Ukrainan kirkolle autokefalia

Ajankohtaista | 10.09.2018

Päätös autokefalian, eli täydellisen itsemääräämisoikeuden myöntämisestä on tehty Ekumeenisessa patriarkaatissa, mutta tomoksen antamisen ajankohta ei ole vielä tiedossa. Asiakirja, jolla autokefalia myönnetään, on nimeltään tomos.

Pyhän Sofian katedraali

Ukrainan 44-miljoonaisesta väestöstä noin 70% on ortodokseja, kertovat itsenäisen ajatushautomo Razumkov Centerin vuoden 2017 tilastot. Vain ”ortodoksiksi” itseään kutsuvia on 24,3%, 0,8% ei osaa päättää tai määritellä kirkollista yhteyttään. (https://www.state.gov/documents/organization/281214.pdf).

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 kirkko jakautui Ukrainassa useaan osaan. Siitä saakka suurimmat kirkolliset toimijat maassa ovat olleet Moskovan patriarkaattiin kuuluva autonominen Ukrainan ortodoksinen kirkko (12%), Kiovan patriarkaattina tunnettu Ukrainan ortodoksinen kirkko (26,5%) ja Ukrainan autokefaliseksi ortodoksiseksi kirkoksi kutsuttu ryhmä (1,1%). Näistä kahdella viimeksi mainitulla ei ole ollut maailman muiden ortodoksisten kirkkojen tunnustamaa kanonista asemaa.

Kirkollisen tilanteen vakauttaminen Ukrainassa on osoittautunut vaikeaksi. Koska Moskovan patriarkaatti ei ole onnistunut ratkaisemaan Ukrainan kirkon kysymystä, Ekumeeninen patriarkaatti on katsonut välttämättömäksi ottaa asiassa aloitteen. Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos totesi eräässä puheessaan jo kesäkuun alkupuolella seuraavaa: ”Skisman olemassaolo ei ole argumentti sen puolesta, että kokonainen kansakunta jää kirkon totuuden ja puhtaan omantunnon mukaisen kanonisen aseman ulkopuolelle niin, että kiellämme vastuumme Jumalan ja historian silmissä. Sen sijaan se on kannustin pelastavien ja toisemme yhdistävien ratkaisujen löytymiseen”.

Itsenäisesti toimivan paikalliskirkon perustaminen Ukrainaan antaa mahdollisuuden ratkaista kirkkoa jo vuodesta 1921 saakka repineet kiistat. Hajaantumisen juuret ulottuvat kuitenkin vielä paljon pidemmälle, aina vuoteen 1686, jolloin Kiovan metropoliittakunnan päämiehen vihkimisoikeus annettiin Moskovan patriarkalle sillä ehdolla, että Kiovan metropoliitan oli edelleen muisteltava Ekumeenista patriarkkaa omana pääpiispanaan. Konstantinopolin patriarkka ei siis ole koskaan luovuttanut Ukrainan (Kiovan metropoliittakunnan) kirkollista aluetta Venäjän kirkolle millään säädöksellä, ainoastaan myöntänyt Moskovan patriarkalle oikeuden vihkiä tai siirtää Kiovan metropoliitta.

Edellä todettu käy ilmi myös ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin Puolan ortodoksiselle kirkolle antamasta tomoksesta: ”ottaen huomioon […] Fotioksen [810–891] käyttämää perustelua: ”On suotavaa, että lakien jotka koskevat kirkollisia asioita ja erityisesti seurakuntien asioita, olisi hyvä vastata poliittisia ja hallinnollisia muutoksia" […] myös sen tosiseikan, jota historia ei kumoa (sillä on tallennettu muistiin, että Kiovan metropoliittakunnan ja Liettuan ja Puolan ortodoksisten metropoliittakuntien jotka ovat siitä riippuvaisia, ensimmäisen irtautuminen meidän istuimestamme ja liittyminen pyhään Moskovan kirkkoon, tapahtui kanonisen lain vastaisesti, kuten myös kaikki mikä päätettiin koskien Kiovan metropoliitan täydellistä kirkollista itsemääräämisoikeutta, joka tuona aikana kantoi titteliä ”ekumeenisen istuimen eksarkki”)”.

