Näkemyksiä ortodoksisen varhaiskasvatuksen haasteista

Ajankohtaista | 19.11.2018

Rovasti Jyrki Penttonen pohtii 20.11. vietettävän kansainvälisen lasten oikeuksien päivän edellä sitä, millaiset mahdollisuudet lapsilla on kiinnittyä oman kirkkonsa jäsenyyteen.

Tosiasia nykyisessä Suomessa on, että ne perheet, joissa kaikki ovat ortodokseja, ovat pienen pieni vähemmistön vähemmistö. Mielestäni se ei ole ongelma, eikä siitä tarvitsisi sellaista tehdä. Suurin osa ortodokseista Suomessa syntyy perheeseen, jonka toinen vanhemmista on ei-ortodoksi. Nykyään puhutaan ekumeenisista perheistä, ennen puhuttiin mm. seka-avioliitoista. Perheet muuttuvat kesken elämän. Ihmiset eroavat ja luovat uuden perheyksikön toisten kanssa. Naimisiin ei välttämättä mennä missään vaiheessa. Tämä on hyvin tavallista ortodokseillekin. Isovanhempia voi olla 4 tai 8. Uskonnotkin vaihtuvat monesti uusien perhekoostumusten mukaan.

Lapsen uskonnollinen varhaiskasvatus saattaa olla hyvinkin kapeaa, ellei joku perheyhteisössä ole ns. aktiivinen kirkon jäsen. Aina tuo aktiivinen ei ole isä tai äiti. Varsin usein hengellisen kasvatusvastuun on ottanut isoäiti tai kummi. Joskus setä, eno, täti tai joku muu. Ellei hengellistä vastuuta lapsesta ole otettu lainkaan (kastetta ja mirhalla voitelua lukuun ottamatta), saattaa lapsi kuitenkin päästä koulun aloitettuaan oman uskontonsa mukaiseen uskonnonopetukseen, jossa hän saa viimein kuulla siitä uskosta, johon hänet on vauvana liitetty. Uskonnonharjoituksesta huolehtii koulu pari kertaa vuodessa kirkkokäynneillä. Tuolloin lapsi pääsee pyhälle Ehtoolliselle.

Monissa kouluissa hartaudet ovat joko kiellettyjä tai torjuttuja rehtorien tekemien uskonnonvapaustulkintojen mukaisesti. Kaikenlainen uskonnonopetus tai harjoittaminen on kouluissa luokkahuoneen ulkopuolella kiellettyä. Onko tämä uskonnonvapauslain tarkoittama ihanne?

Joskus lapsella ei ole edes mahdollisuutta osallistua oman uskontonsa mukaiseen opetukseen. Hänen ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuutensa päästä kirkon puitteissa kokemaan, mitä ortodoksisuus on, saattaa tarjoutua kristinoppikoulussa, joka järjestetään nykyisin onneksi lähes aina leiriolosuhteissa. Tarkoitan tällä uskonnonopetusta yhtään väheksymättä ortodoksian kokemusta ja osallistumiskeskeistä maailmaa – juuri sitä, mikä on yhtä tärkeää niin teini-ikäiselle kuin pienelle lapsellekin. Kristinoppileireillä aivan kuten ortodoksisen kirkon järjestämillä lastenleireillä uskontokasvatuksen keskuksen muodostavat kirkko, jumalanpalvelukset ja oman uskonnon mukaiset aiheet. Olen ollut laulamassa 40 lapsen kanssa akatistosta Jumalansynnyttäjälle, jossa kaikki ovat olleet mukana. Sen tunnelman, hartauden ja kokemuksen syvintä olemusta on mahdotonta selittää verbaalisesti sellaiselle, joka on tietokoneelta tai oppikirjasta lukenut kuvauksen akatistoksesta, jossa lauletaan yhdessä muiden lasten kanssa Jumalansynnyttäjälle. Voiko kirkonkellojen soittoa kokea netistä kuuntelemalla? Voi. Mutta sehän on aivan eri asia kuin päästä niitä soittamaan. Esimerkkejä kuten luettu tai kuunneltu versus koettu voisin luetella laajasti.

Mikäli lapselta on syystä tai toisesta evätty kokemuksellinen uskontonsa harjoittaminen, hän osallistuu täysi-ikäiseksi tultuaan pyhiin toimituksiin varsin satunnaisesti: mahdollinen avioliittoon vihkiminen ortodoksisessa kirkossa (josta monet ortodoksisuutta entuudestaan tuntemattomat saattavat käydä papille erikseen toteamassa ”Olipas juhlava tilaisuus” ) tai omien lasten kastaminen ortodoksisen kirkon jäseneksi. Melko varmasti jossain vaiheessa osallistutaan sukulaisten tai ystävien hautajaisiin (”olipas harras ja kaunis tilaisuus”). Kristinoppileirien päätösjumalanpalvelukseen osallistuminen kuuluu edelleen ortodoksikummien ja lähisukulaisten pakollisiin kuvioihin. Mutta kodinpyhityksen, ripityksen, sairaanvoitelun, panihidan yms. pyytäminen ortodoksisesta seurakunnasta vaatii jo melkoista hengellistä aktiivisuutta. Kuitenkin näillä toimituksilla on suuri merkitys perheiden hyvinvointiin. Kodinpyhitys nostaa kodin koko perheen tasolla todellisesti pyhäksi kodiksi. Ripitys tuo lohdun vakavasti sairaalle omaiselle. Panihida on kirkon antama lääke läheisensä menettäneelle niin alkushokissa kuin surun muututtua kaipaukseksi.

