Amerikan metropoliitta Tiihon Valamossa

Ajankohtaista | 28.02.2016

Metropoliitta Tiihon ja arkkipiispa Leo puhuivat yhteisen liturgian jälkeen ristinkumartamisen sunnuntaina.

Washingtonin ja koko Amerikan metropoliitta Tiihonin vierailu Suomessa huipentui ristinkumartamisen sunnuntain jumalanpalveluksiin Valamossa.
Vigilian juhlan aattona Kristuksen kirkastumisen kirkossa johti Pittsburgin ja Länsi-Pennsylvanian arkkipiispa Melkisedek.
Ristinkumartamisen sunnuntaina 28. helmikuuta metropoliitta Tiihon ja arkkipiispa Leo toimittivat yhteisen liturgian. Heidän kanssaan liturgiassa palvelivat arkkipiispa Melkisedek, Joensuun piispa Arseni, kymmenen pappia ja neljä diakonia.
Liturgia lopussa arkkipiispa Leo ja metropoliitta Tiihon pitivät seuraavat puheet.
Arkkipiispa Leon puhe Valamon luostarin Kristuksen kirkastumisen kirkossa 28. helmikuuta 2016:
Teidän autuutenne Tiihon, Washingtonin arkkipiispa, koko Amerikan ja Kanadan metropoliitta, Korkeasti siunattu Pittsburgin ja Länsi-Pennsylvanian arkkipiispa Melchisedek, arvoisat isät, sisaret ja veljet.
Tahdon esittää lämpimät kiitokset Teidän autuudellenne ja delegaatiollenne siitä, että olette tahtoneet hyväksyä viime kesänä esittämämme kutsun vierailla Suomen ortodoksisessa kirkossa. Olette käyneet jo Helsingin ja Oulun hiippakunnissa ja nyt olette arkkihiippakunnassamme. Kristuksen kirkastumisen Valamon luostarissa voimme sanoa kuten apostoli Pietari Taaborin vuorella: ”On hyvä, että olemme täällä” (Luuk. 9:33).
Amerikan ortodoksisella kirkolla ja Suomen ortodoksisella kirkolla on jo pitkä yhteinen historia. Edesmennyt ja kunnioitettu arkkipiispamme Paavali oli Alaskassa läsnä pyhittäjä Hermanin kanonisaatiossa elokuussa 1970. Kun tämä kirkko, jossa nyt olemme, vihittiin kesällä 1977, oli Alaskan piispa Teodosius, joka sittemmin palveli koko Amerikan metropoliittana, läsnä ja kanssapalvelemassa arkkipiispa Paavalin kanssa. Suomen ortodoksisen kirkon delegaatio johdollani vieraili kirkkonne vieraana ja erityisesti Alaskassa 10 vuotta sitten vuonna 2005, jolloin myös te, teidän autuutenne, olitte piispana mukana isäntiemme seurueessa.
Tärkeä yhdysside kirkkojemme välillä on ollut Vladimirin seminaari, jossa moni suomalainen nuori on vuosien varrella opiskellut. Erityisesti tahdon mainita Amerikan ortodoksisen kirkon lahjana meidän kirkollemme ja koko maailman ortodokseille ja yleensä kristityille ne kirjat, joita aina muistettavat isät Alexander Schmemann, John Meyendorff (jonka poika, professori Paul Meyendorff oli täällä läsnä) ja Thomas Hopko ovat kirjoittaneet. Olkoon heidän muistonsa ikuinen!
Kirkkomme ovat monella tavoin samanlaisia. Toimimme läntisissä yhteiskunnissa. Hallintomme ovat läpinäkyviä ja myös maallikot osallistuvat aktiivisesti hallintoon sen eri tasoilla. Molemmat kirkot toimivat aktiivisesti ekumenian saralla ja ovat erillään valtiorakenteista. 
Kaikkia ortodoksisia kirkkoja läheisesti koskettava Suuri ja Pyhä Synodi on suunniteltu pidettäväksi Kreetalla Ortodoksisessa akatemiassa tämän vuoden kesäkuussa. Valitettavasti lännen demokratioissa toimivilla kirkoilla ja hiippakunnilla ei ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia kuin vanhoilla patriarkaateilla osallistua Synodin valmisteluun. Autonomian osalta mahdollisen synodin aikeet ovat selvillä, mutta autokefalia-kysymyksen käsittely näyttää lykkääntyvän. Toivomme, että yhden autokefalisen kirkon luominen Amerikan mantereelle saa pan-ortodoksisen ratkaisun, koska paikallisen ortodoksisen kirkon ei koskaan tulisi perustua etniseen taustaan vaan alueelliseen periaatteeseen.
