Lapsen oikeuksien päivä 20.11.

Ajankohtaista | 19.11.2018

Perheen välityksellä jokainen voi tulla yhä elävämmäksi osaksi seurakuntaa ja seurakunta puolestaan voi antaa perheelle hengellistä voimaa ja valoa, kirjoittaa M.Div. Soili Penttonen.

20.11. vietetään maailmanlaajuista kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisen (20.11.1989) kunniaksi. Päivän tarkoituksena on edes kerran vuodessa tuoda esille lapsen oikeuksien sopimus ja herättää keskustelua lasten hyvinvointiin liittyvistä asioista. Suomessa YK:n Lapsen oikeuksien sopimus astui voimaan vuonna 1991.

Sopimuksen 14 artiklassa todetaan, että ”Sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa.

Nykypäivän Suomessa lapsen oikeus uskontoon tulkitaan toisinaan oikeudeksi kasvaa ilman uskontoa. Jos lapsen vanhemmat ovat ortodoksisen kirkon jäseniä (tai toinen heistä on), tuntuu absurdilta, ettei lasta haluttaisi laittaa oman uskonnon opetukseen, koska se on ’vain kapea-alaista’ oman uskonnon opetusta tai että lasta ei haluta kastaa, kun ajatellaan, että lapsi sitten aikuistuttuaan valitsee uskontonsa – tai on valitsematta.

Lapsi ei koskaan synny tyhjiöön. Lapsi syntyy perheeseen, johon hän sosiaalistuu.

Sosiaalistumisella tarkoitetaan sitä prosessia, jossa yksilö liittyy yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi oppimalla eli sisäistämällä yhteisössä vallitsevat arvot, asenteet ja normit. Sosiaalistuminen on vuorovaikutustapahtuma, jonka välityksellä lapsi saa perustan persoonallisen ja sosiaalisen identiteetin muodostumiselle. Sosialisaatio on elinikäinen prosessi, mutta sen tärkein vaihe on lapsuus: perhe toimii lapsen ensimmäisenä sosiaalistajana ja antaa pohjan lapsen arvomaailmalle. Myöhemmässä vaiheessa sosiaalistumista tapahtuu myös koulussa, harrastuksissa ja ystäväpiirissä.

Uskonnollinen sosiaalistuminen tarkoittaa ympäristössä vallitsevien uskonnollisten ja eettisten arvojen ja normien omaksumista.

Kristillinen perhe on osa seurakuntayhteisöä. Lapsi oppii kuulumaan seurakuntayhteisöön nimenomaan oman perheensä kautta, käytännössä siten, että lapsi osallistuu perheensä kanssa mahdollisimman usein seurakunnan jumalanpalveluksiin, erityisesti liturgiaan. Ortodoksinen kirkko on hyvin liturginen kirkko ja jumalanpalvelukset ovat seurakuntaelämän keskipiste. Kun lapsi osallistuu niihin perheensä kanssa, hän ymmärtää olevansa osa isompaa kokonaisuutta, seurakuntaperhettä, ja hänelle kehittyy yhteenkuuluvuuden tunne. Seurakunnasta tulee luonnollinen osa hänen elämäänsä. Varhaiskasvatus on siis pitkälti vanhemmista kiinni: jos he eivät osallistu, ei osallistu lapsikaan eikä ortodoksinen identiteetti pääse lapsen kohdalla muotoutumaan.

On tärkeää ymmärtää, että pieni lapsi oppii kokemuksen kautta, ei opettamisen. Lapsen ei tarvitse tietää ja ymmärtää faktoja tai uskontotuuksia, riittää kun hän osallistuu. Ymmärrys tulee iän mukana. Lapsen ei tarvitse ymmärtää rukouksen sisältöä – riittää, että hän on mukana rukoilevien uskovaisten yhteisössä. Jumalanpalveluksessa lapsi voi käyttää aistejaan; vaikka hän ei ymmärräkään kaikkea, hän kuitenkin näkee, kuulee, haistaa, maistaa – ja tuntee Pyhän Hengen läsnäolon. Lapsi voi esimerkiksi koskettaa kasteristiänsä, suudella ikonia, haistella suitsutussavua, maistaa Pyhän Ehtoollisen, kuulla kuoron laulun, tehdä ristinmerkin jne. Tämä kokemusmaailma on äärettömän rikas ja siksi tulee muistaa, ettei se ole vain lasten yksinoikeus. Kokemuksella on merkitystä myös aikuiselle.