Kaikki kirkon jumalanpalvelukset ja toimitukset tähtäävät ihmisen hyvinvointiin ja eheytymiseen. Kirkon opettajien olisi lempeästi muistutettava, että näillä toimituksilla on merkitystä KOKO perheelle, niin lapsille kuin aikuisillekin. Kirkon rukoukset ja rituaalit jo sinällään hoitavat ihmisen kaikkia aisteja ja ne ovat kaikenikäisten ulottuvilla, jos vain tämä mahdollisuus ymmärretään käyttää. Samalla tämä mahdollistaa todellisen ekumenian. Oman uskonnon harjoittaminen, johon kutsutaan mukaan kaikenikäiset ystävät, tuttavat ja sukulaiset, mahdollistaa hengellisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kokemuspiirin avartumisen niille, jotka eivät millään muulla lailla sitä voisi tavoittaa. Lapsi näkee, kuulee, tuntee ja haistaa näistä kaikista osallistujista eniten, vaikka näennäisesti näyttäisi askartelevan aivan jotakin muuta.

Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta. Kodin, koulun ja kirkon yhteinen uskontokasvatus on parhainta silloin kun nämä kolme täydentävät toisiaan. Koti ja kirkko tarjoavat kokemusta. Koulu tarjoaa tietoa. Opetusta toki annetaan koulun lisäksi kodeissa ja kirkoissakin. Moniarvoinen yhteiskunta on päättäjien ja poliitikkojen toimesta alkanut ajaa uskonnonopetusta alas. Jos tämä täysin toteutetaan, katsoisin lapselle olevan hyödyllisempää opiskella filosofiaa kuin jotakin epämääräistä yleisuskontoa, joka on aatteellisesti ja sisällöllisesti yhtä älykästä kuin opettaa saksaa ja ranskaa sekaisin. Ortodoksinen uskonto ei ole Valittujen palojen kaltainen kokonaisuus, josta nypitään ”rusinat pullasta”. Ortodoksia on syvästi omaksuttuna koko elämän sisältävä elämäntapa. Siihen kasvetaan, siinä kehitytään ja siinä on oikeus myös taantua.

Vaikka ortodoksia on luonteeltaan vahvasti sosiaalista, se ei kuitenkaan perustu ns. ryhmäkuriin. Jokainen persoona on ennen kaikkea vastuussa itsestään, valinnoistaan ja omasta kehityksestään. Toisten syntejä ei vahdita, vaan ortodoksian oikein oivaltanut kilvoittelija kääntää aina katseensa omaan tilaansa. Kasvattajan vastuussa tietenkin vanhempana ja kummina joudutaan huomioimaan myös lapsen tekemät virheet ja erehdykset. Niihin pitää vastuullisesti puuttua.

Kouluissa tehdään myös avartavia arvovalintoja. Eräs koulu käytti retkeilypäivästään osan siihen, että kaikki ala-asteikäiset kävivät tutustumassa ortodoksiseen kirkkoon. Pappi ja kanttori pitivät vuorotellen näitä kirkon esittelyjä ja vastasivat tietysti lasten varsin fiksuihin kysymyksiin. Panin merkille erikoisen seikan. Kun olin lopettanut esittelyn ja kiitellyt ja antanut ymmärtää, että aika on lopussa ja seuraava paikka odottaa, lapset eivät tehneet elettäkään noustakseen ja lähteäkseen. Lopulta opettajan kehotuksesta he sitten tietenkin lähtivät. Kertoessani tästä kanttorille, hän totesi jakaneensa aivan saman kokemuksen. Luulen että selitys tähän on yksinkertainen. Heillä oli rauhallinen hetki, paljon kauniita kuvia sekä miellyttävät tuoksut ja valaistukset. Lapsilla oli myös tilaisuus katsoa rauhallisia, paikoillaan olevia kuvia, jotka eivät nettimaailman tavoin liiku, hypi tai välky, vaan joista kuvastuu pyhyys. Tätä tarkoittaa lasten kyky tarttua hetkeen (carpe diem).

Miksi nyky-yhteiskunta sitten näyttäytyy varsin kirkkokriittisenä tai jopa uskonnonvastaisena? Luultavasti kyseessä on vanha dilemma: yksilönvapautta halutaan korostaa rajattomasti tyyliin ”Mulle ei tarvitse tulla sanomaan, miten mä elän”. Tämä antisosiaalisuus tulee vielä maksamaan yhteiskunnalle paljon. Haluaisin joskus kysyä vaikkapa ateisteilta, mikä kirkon opetuksessa on niin huonoa ja arveluttavaa että sitä täytyy aktiivisesti vastustaa?  Mikä siitä tekee niin vaarallisen? Tapasin vanhuksen, joka oli pysynyt ortodoksina lähes täysin luterilaisessa kunnassa. Olikohan siellä kaksi vai kolme ortodoksia. Kysyin häneltä, miten hän on tässä ympäristössä voinut olla ortodoksi läpi elämänsä aina 90-vuoden ikään saakka ja edelleen. Vanhus sanoi: ”Helposti. Lupasin äidilleni jo lapsena että uskontoani en vaihda.”. Hengellinen varhaiskasvatus oli selvästi onnistunut.

Länsimaisen ihmisen tragedia on kuin laajennettu paradoksi puolalaisen elokuvaohjaaja Krzysztof Kieslowskin sanomana: ”Länsimaisen ihmisen suurin toive on rajaton vapaus” – ja ”Länsimaisen ihmisen suurin pelko on yksin jääminen”. Haluammeko kasvattaa lapsemme yksilöpainotteiseen itsekkyyteen, joka voi tuoda jopa hetkellistä menestystä vai onko meidän sittenkin viisaampaa liittää lapsemme kirkon elämään, jossa hän ei koskaan tule jäämään yksin.  

Teksti: Rovasti Jyrki Penttonen