Kansallisuuteen perustuvien – jo nimiensäkin perusteella – hiippakuntien suuri kirjo kaikkialla läntisessä maailmassa vakavasti heikentää ortodoksista lähetystä ja todistusta.
Teidän autuutenne! Sallikaa meidän vielä pohtia mahdollisia yhteistyön muotoja kirkoillemme jatkossa.
Kuten aiemmin mainitsin, on vuosien saatossa Suomesta lähtenyt joukko opiskelijoita pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkiin. Viime vuosina tällä saralla on ollut varsin hiljaista. Nyt meidän tulee löytää lahjakkaita nuoria, jotka voisivat lähteä Suomesta opiskelemaan Teidän seminaareihinne ja tulla Amerikan ortodoksisesta kirkosta Joensuuhun joko tutustumaan muutamaksi kuukaudeksi kirkkomme elämään tai vaihto-opiskelijoiksi yliopistoomme olemassa olevien kansainvälisten vaihto-ohjelmien puitteissa. 
Koska kirkkomme toimivat varsin samanlaisissa kulttuureissa ja olosuhteissa, pidämme tärkeänä keskinäistä vuoropuhelua muun muassa ortodoksisen etiikan alalla. Ajankohtaisia aiheita ovat perhekäsitys, elämän kunnioittaminen sen alku- ja loppuvaiheessa sekä bioetiikan kysymykset. Suomessa kirkollamme on mahdollisuus elää kiinteässä yhteydessä muun yhteiskunnan, mistä on suuri apu mm. ortodoksisen uskon julistamiseen. Siitä nousee myös kysymyksiä, joihin tarvitaan aidosta ortodoksisesta teologiasta nousevaa kannan muodostamista.
Kolmantena mahdollisuutena mainitsen pohjoisen, niin kutsutun arktisen alueen, johon Suomikin kuuluu. Valitettavasti pohjoisin Suomi jäi Teidän autuutenne matkasta pois tällä kertaa, mutta uskon seuraavan OCA:n delegaation käyvän myös Suomen Lapissa. Alaska, Kanadan tietyt alueet ja meillä Oulun hiippakunta ovat tulevaisuudessa entistä tärkeämpiä. Ilmastonmuutos vaikuttaa eniten arktisella alueella, jonka asukkaat ovat kaikista vähiten vastuussa tuosta muutoksesta. Näillä alueilla asuvat alkuperäiskansat ovat kirkoillemme hyvin tärkeitä. On hyvä muistaa, että vanhan Venäjän merkittävimmät luostarit syntyivät juuri pohjoisille alueille. Tämä ei ole sattumaa. Ankara luonto edesauttoi monien pyhien, kuten Alaskan Hermanin, Juvenalin, Innokentin ja Jaakobin, Valamon Sergein ja Hermanin, Konevitsan Arsenin, Syvärin Aleksanterin, Petsamon Trifonin, Solovetskin Hermanin, Sosiman ja Savvatin, Valgetjärven Kirillin ja monien muiden kilvoitusta. Näiden pyhien rukousten turvin meidän tulee vahvistaa yhteistyötä pohjoisilla alueilla.
Palatkaamme lopuksi vielä Taaborin vuorelle. Ortodoksisten kirkkojen keskinäisen yhteyden tae on yhteinen liturgia, yhteinen eukaristia. Amerikan ortodoksinen kirkko on ehtoollisyhteydessä muun ortodoksisen maailman kanssa. Niinpä mekin olemme saaneet tänään yhdessä kohota Taaborin vuorelle toimittamaan taivaallista sakramenttia. Ja vaikka meidän on hyvä olla täällä, meidän on laskeuduttava takaisin maan pinnalle. Tehtävämme on mennä takaisin maailmaan ja viedä sinne pimeyden keskelle valo, jota maailma ei voi mistään muualta saada. Tuo valo yksin voi valaista jopa helvetin pimeyden. Tämä on meidän tehtävämme: palvella, ei olla palveltavina.
Ja kun Te, teidän autuutenne, pian palaatte takaisin kotiinne palvelemaan, niin olen vakuuttunut, että me täällä Suomessa koemme samoin, kuin opetuslapset Emmauksen tiellä. Mekin sanomme silloin, eikö sydämemme ollut palava, kun veljemme Kristuksessa olivat luonamme. Eikö sydämemme ollutkin palava, kun seisoimme yhdessä taivaallisen alttarin edessä toimittamassa uhripalvelusta koko maailman elämän edestä!
