Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen (1884–1918)

Ajankohtaista | 30.11.2018

Johannes Karhapää luetaan pyhien joukkoon nimellä pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen.

Johannes Karhapää

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes Ilomantsilainen eli Ivan Vasilinpoika Karhapää syntyi heinäkuun 13. päivänä vuonna 1884 Joensuun ja Ilomantsin välillä sijaitsevassa Sonkajanrannassa. Alueen ortodoksit kuuluivat tähän aikaan Ilomantsin seurakuntaan. Perheeseen kuuluivat isä Vasili ja äiti Anastasia, nuorempi veli Jaakko ja kaksi velipuolta Feodor ja Ilja. Aikuiseksi tultuaan Johannes avioitui ja hänelle syntyi kaksi poikaa. Esikoinen Sergei kuoli jo alle vuoden ikäisenä, mutta Aleksi varttui aikuiseksi. Ensimmäisen vaimon kuoltua Johannes avioitui toistamiseen. Perhe asui Nissilän tilalla yhdessä Johanneksen isän Vasilin kanssa. Tilan toista puolta viljeli Johanneksen veli Jaakko.

Johannes omaksui jo nuorena syvän ortodoksisen uskonvakaumuksen. Hänestä kasvoi lempeä ja hyväntahtoinen, mutta määrätietoinen ja komeasta ulkomuodostaan tunnettu nuori mies, jonka elämänvalintoja ohjasi luottamus Kristukseen ja kirkkoon. Johannes tunnettiin hyvänä puhujana, joka avasi kuulijoille ymmärrettävällä tavalla ortodoksista uskoa ja elämäntapaa.

Luja ja vilpitön usko sai Johanneksen etsimään oman elämänsä suuntaa aikana, jolloin Venäjän keisarikuntaan kuuluvassa Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin kiihkeää murroskautta. Ortodoksien asema oli hankala, sillä kirkon usko liitettiin usein venäläisuhkaan. Protestanttisten tahojen tekemä käännytystyö yltyi vuonna 1906, kun lainsäädäntö avasi mahdollisuuden kirkkokunnan vaihtamiseen. Kirkko alkoi kohentaa ortodoksista kansanopetusta.

Ortodoksien muuttuneeseen asemaan kiinnitti huomiota myös 20-vuotias Johannes, jonka aktiivisen toiminnan tuloksena Sonkajanrantaan perustettiin pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan alaosastona toimiva Oikeauskoiskirkollinen nuorisoseura. Seura kokoontui veljesten kotitalossa, ja Johannes toimi itse sen puheenjohtajana. Yksi talon huoneista muutettiin väliaikaiseksi pyhäköksi, jossa oli vaatimaton ikonostaasi ja kyntteliköt. Lisäksi perustettiin oma lainakirjasto. Päätoimintamuotona olivat kirkkolauluharjoitukset, jotka saivat innostuneen vastaanoton alueen asukkaiden keskuudessa. Seurasta tuli pian malliesimerkki muille.

Vuonna 1906 Johannes kirjoitti Viipurin ja Suomen arkkipiispa Sergeille (1905–1917) seuran nimissä kirjeen, jossa hän teki ehdotuksia ortodoksien hengellisen elämän kehittämiseksi. Pian tämän jälkeen arkkipiispa antoi siunauksensa perustaa omauskoisen kirkkokoulun yhteistyössä vuonna 1907 perustetun Karjalan Veljeskunnan kanssa. Veljeskunnan koulut olivat kirkollisia eivätkä edustaneet silloisessa poliittisessa tilanteessa pelättyjä ja epäluuloja herättäneitä Venäjän ministeriökoulujen venäläistämispyrkimyksiä.

Sonkajanrantaan saatiin veljeskunnan tuella vuonna 1908 oma ortodoksinen koulu ja koulutalo. Opetuskielenä oli suomi. Koulu menestyi ja laajeni neliluokkaiseksi vuoteen 1911 tultaessa. Köyhät ja kauempaa saapuvat oppilaat saivat asua ja ruokailla koululla. Opetus-, valistus- ja juhlatilaisuuksia järjestettiin myös aikuisväestölle.

