Seurakuntakartta uudistuu vuoteen 2020 mennessä

Ajankohtaista | 21.03.2018

Kirkon rakennetta ja hallintoa uusitaan, jotta kirkko säilyy elinvoimaisena myös tuleville sukupolville.

Kirkkomme seurakuntarakennetta tarkastellaan juuri nyt yhtaikaa kaikissa hiippakunnissa. Vuoden 2017 kirkolliskokous päätti, että seurakuntarajat ja -rakenteet arvioidaan ja muutetaan tarvittaessa koko kirkon tasolla vuoteen 2020 mennessä. Käytännössä tavoitteena on se, että uudet seurakunnat aloittavat toimintansa 1.1.2020 alkaen.

Seurakuntien hallinnon muutostarpeet ovat puhuttaneet Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousta moneen kertaan viimeisen kymmenvuotisjakson mittaan. Suunta on ollut selvä: seurakuntien resurssit on haluttu suunnata seurakunnan toimintaan ja sen kehittämiseen hallinnon hoitamiseen sijaan. Etusijalle on asetettu kolme ydintehtävää: jumalanpalveluselämä, opetus ja diakonia.

Hallinnon uudistamisessa on kuitenkin törmätty seurakuntien vahvaan tahtoon säilyttää itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa.

– Muutoksiin ollaan oltu valmiita vasta tilanteessa, jossa muita vaihtoehtoja ei enää ole. Toteutuneet seurakuntaliitokset on tehty pakon edessä: kun rahat ovat loppuneet, seurakunta on yhdistynyt naapuriseurakuntaan, kertoo kirkon palvelukeskuksen johtaja Sirpa Koriala.

Nykyinen seurakuntakenttämme on tämän kehityksen tulosta. Nyt on aika tarkastella koko maanlaajuista seurakuntakarttaa kokonaisuutena, tulevaisuuteen katsoen ja sitä kiihkottomasti ennakoiden.

– Kirkon rakenteita on arvioitava rohkeasti suhteessa yhteiskuntamme muutoksiin. Jo nyt voidaan huomata, että kirkossa ei ole montaakaan kasvukeskusta. Nykyisellä jäsenkehityksellä esimerkiksi Kuopion ja Karjalan hiippakunnan suurimman seurakunnan jäsenmäärä laskee vuoteen 2025 mennessä 12 prosenttia vuoden 2015 tasosta. Pienemmissä seurakunnissa jäsenmäärän lasku on pääsääntöisesti vielä suurempaa. Samalla seurakuntien verotulot ovat laskussa, joten toimintaa ei pystytä enää kattamaan verotuloilla, toteaa Koriala.

Nyt liikkeellä oleva prosessi tulee vaikuttamaan jollain tasolla kaikkien kirkon jäsenten ja työntekijöiden elämään. On selvää, että moni asia mietityttää.

– Onhan tämä iso asia meille kaikille: olemme nyt kirkon sotienjälkeisen historian suurimman hallinnollisen muutoksen kynnyksellä. Muutos on kuitenkin aina myös mahdollisuus. Kirkkomme historia on huikea selviytymistarina. Nyt on tarkoitus tehdä ratkaisuja, jotka varmistavat, että tarina jatkuu myös seuraavien sukupolvien kautta. Tässä työssä tarvitsemme yhtä paljon tulevaisuuden uskoa, rohkeutta ja hyvää tahtoa kuin kirkon aineellisen jälleenrakennuksen vuosina.

Miten muutosprosessi etenee?

Ensimmäisenä työ käynnistyi arkkipiispa Leon aloitteesta Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa. Siellä seurakunnat antoivat loppuvuodesta kirkollishallitukselle lausunnot hankkeesta ja kirkollishallitus on päättänyt jatkaa prosessia niiden pohjalta.

Hankkeen ohjausryhmään kuuluvat Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa Kuopion seurakunnan kirkkoherra Timo Honkaselkä, Joensuun seurakunnan kirkkoherra Tuomas Järvelin, Ilomantsin seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos, Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra Timo Mäkirinta sekä palvelukeskuksen johtaja Sirpa Koriala.

Vastaava prosessi käynnistyi maaliskuussa myös Helsingin ja Oulun hiippakunnissa. Helsingin hiippakunnassa ohjausryhmään kuuluvat Helsingin seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen, Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkynen ja Lahden seurakunnan kirkkoherra Jonas Bergenstad. Oulun hiippakunnan ohjausryhmään kuuluvat Oulun seurakunnan kirkkoherra Marko Patronen, Kajaanin seurakunnan kirkkoherra Jyrki Penttonen, Vaasan seurakunnan kirkkoherra Andrei Sõtšov ja Lapin seurakunnan kirkkoherra Jaakko Vainio.