Washingtonin arkkipiispan ja koko Amerikan ja Kanadan metropoliitan puhe Valamon luostarin Kristuksen kirkastumisen kirkossa 28. helmikuuta 2016:
Korkeasti pyhitetty arkkipiispa Leo, korkeasti pyhitetty arkkipiispa Melchisedek, korkeasti siunattu piispa Arseni, kunnianarvoisa arkkimandriitta Sergei ja tämän pyhän luostarin koko veljestö, arvoisat isät, veljet ja sisaret Kristuksessa.
Kristuksen kirkastumisen valo, joka loistaa kirkkaana tässä pyhässä kirkossa, tässä pyhässä luostarissa ja arkkipiispa Leon tervehdyssanoissa, johdattaa meidät kaikki iloon Kristuksessa – iloon pyhässä Eukaristiassa, iloon Pyhän Hengen yhteydessä, iloon yhteisessä apostolisessa palvelussamme Suomessa ja Pohjois-Amerikassa.
Itselleni ja Amerikan ortodoksisen kirkon pienelle delegaatiolle on ollut suuri siunaus saada tulla pyhiinvaellukselle Suomeen, todeta se vahva asema, jonka Suomen ortodoksinen kirkko on vakiinnuttanut täällä ja saada nähdä edes pikaisesti kristittyjen elämää kaikissa kolmessa hiippakunnassanne. Matkaamme ovat taidolla edesauttaneet piispat, papisto, luostarien asukkaat ja kirkkonne uskovaiset, sekä matkamme aikana oppaana toiminut isä Rauno.
Kirkkojamme erottaa suuri välimatka, mutta Suomen ortodoksisella kirkolla ja Ortodoksisella kirkolla Amerikassa on yhteinen historia ja työnäky. Amerikan ensimmäinen pyhä tuli Alaskaan Valamosta. Edesmenneen Suomen arkkipiispa Paavalin osallistuminen pyhittäjä Hermanin kanonisaatioon Kodiakin saarella Alaskassa vuonna 1970 on edelleen elävä tienviitta niin perustehtävän toteuttamisen kuin pyhittymisenkin tiellä. Matkamme aikana olemme saaneet voimakkaasti kokea pyhittäjä Hermanin ja hänen pohjoisten hengellisten seuraajiensa luostari- ja lähetystoiminnan vaikutukset.
Ortodoksisen kirkot Suomessa ja Pohjois-Amerikassa elävät demokraattisissa, läntisissä yhteiskunnissa, jotka suovat meille paljon mahdollisuuksia niin kristilliseen todistukseen kuin lähetys- ja pastoraaliseen työhönkin, sekä kirkollisen elämämme asianmukaiseen järjestämiseen. Kirkkomme hyötyvät rakenteista, joissa vastuun jakaa koko Jumalan kansa: piispat, papit ja maallikot.
Yhteiskuntamme myös nostavat esiin monia haasteita, jotka välillä edellyttävät meiltä rohkeutta olla yhteiskuntakriittisiä tai toimia vastakulttuurina. Toisinaan taas yhteiskuntamme saavat meidät tutkistelemaan uskoamme, perinnettämme ja omaatuntoamme voidaksemme vastata vaikeisiin kysymyksiin, jotka vaivaavat kansakuntiamme ja kansalaisiamme. Meidän on aina pyrittävä rakkaudella sanomaan totuus ja siihen kykenemme ainoastaan ottamalla omaksemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nöyryys.
Suomen ja Amerikan ortodoksiset kirkot liittyvät yhteen Itä-Euroopan ja Lähi-idän ortodoksisten kirkkojen kanssa noudattamalla uskollisesti ortodoksista traditiota ja tunnustamalla ortodoksista uskoa. Kun meillä on läntinen kokemus itsessämme, tuovat kirkkomme ortodoksian kokonaisuuteen oman antinsa osoittaen samalla selkeästi, että ortodoksinen usko on elävää ja se kykenee antamaan todistuksensa niin lännessä kuin idässäkin. Tässä mielessä on todella valitettavaa, että kirkkomme eivät ole voineet olla valmistelemassa Suurta ja Pyhää Synodia, jonka Ekumeeninen patriarkka on kutsunut koolle Kreetalle tämän vuoden kesäkuussa.
Joka tapauksessa kirkon elämän eheys ja aitous ei riipu statuksesta tai muodollisesta tunnustuksesta. Vain lähetyksemme ja todistuksemme laadulla on merkitystä. Kun Suomen ortodoksinen kirkko ja Ortodoksinen kirkko Amerikassa pyrkivät ”kasvattamaan meille annetun armon määrää” uskollisina evankeliumille palvelemisen kaikissa muodoissa, me voimme ja meidän täytyy vahvistaa ja tukea toisiamme. Keskinäisen tuen ja rohkaisun on ilmettävä yhteistyönä ja yhteisenä toimintana. Teidän eminenssinne onkin nimennyt kolme ulottuvuutta tulevalle yhteistyölle ja vaihdolle. Kannatamme Teidän näkemystänne.