Ukrainan kirkon autokefalialiike voimistui 1900-luvun alkupuolella, jolloin Moskovan kirkolliskokoukseen 1917–1918 lähetettiin pyyntö ukrainan kielen liturgisesta käyttöönotosta ja Kiovan metropoliittakunnan uudistamisesta ja palauttamisesta. Itsenäisen Ukrainan kansallisen valtion perustamisen intressit osuivat epäilemättä autokefalialiikkeen kanssa yhteen, mutta perimmäisenä tarkoituksena oli uudistaa paikallinen kirkollinen elämä paikalliset olosuhteet huomioon ottaen.

Autokefalialiikkeellä on Ukrainassa ollut – ja on edelleen – vastustajansa. Itsenäistä paikalliskirkkoa ajaneet delegaatit poistettiin yleisukrainalaisesta kirkolliskokouksesta vuonna 1918. Liikkeen kirkollinen tulevaisuus otettiin omiin käsiin tämän jälkeen – autokefalialiikkeelle vihittiin piispa ilman yhdenkään piispan liturgista osallistumista tilaisuuteen. Pienet muutokset historian tapahtumissa – kuten monesti jälkikäteen huomaamme – olisivat voineet sallia Ukrainan kirkon itsenäisyysliikkeelle erilaisen lopputuleman. Vuonna 1922 Moskovan patriarkaatti pyrki dialogiin autokefalialiikkeen kanssa aikomuksenaan muodostaa yhtenäinen paikalliskirkko. Kummankin kirkon laajamittaiset vainot Neuvostoliitossa katkaisivat vuoropuhelun ja estivät sitä tuottamasta hedelmää.

Vihreää valoa autokefalialle oli jälleen nähtävissä Ukrainan valtion itsenäistyttyä toistamiseen 1990-luvun alussa, jolloin Kiovan metropoliitta Filaret vuosina 1991–1992 onnistui saamaan Ukrainan kirkon piispojen tuen kirkon itsenäistymishankkeelle. Aihe oli räjähdysherkkä etenkin Länsi-Ukrainassa, jossa liikkeellä oli valtava suosio. Filaretin myöhempi irtaantuminen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta johti kolmen kirkon faktiseen tilanteeseen Ukrainassa, johon toivon mukaan on vihdoin löytymässä kirkon kanonisen järjestyksen kannalta mielekäs ratkaisu.

Konstantinopolissa 1.–3. syyskuuta kokoontuneelle Ekumeenisen patriarkaatin piispainkokoukselle – johon osallistuivat myös Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, metropoliitta Elia ja piispa Arseni – annettiin sunnuntaina 2.9. tieto, että Ekumeeninen patriarkaatti on päättänyt toimista, joilla Ukrainaan syntyy uusi autokefalinen kirkko. Varsinainen päätös tullaan tekemään Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin istunnossa, joka pidetään tämänhetkisten tietojen mukaan lokakuussa. Tomoksen antamisen ajankohta ei ole vielä tiedossa.

Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin sihteeristö julkaisi perjantaina 7.9. ilmoituksen jossa todetaan, että Ekumeeninen patriarkaatti on nimittänyt eksarkeikseen Kiovaan korkeasti pyhitetyn Pamfilonian arkkipiispa Danielin Yhdysvalloista sekä korkeasti siunatun Edmontonin piispa Ilarionin Kanadasta.

Sekä autokefalian myöntämisprosessin etenemisestä että autokefalian saavan Ukrainan ortodoksisen kirkon organisoitumisesta uutisoidaan kirkon sivuilla sitä mukaa kun yksityiskohdat selkiytyvät.

Teksti: Jelisei Heikkilä ja Maria Hattunen

Kuva: Vladimir Sokratilin. Pyhän Sofian katedraali, Kiova.