Vanhempien tehtävänä on kasvattaa lapsista ’taivaan kansalaisia’.

Johannes Krysostomos (344–407) kirjoitti 300-luvulla opetuspuheen ”Kuinka vanhempien tulisi oikealla tavalla kasvattaa lapsiaan”. Tässä opetuspuheessaan hän antaa vanhemmille pastoraalisia, psykologisia ja kasvatuksellisia neuvoja. Hänen mukaansa kaiken kasvatuksen kirkossa tulisi pohjautua Pyhään Raamattuun. Raamattu on kaiken pastoraalisen toiminnan tärkein lähde. Koska perhe on Johannes Krysostomokselle ekklesioula, ”pieni kirkko”, niin myös perheen elämän on pohjauduttava Raamattuun.

Englannissa, Pyhän Johannes Kastajan luostarissa vaikuttava sisar Magdalen käyttää perheestä termiä ’mikrokirkko’. Hänen mukaansa kotona tämä voidaan ulkoisesti toteuttaa mm. siten, että koti pyhitetään, siellä käytetään ikoneita, suitsutetaan, kuunnellaan liturgista musiikkia ja lapsille annetaan nimet pyhien mukaan. (Sister Magdalen 1991, 30). Vaikka perhettä kutsutaan näin, niin missään nimessä perhe ei saisi olla ’suljettu yksikkö’ vaan sen tulisi olla avoin seurakuntaan päin. Perheen välityksellä jokainen voi tulla yhä elävämmäksi osaksi seurakuntaa ja seurakunta puolestaan voi antaa perheelle hengellistä voimaa ja valoa. Tässä toteutuu jatkuva vuorovaikutussuhde perheen ja kirkon välillä. Perheen elämässä ja lasten kasvatuksessa tärkeimpänä tavoitteena ja päämääränä tulisi olla – kuten kirkossakin – pelastuminen ja jumalayhteyden saavuttaminen. Kristittyinä etsimme Jumalaa, sillä Hän on Elämän Lähde.

Krysostomos vertaa lapsen kasvattamista kuvanveistäjän työhön: kuvanveistäjä ei saa työtään valmiiksi päivässä – hän tarvitsee aikaa, pitkäjänteisyyttä ja luomisen intoa. Samoin on vanhempien laita: joka päivä hekin tarvitsevat uutta voimaa ja intoa.

Paras opettaja lapselle on vanhempien oma esimerkki. Krysostomos neuvoo vanhempia rukoilemaan joka aamu ja ilta yhdessä lastensa kanssa (mieluiten kotialttarin ääressä). Kun lapsi näkee vanhempiensa rukoilevan, hänen on helpompi aloittaa oma rukouselämänsä. Verrattain varhain lapsi tulisi perehdyttää myös keskiviikon ja perjantain paastoon ja hänelle olisi opetettava kirkon liturgisia hymnejä. Mikä tärkeintä, koskaan ei saisi olla niin kiire, etteikö ennätettäisi lukea tai laulaa ruokarukous.

Lapsi tarvitsee ohjausta. Lapsen tulisi oppia jo hyvin varhain, että kuuliaisuus on oleellinen ja luonnollinen osa elämää; etenkin hengellisen elämän kehityksen kannalta se on tärkeää. Kuuliaisuus on nähtävä osoituksena rakkaudesta eikä vain pelkkänä mekaanisena tottelemisena. Krysostomoksen mukaan kuri ja säännöt ovat lapselle rakennukseksi. Jos lapsi rikkoo jotakin sääntöä vastaan, häntä on ojennettava heti ja sitten unohdettava tapaus. Näin vanhemmat opettavat käytännössä, mitä on anteeksiantava rakkaus (vrt. katumuksen sakramentti).

