta näitten sanojen tarkoitus pitää käsittää oikein: kirjain kuolettaa silloin, kun siihen pysähtyy ja pitää sitä lopullisena hyvänä eikä vain keinona hyvän saavuttamiseen; hedelmää ei tietenkään tule ilman lehtiä, mutta toisaalta viinipuu kuivettui, kun se ei tuottanut hedelmää.”

Rukouksesta

Rukouksessa kuuluu meidän osallemme vaivannäkö, siinä menestyminen taas riippuu armovoimasta. Mitään enempää älä etsi, äläkä intoile. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa hyppäyksillä, se on vähittäistä kehitystä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä.”