Johannes toimi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan sisälähetystyössä Ilomantsissa ja hieman myöhemmin katekeettana Karjalan Veljeskunnan alaisuudessa. Hän kierteli yksin ja toisinaan Valamon luostarin pappismunkki Isaakin kanssa myymässä painokuvia ja kirjallisuutta. Johannes piti myös suosittuja hengellisiä tilaisuuksia. Vuonna 1914 Viipurin hengellinen konsistorio nimitti itseoppineen Johanneksen valtion kustantamaan uskonnonopettajan virkaan. Opetusalue kattoi melkein koko silloisen Kuopion läänin ja Kuopion seurakunnan alueet. Alue oli laaja, sillä siihen kuului Kuopion seudun lisäksi Pohjois-Karjala. Koulutyöhön siirtymisen jälkeen Johannesta alettiin nimitellä valheellisesti valtiovallan nuuskijaksi. Solvaaminen oli alkanut kuitenkin jo aiemmin vuonna 1910, kun Pohjois-Suomessa ilmestynyt lehti Perä-Pohjolalainen antoi ymmärtää Johanneksen ja hänen isänsä kannattavan Venäjän Suomi-vastaista politiikkaa ja nimitti heitä ”surkeiksi olennoiksi suomalaisiksi”. Johanneksen nimi tuli tällä tavoin tunnetuksi eri puolilla maata.

Vuonna 1914 Sonkajanrannan koulun tilanne vaikeutui, kun sen pitkäaikainen tukija piispa Kiprian kuoli yllättäen ja veljeskunnan toiminta lamaantui. Johanneksen aloittama työ kantoi kuitenkin hyvää hedelmää, sillä jo seuraavana vuonna pietarilainen kauppias Nesterov lahjoitti 10 000 ruplaa yksityisen kirkon rakentamiseksi koulun tarpeita varten. Kirkon piirustukset laati Valamon luostarin munkki Gennadi. Kirkko vihittiin syksyllä 1915 ja pyhitettiin profeetta Hannan muistolle. Juhlaan osallistui arkkipiispa Sergein johdolla lukuisa joukko Valamon luostarin veljestöä, seurakuntapapistoa ja maallikoita. Johannes piti juhlapuheen kirkon vihkimisen jälkeen.

Kirkon johto piti Sonkajanrantaa ortodoksisuuden mallikylänä, vaikka vastustajien mielestä kylä ja koulu edustivat venäläistämispyrkimyksiä. Johannekselle myönnettiin esimerkillisen kirkollisen ja sivistyksellisen toimintansa vuoksi lukuisia huomionosoituksia. Johanneksen vilpitön usko ja sen mukainen toiminta ärsyttivät kaikkein kiivaimpia vastustajia, jotka alkoivat levitellä uusia ilkeämielisiä huhuja. Erityisen raskauttavana pidettiin sitä, että Johannes oli vuonna 1912 vastaanottanut yksityisesti kotonaan tuolloin yleisesti vihatun kenraalikuvernööri Frans Seynin. Vierailullaan Seyn kehotti Johannesta anomaan valtiovallalta varoja, joilla kylälle voitaisiin rakentaa kunnollinen tie. Tämä lisäsi entisestään ärtymystä Johanneksen vastustajissa. Syytökset kärjistyivät, kun venäläistämiskouluina pidetyt koulut suljettiin pian Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Johannesta alettiin nimitellä yhä kiivaammin sekä tsaarivallan kätyriksi ja nuuskijaksi että bolsevikiksi. Hänen vaikutusvaltansa väitettiin ulottuvan jopa ortodoksisten pappien nimityksiin.

