Kirkolliskokous 2018: Arkkipiispa Leon avauspuhe

Ajankohtaista | 26.11.2018

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa 26. marraskuuta 2018.

Arkkipiispa Leo pitämässä avauspuhetta

Kristuksessa rakkaat esipaimenet, hyvät kirkolliskokousedustajat: isät, veljet ja sisaret!

Olemme kokoontuneet tänne Valamon Kristuksen Kirkastumisen luostariin aloittaaksemme vuoden 2018 kirkolliskokousta. Asialistalla on toiminta- ja taloussuunnitelmia, hallinnon kehittämistä ja piispan valintatavan arviointia. Valitsemme myös uuden metropoliitan Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan.

Kaikkien näiden asioiden käsittelyssä joudumme ortodoksisen kirkon päättäjinä sovittamaan yhteen sekä hallinnollista, taloudellista että teologista asiantuntemusta. Onnistumme haasteessa hyvin, jos meitä yhdistää erilaisista näkemyseroista huolimatta visio kirkkomme tulevaisuuden työkentistä.

Ennen yhteisen työskentelyn aloittamista haluan tuoda esille joitakin ajatuksia ajankohtaisista kysymyksistä. Vuoden 2018 aikana valmistui eri tahojen teettämiä katsauksia maamme eriarvoistumisen tematiikasta, jota myös valtamedia on pitänyt säännöllisesti esillä. Eriarvoisuus kattaa maamme koko ikäjakauman ja sosiaaliset ryhmät kehdosta hautaan. Tämä on tärkeä todeta ja tiedostaa, etenkin kun olemme kokoontuneet tänne pohtimaan kirkkomme tehtävää.

Huono-osaisuus aiheuttaa ennenaikaisia kuolemia, sairauksia, nöyryytyksiä, syrjintää, lisääntyvää köyhyyttä, turvattomuutta, ahdistusta ja arvottomuuden tunnetta. Viimeisimpien tutkimusten mukaan eriarvoisuus on tullut koulumaailmaan vieden osalta nuorista mahdollisuuden kehittää täysimääräisesti kykyjään. 

Eriarvoisuus näyttää valitettavasti pesiytyneen syvälle suomalaisen yhteiskunnan rakenteisiin. Sen myötä ihmisenä toimimisen mahdollisuudet ovat kaventuneet huomattavasti. Hyvän elämän mahdollisuudet eivät toteudu läheskään aina kaikkien kohdalla missään päin maatamme.

Eriarvoistuminen ei ole pelkkä kosmeettinen tahra yhteiskunnan kasvoissa. Erityisesti minua huolestuttaa lasten ja nuorten syrjäytyminen, heidän tulevaisuudennäkymänsä. Filantrooppisen työn ammattilaisina tehtävänämme on tunnistaa, tunnustaa ja tuoda sitten selkeästi esiin maassamme vallitsevat erilaiset todellisuudet.

Tilastokeskuksen aineistot osoittavat, että korkeakoulutus on kokonaisuudessaan yleisintä suurilla kaupunkiseuduilla. Vuonna 2017 korkeimmin koulutettu väestö asui Uudellamaalla, kun taas Itä- ja Pohjois-Suomen kunnissa korkeasti koulutettujen osuus on tyypillisesti huomattavasti pienempi. Suomessa istuukin tiukasti mielikuva, että koulutuksellinen hyväosaisuus on vauraiden kaupunkiseutujen ilmiö, ja vastaavasti matala koulutustaso ja köyhyys kuuluvat syrjäisille maaseutualueille, esimerkiksi tänne Pohjois-Karjalaan. Mutta tarkempi analyysi osoittaa, että paikallinen huono-osaisuus on alkanut tihentyä suurten kaupunkien sisälläkin. Siellä erot kaupunginosien välillä ovat jo ennennäkemättömän suuret. Helsingin sisältä löytyy kokonainen kaupunginosa, noin 6000 asukkaan Jakomäki, kerrostalolähiö Koillis-Helsingissä, jossa korkeakoulutettujen osuus on yhtä pieni kuin Suomen heikoimmin koulutetussa kunnassa tilastojen valossa. Työttömyysastekin on korkeampi kuin muualla.