Ohjausryhmät valmistelevat ja aikatauluttavat muutosta kevään kuluessa sekä pohtivat, millaisia konkreettisia vaikutuksia esitetyllä muutoksella olisi seurakuntien toimintaan. Kesäkuun istunnossa kirkollishallitus määrää selvitysmiehen tekemään oman esityksensä kirkollishallitukselle viimeistään keväällä 2019. Piispainkokous puolestaan tarkastelee kevään kuluessa hiippakuntarajoja ja pohtii, onko niitä tarvetta uudistaa.

Miksi kohti suurempia seurakuntia?

Kuten edellä todettiin, muutosprosessin tavoitteena on se, että seurakuntien voimavarat – sekä käytettävissä olevat varat että henkilöstön työaika – saadaan entistä paremmin ohjattua kirkon ydintoimintaan.

Seurakuntalaisen näkökulmasta on kenties vaikea hahmottaa, miksi tähän pyritään seurakuntien määrää vähentämällä. Syyt löytyvät pitkälti seurakuntien ”näkymättömän työn” kasvusta.

Seurakunnan työntekijöistä kirkkoherra hoitaa pääsääntöisesti seurakuntahallintoa. Hallinto on kuitenkin muuttunut paljon vuosien varrella – vastuuta ja velvoitteita on tullut lisää. Esimerkiksi kilpailutussäädökset, työlainsäädännön kehittyminen ja vaatimukset hallinnon avoimuudesta ovat vaikuttaneet siihen, että seurakunnan hallinnon hoitamiseen kuluu nykyisin huomattavasti enemmän aikaa kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Koska kirkkomme on julkisoikeudellinen toimija, emme voi jatkossakaan laiminlyödä meille asetettuja velvoitteita. Niiden täyttämiseen menee kuitenkin huomattavaksi työaikaa. Esimerkiksi tänä keväänä sekä kirkon palvelukeskusta että seurakuntien työntekijöitä työllistää toukokuussa voimaan tuleva EU:n tietosuoja-asetus, joka edellyttää kaikilta merkittävää panostusta kaikkien henkilörekistereitä sisältävien prosessien uusimiseen.

– Yksinkertaistaen voisi sanoa, että vaatimukset ovat nykyisin liian suuret ja raskaat suhteessa seurakuntien  ja niiden työntekijöiden mahdollisuuksiin ja määrään. Monet julkisuudessakin esillä olleet seurakuntien ongelmat ovat seurausta juuri tästä, toteaa Koriala.

Kappeliseurakuntamalli – jaettuja resursseja ja jaettua osaamista

Vielä on varhaista sanoa, miltä seurakuntakarttamme näyttää vuonna 2020. Yksi esillä olevista vaihtoehdoista on niin kutsuttu kappeliseurakuntamalli. Tässä mallissa seurakunnat ovat alueellisesti paljon nykyistä suurempia ja niissä toimii useampia verrattain itsenäisiä kappeliseurakuntia. Esimerkiksi Kuopion ja Karjalan hiippakuntaan on suunniteltu kahta uutta seurakuntaa, joista toiseen kuuluisivat nykyiset Joensuun, Nurmeksen, Ilomantsin ja Taipaleen seurakunnat ja toiseen Kuopion, Jyväskylän, Iisalmen, Rautalammin ja Saimaan seurakunnat. Hallinnollisina keskuksina toimisivat Joensuu ja Kuopio.

Kappeliseurakuntien määrää ei ole rajattu nykyisessä laissa ortodoksisesta kirkosta, joten esimerkiksi Kuopion ja Karjalan hiippakunnan alueella voisi jatkossa toimia jopa useampia kappeliseurakuntia kuin seurakuntia on nykyisin.

– Jos kappeliseurakuntia muodostetaan, niiden alueiden määritteleminen toimiviksi ja pitkälle kantaviksi on todella tärkeää, painottaa Koriala. Kirkossa meneillään oleva kiinteistökartoitus antaa lisäksi osviittaa keskeisimpien pyhäkköjen tilanteesta tulevaisuudessa.

Koska kappeliseurakunnalla ei ole omaa seurakunnanvaltuustoa eikä –neuvostoa, päätöksenteon keskittäminen suurempiin yksiköihin herättää vielä tässä vaiheessa ymmärrettävää huolta. Seurakunta-arjessa kappeliseurakunta olisi kuitenkin seurakuntalaisen lähiyhteisö aivan kuten kotiseurakunta tällä hetkellä.