Vuoden 1917 aikana Karjalan Sanomissa julkaistuissa pilkkakirjoituksissa Johannesta nimiteltiin isänmaataan vastaan vehkeileväksi pimeäksi voimaksi. Myös Johanneksen herätys- ja lähetysmatkoja sekä hänelle myönnettyjä huomionosoituksia pilkattiin. Johanneksen väitettiin kylväneen vihaa ja erimielisyyttä Karjalan väestöön, joka ei vastustajien mukaan ollut selvillä uskonnostaan ja kansallisuudestaan. Johannesta nimiteltiin venäläistämistyön tiukaksi ja häikäilemättömäksi edistäjäksi, joka tahtoi johtaa suomalaiset Venäjän alaisuuteen. Pilkka kohdistui myös Johanneksen ortodoksiseen uskoon, sillä hänen väitettiin pitävän itseään marttyyrina ja aiheuttavan pelkoa paikallisessa väestössä. Hänen kerrottiin myös pilkkaavan uskoa ja pyhiä asioita ja tällä tavoin petkuttavan yksinkertaisia ihmisiä. Johanneksen lisäksi syytökset kohdistuivat myös hänen isäänsä ja veljeensä.

Syytösten lisääntyessä viranomaisilta alettiin vaatia yhä voimakkaampia toimenpiteitä Johannesta vastaan, jotta hän ei voisi enää jatkaa toimintaansa, joka vastustajien mukaan oli uskonnon varjolla harjoitettua poliittista toimintaa ja viranomaisten harhauttamista. Johannes itse vaikeni eikä yrittänyt puolustautua tai vastata herjakirjoituksiin.

Sonkajanrannan ortodoksit tukivat Johannesta ja kylän koulua, mutta pääsiäisen alla vuonna 1917 vastustus nousi esiin myös ortodoksien keskuudessa. Tällöin pidetyssä kokoontumisessa Ilomantsin ortodoksisen väestön kokous tuomitsi Johanneksen ja Sonkajanrannan koulun toiminnan epäkansalliseksi sorroksi, johon sekoittui uskonto. Kokouksessa vaadittiin Johanneksen erottamista luottamustehtävistä ja kirkkoneuvoston jäsenyydestä. Myös Joensuun ortodoksisen seurakunnan kokous paheksui Johanneksen toimintaa. Syksyn tullessa Johannes menetti kirkollisen esivallan tuen ja hänet erotettiin virastaan.

Maaliskuussa 1918, kunniallisen ja eläväksitekevän ristin kumartamisen sunnuntain jälkeen, Johannes ja hänen veljensä Jaakko saivat määräyksen tulla valkoisen armeijan kutsuntoihin Tuupovaaran kansakoululle. Täällä veljekset pidätettiin ilmiannon perusteella. Perimätiedon mukaan toinen pidättäjistä löysi Johanneksen takin taskusta kouluopetukseen tarkoitetun matkaikonin. Mies polki ikonin maahan, kirosi ja totesi, ettei Johannes enää tarvitsisi sitä. Sitten veljeksiä lähdettiin kuljettamaan kohti Joensuuta. Johannes sai kuitenkin vielä vierailla omassa kodissaan. Siellä hän siunasi alle vuoden ikäisen kummityttönsä ja itsensä ristinmerkillä ja pujotti tytön kaulaan oman kultaisen kasteristinsä.

Kotona käynnin jälkeen veljesten matka jatkui aseen piippu niskassa kohti Joensuuta, jonne oli alettu koota punaisia, punaisiksi epäiltyjä sekä vangiksi jääneitä venäläisiä sotilaita ja muita epäilyksenalaisia, joiden joukkoon nyt myös Johannes ja Jaakko luettiin. Matkalla pysähdyttiin eräässä lähitalossa, jossa Johannes totesi talon emännälle elinpäiviensä olevan luetut. Joensuussa miehet vietiin kaupungintalon kellariin muiden vankien joukkoon.