Näin tarkastellen huono-osaisuuden alueellinen eriytyminen on Helsingissä yhtä voimakasta kuin koko maassa. Sosiaaliset välimatkat kaupunkinaapurustojen välillä – esimerkiksi koulutuksen ja työllisyyden saralla – voivat olla jopa suurempia kuin muissa Suomen kunnissa. Nuori, joka matkustaa Helsingissä kaupunginosasta toiseen, voi matkustaa sosiaalisen ympäristön näkökulmasta vähintään yhtä pitkälle kuin ajamalla satoja kilometrejä Suomen halki. Tuskin muualla Suomessa näkee samanlaista ihmisen tuskaakaan, kuin pienellä kaupunkiajelulla pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi stadin nuoren pyörämatkalle Hermannista Sörnäisten kautta Helsingin rautatieasemalle mahtuu vankila, päihdepoliklinikoita, huumeiden vieroitushoito-osastoja ja turvakoteja niitä tarvitseville. Näissä paikoissa kuollaan viikoittain. Siellä katsotaan kuolemaa silmästä silmään jo varhaisaikuisuuden kynnyksellä.

Nuorten elinolojen eriytyminen Helsingin eri osissa ja pääkaupunkiseudun naapurustoissa on vaikuttanut jo muun muassa koulujen toimintaedellytyksiin. On kouluja, joissa erityisen tuen tarpeessa olevien oppilaiden määrä on jo erittäin suuri ja jatkaa edelleen kasvamistaan. Puuttuvien resurssien takia yhä suurempi osa tuen tarpeessa olevista lapsista jää vaille tarvitsemaansa erityistukea, ja tällä puolestaan kasataan ongelmia tuleville vuosille. Huono-osaisuus on Suomessa leimallisesti ylisukupolvista, joten kodin mahdollisuudet auttaa näitä nuoria ovat yleensä heikot.

Tutkimukset osoittavat paikallisuuden korostuvan lasten ja nuorten elämässä enemmän kuin aikuisilla. Näin myös huono-osaisuuden tihentyminen on erityisen huolestuttavaa lasten ja nuorten näkökulmasta tietyillä asuinalueilla. Nämä huono-osaisuuden taskut ovat monille koululaisille heidän arkeaan jäsentäviä elinympäristöjä, joissa positiivisten roolimallien löytäminen on hyvin työlästä. Nämä huono-osaisuudelle altistavat alueet on nimetty ja siten meidänkin löydettävissä. 

Tästä alkaa kirkon työ!

Yksi kirkon tärkeimmistä vastuualueista on läsnä oleminen ja rinnalla kulkeminen. Kirkon on tuotava hyvää sanomaa, toivon pilkahdusta harmaiden lähiöidenkin keskelle, ei elää harmaata arkea! Yhtä hyvin evankeliumin sanomaa on tuotava myös syrjäseuduille. Kuinka usein kuulemme esimerkiksi nuorten saamelaisporomiesten korkeista itsemurhaluvuista? Emme juurikaan, sillä tällaisen pienen marginaaliryhmän tragedia ei helposti uutiskynnystä ylitä. Viime vuonna julkaistun saamelaisten itsemurhien ehkäisysuunnitelman mukaan saamelaisilla esiintyy lisääntyneessä määrin itsemurhia maiden valtaväestöön verrattuna. Muiden pohjoismaiden tapaan luvut ovat hälyttäviä myös Suomessa.

Alkuperäiskulttuurin vähittäinen hajoaminen on johtanut merkityksettömyyden tunteeseen henkilökohtaisella tasolla. Merkityksettömyyden tunne erityisesti nuorten elämässä on ylikulttuurista. Meidän on kannettava kortemme kekoon olemalla roolimalleja niin Helsingin skidien elämässä unohtamatta nuoria poromiehiä Lapissa. Kutsumustyötä ei tehdä jalat pöydällä vaan risti selässä.

Alamäki voi lasten ja nuorten leikeissä, esimerkiksi pulkkamäessä, olla matkan mukavin vaihe. Mutta alamäki voi olla myös tuhon alku. Elämässä alamäki on luopumista ja menetyksiä. Ylämäki taas merkitsee vaivannäköä ja ponnistelua.

Hyvät kirkolliskokousedustajat!

Sörnäisten ja Sevettijärven suuressa välimaastossa toimivat kaikki seurakuntamme. Niiden taloudellisiin ja toiminnallisiin edellytyksiin te kaikki olette tutustuneet sen työn kautta, jossa olette olleet mukana seurakunta-, hiippakunta- ja kirkolliskokoustasolla.  Tähän liittyen meidän on yhteisesti myös kirkkona löydettävä ja käytettävä ne pitkäntähtäimen suunnittelun työkalut, joilla yhteiskunnallisen kehityksen vaikutuksia ja muutoksia punnitaan suhteessa kirkkomme elämään, kirkkomme perinteeseen.

