Kirkon diakoniatyölle etsitään konkreettisempia suuntaviivoja.
Lähimmäisvastuun ja eettisen toiminnan vahvistaminen on yksi ortodoksisen kirkon vuosille 2010-2015 laaditun strategian linjauksista. Diakoniaa nimitetään strategiassa kirkon uskon aitouden koetinkiveksi.
Diakoniatyön kohteeksi on määritelty strategiassa erityisesti yksinäiset ja vähävaraiset vanhukset, vähävaraiset ja moniongelmaiset lapsiperheet, työttömät, työelämän vaatimusten ylikuormittamat, mielenterveysongelmista kärsivät ja syrjäytyneet ihmiset.
Hyvistä määrittelyistä huolimatta ortodoksista diakoniatyötä leimaa monin paikoin eräänlainen hahmottomuus. Yksi kysymys liittyy diakonian toimijoihin. Palkattuja diakoniatyöntekijöitä työskentelee vain Helsingin ja Joensuun seurakunnissa. Kenen tehtäviin diakoniatyö kuuluu muissa seurakunnissa?
Mitä on diakonia?
Selkeimmin diakoniaksi tunnistetaan eri kohderyhmiä palvelevat kerhot, toimintapiirit, retket, leirit ja juhlat. Vaikka valtaosa näistä toimintamuodoista on seurakuntien työntekijöiden organisoimia, käytännön toteutuksessa on mukana merkittävä määrä vapaaehtoisia eri alojen osaajia. Monet heistä tekevät diakoniatyötä tiedostamatta sitä itse.
Tämä on kuitenkin vain yksi - voisi sanoa jopa pieni - osa diakonian työkenttää. Vähintään yhtä tärkeää toimintaa on niin sanottu näkymätön työ, joka on luonteeltaan puhtaasti lähimmäisen auttamista: yksinäisten, sairaiden ja vankien kohtaamista. Tämä toiminta saa usein myös etsivän työn piirteitä, koska lainsäädäntö estää seurakuntaa saamasta viranomaistietoa esimerkiksi lähimmäisavun tarpeessa olevista seurakuntalaisista.
Näkymätön diakoniatyö ei voi kuitenkaan nojata pelkkiin sitoutuneisiin vapaaehtoisiin. Sen suunnittelu, käynnistäminen ja organisointi edellyttää sitä, että työ sisällytetään jossain määrin jonkun seurakunnan työntekijän toimenkuvaan. Hänen apunaan työssä voivat toimia tällaiseen työhön soveltuvat vapaaehtoiset, joille on järjestettävä tehtäviin myös koulutusta ja tukea.
Oman kategoriansa muodostaa Helsingissä tehtävä ammatillinen diakoniatyö, jossa diakoniatyöntekijä kulkee yksittäisen ihmisen rinnalla vaikeassa elämäntilanteessa. Tällöin lähtökohtana on lähimmäisyys, sillä avun tarvitsijoiden elämäntilanne sellainen, että kirkon omat resurssit eivät riitä sen solmuja avaamaan. Auttaminen alkaa siitä, että avunhakija antaa diakoniatyöntekijälle luvan asioidensa käsittelyyn eri viranomaistahojen kanssa. Diakoniatyöntekijä saa lähes poikkeuksetta nopean yhteyden sosiaalisektorin työntekijöihin, jolloin ongelmatilannetta päästään käsittelemään nopeammin. Ilman avustajaa avun saaminen saattaa vielä inhimillisesti katsoen liikaa aikaa, sillä yleinen sosiaalisektori on monin paikoin erittäin ruuhkautunut ja henkilökunta ylityöllistettyä.
Valtaosa Helsingin diakoniatyöntekijöiden kohtaamista ongelmista - erityisesti ylivelkaantuminen ja syrjäytyminen - ovat todellisuutta myös muualla Suomessa. Ammatillisen diakonian laajentaminen kaikkiin seurakuntiin ei ole kuitenkaan tällä hetkellä mahdollista.
Kirkon diakoniatyön seuraava askel liittyykin seurakuntien olemassa olevien diakoniatyömuotojen tunnistamiseen ja käytettävissä olevien diakoniaresurssien entistä tehokkaampaan ja suunnitelmalliseen hyödyntämiseen. Kirkon ja seurakuntien tekemän diakoniatyön kehittämisen rinnalla pohditaan myös hankerahoituksella toteutettavia kehitystoimia.
Diakoniaa olisi mahdollista vahvistaa myös valtakunnallisella yhteistyöllä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniatoimen alaisuudessa on toiminut itseohjautuva, vapaaehtoisvoimin pyörivä Auttava puhelin jo yli 20 vuoden ajan. Tekniset ratkaisut toiminnan muuttamiseen kansalliseksi ovat jo olemassa.
Helsingin seurakunnassa diakoniatyön yksi näkyvimpiä muotoja on kerran viikossa järjestettävä diakoniaruokailu, jossa kaikki saavat lämpimän lounaan yhden euron hintaan. Ruokailusta vastaa vapaaehtoisten joukko.
Teksti: Maria Hattunen
Kuvat: Vlada Wahlstén
21.10.2014