Seminaarien vaihto-ohjelmat ovat erinomainen lähtökohta. Nuoremme – ja heidän kauttaan kirkkomme – hyötyvät kokemuksista toistemme teologisissa oppilaitoksissa ja seurakunnissa, sekä kirkkojemme eri instituutioiden ja toimintojen tuntemisesta.
Pohjois-Amerikan yhteiskunnat Yhdysvalloissa ja Kanadassa sekä suomalainen yhteiskunta nostavat esiin sellaisia ihmiselämään liittyviä kysymyksiä ja ongelmia, joihin kirkkomme eivät ole täysin valmistautuneet. Vuoropuhelu etiikan alalla lisäisi kykyämme keskustella vaikeistakin asioista ja auttaisi kirkkojamme varustautumaan niiden vastuulliseen, rehelliseen ja asiantuntevaan käsittelyyn.
Lopuksi mainittakoon, että Yhdysvalloilla ja Kanadalla yhdessä Suomen ja muiden Pohjoismaiden kanssa on tärkeä yhteys pohjoisiin ja arktisiin alueisiin. Osaltamme vahvistamme, että on tarpeen tiivistää pohjoisten alueiden – Suomen Lapin ja Oulun hiippakunnan Suomessa sekä Alaskan ja eräiden Kanadan osien – yhteistyötä. Meillä on yhteinen huoli pohjoisten alkuperäiskansojen kohtalosta.
Luokaamme viipymättä yhteinen mekanismi aloittamaan ja edelleen voimistamaan yhteistyötä näillä mainituilla aloilla, sekä seuraamaan muita mahdollisesti esiin nousevia yhteistyön muotoja. 
Näemme Teidän Eminenssinne, Suomen kirkon arkkipiispan, kumppaninamme tässä yhteisessä työssämme ja näyssämme. Vierailunne luoksemme ovat olleet kirkkojemme välisten suhteitten maamerkkejä. Teidän kirjalliset tervehdyksenne kirkollemme, viimeksi koko Amerikan kirkolliskokoukseen Atlantaan, ovat olleet innoittavia todellisen näkijän sanoja kirkkomme lähetystehtävästä, joka ylittää etniset rajat ja kohottaa Kristuksen valon kaikkien nähtäville.
Joitakin vuosia sitten Antiokian patriarkka Ignatios pohti ortodoksien kulkua historiassa  viittaamalla vahvaan taipumukseemme kohdistaa huomio menneeseen. Hän arvosteli tätä ikäänkuin oletusarvoa ja korosti, että jos tahdomme seurata ylösnoussutta Kristusta, meidän on seurattava Häntä tulevaisuuteen, ei menneisyyteen.
Kirkastuksen Kristus johdattaa meidät ylösnousemuksen Kristukseen. Meidän vastauksemme niin kirkastumiseen kuin ylösnousemukseenkin on ilon vastaus. Kulkekaamme yhdessä ilolla seuratessamme ylösnoussutta Kristusta tulevaisuuteen.
 
Amerikan ortodoksisen kirkon juuret ovat seitsemän Laatokan Valamon munkin Alaskassa vuonna 1794 käynnistämässä lähetystyössä. Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille vuonna 1867 ja venäläiset ortodoksit perustivat vuonna 1924 oman hiippakunnan Pohjois-Amerikkaan. Vuonna 1970 Moskovan patriarkaatin päätöksellä tästä hiippakunnasta muodostettiin itsenäinen kirkko, Orthodox Church in America, OCA. Pyhän Vladimirin teologinen seminaari New Yorkissa on OCA:n alainen korkeakoulu.
Pohjois-Amerikan ortodoksit ovat järjestäytyneet seurakunniksi ja hiippakunniksi etnisen taustan mukaan. Hiippakuntien yhteistyötä koordinoi Yhdysvaltojen ortodoksinen piispainkokous (The Assembly of Canonical Orthodox Bishops of the United States of America, SCOBA), jonka yksi jäsenkirkko OCA on.
Ekumeenisen patriarkaatin arkkipiispan johdolla toimivaan piispainkokoukseen kuuluvat lisäksi Antiokian, Moskovan, Serbian, Romanian, Bulgarian ja Georgian patriarkaatit.
Kuvat: Jyrki Härkönen
28.2.2016