Kokonaisvaltaista kasvatusta

Teologiaa ja uskonnollista kasvatusta ei voida erottaa Kirkon elämästä. Sekä teologian että uskonnollisen kasvatuksen perustavoitteena on Jumalan tunteminen eikä vain objektiivinen tieto Jumalasta. Sophie Koulomzinin mukaan kasvattajan ensimmäinen tehtävä onkin välittää lapselle tietoisuus Jumalan läsnäolosta. Monet kristityt ovat hänen mielestään tietoisempia kirkollisista käytännöistä, moraalikäsityksistä tai kansallisista perinteistä kuin siitä tosiasiasta, että Jumala on – että Hänen läsnäolonsa on todellista omassa elämässämme. Kirkon liturgisen elämän kautta ihmisellä on mahdollisuus oppia tuntemaan ja ymmärtämään Jumalaa sekä mahdollisuus tuntea Hänen läsnäolonsa.

Ortodoksinen kirkko näe eroa myöskään ns. uskonnollisen ja maallisen kasvatuksen välillä. Moniarvoinen ja maallistunut yhteiskunta kuitenkin mielellään näkee Kirkon suljettuna yhteisönä, jolla ei ole mitään tekemistä “maailmallisten huolten” kanssa. Kristillinen usko ei kuitenkaan koskaan voi olla eristetyssä lokerossa ihmisen elämässä eikä kukaan voi olla osa-aikakristitty. Kristinusko koskettaa kaikkia ihmisluonnon osa-alueita ja ihmisen koko elämä kaikkine tunteineen ja toimintoineen on näin ollen uskonnollista elämää. Itse asiassa uskonnollinen kasvatus on ortodoksisessa kirkossa melko tuntematon käsite, joka on peräisin läntisestä terminologiasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ortodoksinen kirkko kasvattaisi jäseniään. Kirkko ei niinkään “kouluta” vaan pikemminkin muuttaa ihmistä niin, että hän ajattelee, toimii, työskentelee ja kehittyy Kristuksen antaman esikuvan mukaisesti. Mitä enemmän ihminen hyväksyy elämässään Kirkon tarjoamaa ravintoa, sitä enemmän hän kypsyy ihmisenä.

Varhaiskirkossa kasvatus ymmärrettiin aina opetuksen, liturgisen kokemuksen ja hengellisen kilvoittelun jakamattomana kokonaisuutena. Alexander Schmemannin mukaan juuri tätä kokonaisvaltaista näkemystä tarvittaisiin Kirkossa yhä enemmän. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina opetuksen ja jumalanpalveluksen kiinteä yhteys tuli parhaiten esille ennen kastetta tapahtuneessa katekumeenien kasteopetuksessa sekä kasteen jälkeisessä pääsiäisen mystagogiassa. Mystagogialla tarkoitetaan Kirkon mysteereihin eli sakramentteihin johdattamista (perehdyttämistä), joka oli varhaiskirkon aikana mahdollista vain Kirkon jäsenille. Suuren paaston aika ennen pääsiäistä oli katekumeeniaikaa, jolloin perehdyttiin Raamatun opetuksiin; pääsiäinen oli kastejuhla, jonka jälkeen koko Kirkkaan viikon ajan kastettuja johdatettiin Kirkon sakramentaaliseen elämään.

Liturginen kokemus

Alexander Schmemann korostaa, että kaiken uskonnollisen kasvatuksen päätarkoituksena on saattaa kasvatettava sisälle Kirkon elämään. Toisin sanoen uskonnollinen kasvatus vain tuo esiin sen, mitä ihmiselle tapahtui jo kasteessa, kun hän syntyi uudelleen vedestä ja hengestä ja tuli Kirkon jäseneksi.

Kristinusko ei ole filosofiaa, etiikkaa tai ritualismia, vaan se on uusi elämä Kristuksessa. Sakramenttien ja erityisesti Pyhän Eukaristian kautta Kirkko tulee siksi, mitä se on eli Kristuksen Ruumiiksi. Eukaristinen liturgia puolestaan edellyttää ennen kaikkea uskovaisten kokoontumista, mitä kirkko (ekklesia) sanana merkitsee. Jumalanpalveluksiin osallistuminen ja niiden selittäminen on Kirkon elämään kasvamista: “Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä” (ps 34:9) – ensiksi maistetaan eli osallistutaan ja koetaan, sitten katsotaan eli asia selitetään ja ymmärretään. Tämä on Schmemannin mukaan ainoa oikea    ortodoksinen kasvatusmenetelmä.