Tiedämme, että kirkkomme elämä sisältää sekä yhteisöllisen että henkilökohtaisen ulottuvuuden. Kumpaakaan niistä ei voi elää erikseen, toista huomioimatta. Yhteisöllinen elämä on liturgista, joka jatkuu henkilökohtaisena kilvoitteluna. On tärkeää, että kirkkomme hallinto ja käytännöt palvelevat tämän päivän ja tulevaisuuden seurakuntaelämää nimenomaan eukaristian ympärille kokoontuvana yhteisönä. Pienenä ja yhä monikulttuurisempana kirkkona meidän on oltava valmiita nopeisiin muutoksiin, sillä kirkostamme etsitään tänä päivänä ihmisen kokoisia ja moni-ilmeisiä yhteisöjä.

Vuoden 2017 kirkolliskokous edellytti kirkollishallitukselta toimenpiteitä, joilla seurakuntarajat ja -rakenteet arvioidaan ja tarvittaessa muutetaan koko kirkon tasolla vuoteen 2020 mennessä. Seurakuntien rakenteiden uudistukseen kirkkomme edellyttäminä toimenpiteinä liittyy myös hiippakuntajärjestelyjen arviointi, josta molemmista päätämme tämän vuoden kirkolliskokouksessa. Tätäkin on valmisteltu jo pitkään eri tahoilla.

Hyvät aineelliset puitteet ja laajat mahdollisuudet tulevaisuuden kestävien toimintamallien rakentamiseen ovat suuri siunaus kirkollemme. Toistaiseksi voimme olla kiitollisia siitä, että kirkkomme ei kärsi suuresta jäsenkadosta. Tuore tilastokeskuksen tutkimus maalaa valitettavaa kuvaa maamme väestörakennemuutoksesta, syntyvyyden jyrkästä laskusta ja kuolleisuuden noususta. Tätäkin kehityskaarta silmällä pitäen meidän on hyvä tietää, mitä muissa Länsimaissa toimivissa kirkoissa on saatu aikaan meitä huomattavasti vähemmillä resursseilla.

Arvoisat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!

Suomen ortodoksisen kirkon hallinto, kuten myös piispan valitseminen on kompromissi kirkon ensimmäisen vuosituhannen aikana syntyneestä kanonisesta järjestyksestä ja länsimaisen hallintokäytännön periaatteista. Kohtaamme toisinaan tilanteita, joissa kirkon perinne ja suomalaisen yhteiskunnan toimintakulttuuri törmäävät. Tällöin on muistettava, että sisäisissä asioissaan kirkkomme seisoo perinteeseen nojaten ja seuraa muun ortodoksisen maailman käytäntöä. Kirkko on näkyvänäkin organisaationa täysin toinen kuin mikään poliittinen järjestelmä tai ylikansallinen firma. Ottaen huomioon kirkkomme kanonisen tradition, pidämme kiinni kirkon yhteydestä ja uskosta emmekä ”ajelehdi kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä” (Ef. 4:14), efesolaiskirjettä lainaten.

Kirkonpalvelijoina me ortodoksit rakastamme synergiaa, eli yhteistyötä. Ainakin teologiamme rakastaa sitä. Synergia on hieno asia ja se tarkoittaa yhteistyötä, työskentelyä jonkun rinnalla. Aikamme yksi merkittävistä teologeista, isä John Meyendorff on tarkentanut asiaa sanoen, ettei synergia: ”ole tasapuolista. Me emme työskentele Jumalan kanssa täsmälleen samalla viivalla, työntekomme ei ole symmetristä”.

Raamatussa sanotaan, että olemme Jumalalle synergos – eli työtoveri tai kanssatyöntekijä. Olemme Jumalan kanssatyöntekijöitä, että Hän voisi työskennellä meidän sisimmässämme ja meidän kauttamme. Näin sen on tapahduttava. Kaiken mitä teemme pitää olla Jumalan työtä meissä ja meidän kauttamme, jotta ihmiset tulisivat tekemistemme ansiosta tuntemaan Jumalan, tuntemaan Kristuksen ja tuntemaan, kuinka rajoittamattomasti meitä rakastetaan, kuinka täydellisesti Jumala meitä rakastaa, ja että voisimme osoittaa tämän olemalla työkaluja Jumalan kädessä.

Me olemme myös Jumalan pelto, me olemme Jumalan kansa. Hän tekee työtään meissä ja meidän kauttamme. Ihmiset kyllä tunnistavat, kun näin ei tapahdu. Vaikka me antaisimme kuinka monta ateriaa hyvänsä, ihmiset huomaavat, jos emme anna sitä heille rakkaudesta. Ja kun se annetaan heille ilman rakkautta, niin mittamme ei kelpaa Jumalalle, sillä vuorisaarnan sanoin: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan” (Matt. 7:2–3). Auttamistyön on lähdettävä sydämestä. Tuota työtä myös me olemme täällä mahdollistamassa.

Näillä mietteillä julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2018 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Jumalan siunausta.