– Kappeliseurakunnalla tai pyhäkköseurakunnalla olisi käytössään oma kirkko ja kokoontumistilat sekä pappi-kanttori työpari. Sillä olisi oma ”tili”, kustannuspaikka, jonka käyttövaran ”emoseurakunnan” valtuusto vahvistaisi vuosittain neuvoston valmistelusta. Papin apuna kappeliseurakunnassa toimisi pieni toimikunta, jota kutsutaan lainsäädännössämme kappelineuvostoksi. Sen tehtävänä olisi suunnitella, toteuttaa sekä arvioida toimintaa kappeliseurakunnan oman määrärahan puitteissa.

Kappeliseurakunnan henkilöstö, omaisuus ja vastuu kiinteistöistä siirtyisivät muutoksessa ”emoseurakunnalle”. Jos seurakunnalla on ennen uudistusta jotain tiettyyn tarkoitukseen varattua tuottavaa omaisuutta, sen hallinnoinnista on sovittava muutoksen yhteydessä erikseen.

– Suuremmissa työyhteisöissä osaamista voidaan jakaa paremmin ja yhteistyö lisääntyy, kun eri työntekijöiden erityisasiantuntemus ja vahvuudet tulevat koko alueen käyttöön. Kaikissa seurakunnissa ei ole esimerkiksi ollut omaa diakoniatyöhön erikoistunutta työntekijää tai nuorisotyöntekijää: uudessa mallissa he voivat palvella asiantuntijoina useamman nykyseurakunnan alueella. Myös sijaistukset toimivat suuremmissa yksiköissä paremmin. Samalla työehtoihin liittyvät perusperiaatteet toteutuisivat yhdenvertaisina koko alueella. Myös veroprosentti olisi sama koko alueella.

Osaamisen, työvoiman ja taloudellisten voimavarojen jakaminen ja erilaisten asiantuntijapalveluiden keskittäminen on muutenkin ajankohtaista koko kirkossa.

– Meillä on paljon yhteisiä tehtäviä, tarpeita ja kehityskohteita. Yhdessä tekemällä saamme aikaan enemmän. Esimerkiksi vapaaehtoistoiminnan vahvistamisessa ja kehittämisessä on tehty hienoja paikallisia avauksia, mutta meillä on myös alueita, joilla toimintaa ei ole saatu vielä käyntiin.

Mikä muuttuu käytännön seurakuntaelämässä?

Vielä ei tiedetä, paljonko seurakuntia on tai minkä nimisiä ne jatkossa ovat.

Joillakin alueilla jumalanpalvelukset voivat harventua, mutta toisaalla lisääntyä. Joillakin alueilla resurssit ylipäänsä lisääntyisivät ja joillakin alueilla ne suunnattaisiin entistä laajemmalle maantieteelliselle alueelle, mutta samalla aikaa vapautuisi hallinnosta ihmisten kohtaamiseen.

– Tosiasiassa laajenevilla alueilla toiminta ei oletettavasti vähene, mutta asioita tehdään jatkossa toisin. Joskus sunnuntailiturgian voisi esimerkiksi korvata lauantaiaamuna toimitettu liturgia. Tässä tarvitaan luovuutta ja uutta ajattelua sekä työntekijöiltä että seurakuntalaisilta.

Tällä hetkellä syntyvyys on kirkossa vähäistä, kastettavien määrä laskee ja yleinen maallistumiskehitys tekee kirkon jäsenyydestä entistä selvemmän arvovalinnan. Haluamme jättää rakkaan kirkkomme perinnöksi seuraaville sukupolville ja siksi meidän on uudistettava sen toimintamallit nyt niin, että sen julistus ei huku hallinnon pyörittämisen alle.

Nyt on aika keskustella avoimesti ja kärsivällisesti erilaisista mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista.

– On tärkeää, että muutosta käsitellään paitsi luottamushenkilöiden, myös muiden seurakuntalaisten kanssa. Myös kriittisille äänille on tilaa, sillä muutosvastarinta testaa tehtyjä esityksiä. Kannattaa kuitenkin jo tässä vaiheessa tulla rohkeasti rakentamaan yhdessä uutta, kutsuu Koriala.

Teksti: Maria Hattunen. Artikkelissa on hyödynnetty pastori Marko Mäkisen Aamun Koiton numeroa 2/2018 varten tekemää Sirpa Korialan haastattelua.