Kirkon jumalanpalveluselämän ympärille kietoutuvat myös Raamattu ja kirkkovuosi. Jumalanpalveluksia ei voi ymmärtää tuntematta Raamattua ja päinvastoin: Raamatun merkitys tulee esiin jumalanpalveluksissa. Kirkon ja sen jumalanpalvelusten kieli on Raamatun kieltä, ei välttämättä kirjaimellisesti vaan siinä merkityksessä, että palveluksen rakenne, symboliikka ja mielikuvat sekä palveluksen ilmapiiri ovat hyvin vahvasti sidoksissa pyhiin kirjoituksiin. Kirkkovuosi puolestaan antaa ajalle pelastuksen ja uuden elämän ulottuvuuden. Juhlien teksteissä säännöllisesti käytetty ilmaisu ’tänään’ tekee ajassa jo tapahtuneen todeksi juuri nyt; samalla mukana on eskatologinen ulottuvuus, joka antaa esimakua tulevasta Jumalan valtakunnasta. Tämän voi kokea vain Kirkon jumalanpalveluselämän kautta. Näin ollen esimerkiksi lasten tai nuorten kohdalla ei riitä, että he vain opettelisivat ulkoa juhlien ja paastojen päivämääriä; kasvattajan tulee auttaa heitä pääsemään sisälle juhlan ilmapiiriin niin, että Raamatun tekstit, liturgiset hymnit ja palveluksen rituaaliset yksityiskohdat muodostavat elävän ja eheän kokonaisuuden. Constance Tarasarin mielestä kirkkovuoden kierto jo itsessään on eräänlainen liturginen opetussuunnitelma, sillä se on tarkoituksella rakennettu välittämään uskon perustotuuksia ja tukemaan ihmistä hänen kasvussaan.

Lopuksi

Ortodoksisen kirkossa on kasvatusihanteita, joihin tulisi pyrkiä. Käytännön todellisuus on kuitenkin paljon karumpaa. Vaikka perhe ainakin teoriassa nähdään keskeisenä yksikkönä seurakunnassa, todellisuudessa vanhemmat ovat usein yksin kasvatustehtävänsä kanssa. Yhä suuremmassa määrin kirkollinen kasvatusvastuu on siirtynyt perheiltä alan ammattilaisille eli kouluille ja seurakunnille. Eräänä syynä voi olla osaamisen ja tiedon puute. Vanhemmilta itseltäänkin on katkennut elävä yhteys seurakuntaan, eikä jumalanpalveluksissa käydä. Kirkollinen tapakulttuuri ei ole siirtynyt kotona sukupolvelta toiselle. Seka-avioliitot, hajallaan asuva ortodoksinen vähemmistö ja se tosiasia, että kirkko kilpailee tänä päivänä monenlaisen muun vapaa-ajan tarjonnan kanssa, vaikuttavat myös – kuten muutokset ihmisten arvomaailmassa.

Kysymys onkin viime kädessä siitä, mitä arvoja pidämme niin tärkeinä, että haluamme siirtää niitä eteenpäin seuraaville sukupolville!

Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mk 10:13-16)

Teksti: Soili Penttonen

KIRJALLISUUTTA:

Boojamra, John L., Foundations for Christian Education. New York,1989.
Koulomzin, Sophie, Our Church and Our Children. New York, 1975.
Schmemann, Alexander, Of Water and the Spirit. New York, 1974 ja Liturgy and Life: Lectures and Essays on Christian Development Through Liturgical Experience. 2.ed. New York, 1983.
Sister Magdalen, Children in the Church Today: An Orthodox Perspective. New York, 1991 ja Conversations with Children: Communicating our Faith. Salonica, Greece, 2004.
Tamminen, Kalevi, Kodin uskontokavatus. --Johdatus uskontokavatukseen. Tamminen & Vermasvuori & Niemi & Kontula. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, s.71-93, 1987.
Tarasar, Constance J., A Process Model for the Design of Curriculum for Orthodox Christian Religious Education. College of Education. Department of Educational Theory and Practice. State University of New York at Albany. Diss, 1989.
Vermasvuori, Juha, Kasvattajan suhde uskonnonpedagogiikkaan. -- Johdatus uskontokasvatukseen. Tamminen & Vermasvuori & Niemi & Kontula. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, s. 9-38, 1987.