Tilanne oli uhkaava, sillä Joensuussa oli sisällissodan vuoksi paljon halukkuutta laajoihin ja ankariin rankaisutoimiin. Sotilaspiiri joutui hillitsemään teloitusten toimeenpanoa, joka tapahtui sattumanvaraisesti, usein viinan voimalla ja ilman oikeudenkäyntiä. Näin tapahtui myös Johanneksen kohdalla. Vuoden 1918 huhtikuun taitteessa Johannes kuljetettiin kaupungintalon kellarista yhdessä muiden sinä päivänä surmattavien kanssa Joensuun Siilaisten kaupunginosaan, jossa teloitukset pantiin täytäntöön. Surmattavat komennettiin riviin ja viisi teloittajaa ampuivat yhteislaukauksen. Perimätiedon mukaan Johannes ei saanut surmaansa heti, minkä vuoksi ammuttiin uusi yhteislaukaus. Tämän jälkeen ammuttiin luultavasti varmistuslaukaus lähietäisyydeltä. Johannes oli kuollessaan 33-vuotias. Hautakiveen merkityn päivämäärän mukaan Johannes surmattiin huhtikuun 8. päivänä. Jaakko vapautettiin joidenkin kuukausien päästä.

Johanneksen vaimo Anna yritti saada haltuunsa miehensä ruumiin, mutta virallinen lupa siihen saatiin vasta kuukausien päästä. Johannes tunnistettiin villasukkien raitojen perusteella. Johannes haudattiin Ilomantsin Kokonniemen hautausmaalle. Hautaukseen osallistui suuri joukko ortodokseja ja luterilaisia.

Herjapuheet ja kirjoitukset Johannesta vastaan jatkuivat vielä teloituksen jälkeenkin. Johanneksen hautaan kohdistui ilkivaltaa ja hautakivi heitettiin kahdesti järveen. Lopulta kivi valettiin sementtijalustaan. Johannekselle kuulunutta esineistöä tuhottiin pelon vuoksi, mutta osa esineistöstä säilyi sonkajanrantalaisiin koteihin piilotettuna. Sonkajanrannan ortodoksien yhtenäisyys joutui koetukselle seuraavina vuosikymmeninä Johannekseen liitettyjen epäluulojen vuoksi. Yhtenäisyyttä vahvistivat palvelukset, joita pidettiin pyhän Johanneksen rakennuttamassa kirkossa. Nykyään Profeetta Hannan kirkko on yksi Joensuun ortodoksisen seurakunnan pyhäköistä. Johannekselle tärkeä Sonkajanrannan koulu sen sijaan otettiin kunnan haltuun Suomen itsenäistymisen jälkeen. Rakennus paloi 1950-luvulla. Samalla tuhoutui paljon Johannekselle kuulunutta esineistöä ja hänen laatimiaan tekstejä. Eräs merkittävä tapaus sattui vuonna 1958, kun Johanneksen veljen Jaakon luo saapui sarkatakkiin pukeutunut mies, joka kertoi olevansa yksi ampujista. Tapaus painoi vanhan ja sairaan miehen omaatuntoa. Jaakko keskusteli miehen kanssa pitkään ja salli tämän jäädä yöksi taloon.

Pyhä marttyyri ja tunnustaja Johannes vahvisti toimillaan ihmisten uskoa, kohotti ortodoksien sivistystasoa ja johti ihmisiä kohti pelastusta. Pyhän Johanneksen uskonvakaumus erottui kirkkaasti loistavan tähden tavoin. Tätä vakaumusta seuraten hän alistui Jumalan tahtoon, otti kantaakseen ristin ja kulki pyhien marttyyrien ja tunnustajien tietä.

Pyhän Johanneksen marttyyrikuolema todistaa uskon puolustamisesta, mutta myös sovinnosta, jonka perustana on risti ja ylösnousemus. Johanneksen elämä ja kuolema julistavat Kristuksen ja Kristuksen kirkon yhteydessä pysymistä, uskollisuutta ristiinnaulitulle ja ylösnousseelle Kristukselle maailman sekasorron keskellä. Johanneksen pyhä muisto ja ortodoksisen uskon puolesta käymä hengellinen taistelu kansallisen kahtiajaon aikana on kunnioitettava ja erottamaton osa Suomen ortodoksisen kirkon elämää. Tämä muisto kirkastaa Kristuksen pyhää kirkkoa kaikkialla maailmassa. Tätä muistoa kunnioittaen profeetta Hannan kirkon viereen pystytettiin vuonna 1988 ikonimaalari Petros Sasakin suunnittelema sovinnonristi Johannes Karhapäälle.