Langinkosken kunnostetut tilat siunattiin

Ajankohtaista | 14.05.2014

Arkkipiispa Leo vihki käyttöön Kotkan Langinkoskella keisarillisen kalamajan kunnostetut rakennukset.

125-vuotisjuhlavuotta viettävä Aleksanteri III:n keisarillinen kalamaja on entisöity. Arkkipiispa Leo siunasi museona toimivan kalamajan kunnostetut rakennukset käyttöön keskiviikkona 14.5. Kymijoen Langinkoskella.
Vihkimista edelsi juhlaseminaari Kotkan Merikeskus Vellamossa. Seminaarissa puhuivat professori Matti Klinge,  arkkipiispa Leo ja Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet.

Lyhennelmä arkkipiispa Leon puheenvuorosta juhlaseminaarissa Merikeskus Vellamossa 14.5. 2014
Laatokan Valamon luostarin ja Pietarin Aleksanteri Nevskin lavran kalastusoikeudet Kymijoella ovat osa mielenkiintoista historiaa. Ne eivät ole vain fragmentteja Suomen suuriruhtinaskunnan tai laajemmin Venäjän imperiumin alueilla käydyistä kiistoista vuokra- ja omistusoikeussuhteita. Kysymykseen Kymijoen kalastusoikeuksista liittyy isojakoa ja uusjakoa laajempi ulottuvuus. Sen avainkysymys on se, millaiset periaatteet ohjaavat luostareiden toimintaa idän kristillisessä kulttuurissa.
 
Luostarit olivat keskiajan Itä-Roomassa luonnollinen osa yhteiskuntaa. Kirkon hierarkia ja luostarit olivat Rooman valtakunnassa hallinnollisesti erillään toisistaan. Hyvin harva munkki kuului papistoon ja vanhan Rooman luostarit olivat käytännössä autonomisia alueita. Luostareiden riippumattomuus teki niistä suosittuja kaupunkilaisten parissa ja luostarielämän valitsemista pidettiin rohkena yhteiskunnallisena valintana.
 
Konstantinopoli oli luostarielämän keskus 400-luvulta lähtien. Luostareiden elämä rakentui erilaisille variaatioille Basileios Suuren säännöistä. Luostarit olivat kuitenkin pitkälle erikoistuneita. Muun muassa 400-luvulla syyrialaisen munkki Markelloksen perustamassa aina valvovien luostarissa luettiin ja laulettiin psalmeja vuorokauden ympäri. Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarissa toimi Konstantinopolin suurin orpokoti.
 
Vuonna 546 Konstantinopolissa oli jo 73 luostaria. Niiden vaikutusvalta oli kasvanut niin suureksi, että keisari Justinianus katsoi tarpeelliseksi säätää luostareiden toiminnasta lailla. Justinianus ei hyväksynyt kaupungilla asuvia munkkeja tai nunnia vaan määräsi heidät kaikki asumaan johtajan alaisuudessa luostareissa. Keisarin mukaan uuden luostarin sai perustaa kaupunkiin vain piispan luvalla, jonka merkkinä luostarin paikka merkittiin ristillä. Tästä tulee nimitys stauropegiaalinen luostari. Maallinen oikeudenkäyttö ei ulottunut luostareihin. Justinianuksen luostareita koskevia määräyksiä täydennettiin vuonna 692 Konstantinopolissa pidetyssä kirkolliskokouksessa.
 
Keisari Konstantin V päätti sulkea 750-luvulla Konstantinopolin luostarit. Päätöksen taustalla oli ikonoklasmiksi kutsuttu poliittinen kriisi, jossa luostarit olivat keisaria vastustava opposition keskuksia. Imperiumia ravistelevan valtataistelun uskonnollisena mausteena oli kysymys ikonien kunnioittamisesta. Keisari halusi ikonit pois, luostarit olivat tätä vastaan.
 
Luostarit olivat ankkuroituneet erottamattomaksi osaksi Konstantinopolia eikä ikonklasmin jälkeen tarvittu kuin muutama vuosikymmen niiden avaamiseksi jälleen. Ikonoklasmin aikana Konstantinopolin munkit ja nunnat pakenivat Olymposvuoren laaksoon nykyisen Pohjois-Kreikan alueella. Munkkien paluu maanpaosta Konstantinopoliin aloitti vuonna 799 Studionin reformiksi kutsutun yhteiskunnallisen muutoksen.
 
Yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä oli Studionin munkkien jyrkkä maailmankuva. Sen tärkein periaate oli luostarien riippumattomuuden korostaminen, piispojen nimittämisen siirtäminen vain kirkolle ja keisarin kirkollisen auktoriteetin kieltäminen. Studionin luostarista lähteneen ideologisen reformin tarkoituksena oli saada kristilliset ihanteet koko imperiumia ohjaaviksi periaatteiksi. Tämä oli vallankumouksellinen muutos Itä-Rooman valtiodoktriinissa.
 
Studionin luostaria ryhtyi johtamaan vuonna 798 Teodoros Studionilainen. Hän kasvatti luostarinsa Konstantinopolin suurimmaksi ja munkkien määrä Studionissa oli lähellä tuhatta. Satoja uusia luostareita perustettiin Konstantinopoliin ja muualle imperiumiin. Tunnetuin Studionin luostarireformista syntynyt luostarikeskittymä syntyi Pohjois-Kreikkaan Athosvuoren ympärille. Myös Konstantinopolissa alkoi luostareiden rakentamisen aika, jolloin kaupunkiin nousi niin kutsut keisarilliset luostarit. Luostarien perustajiksi tulivat keisarit ja muut Konstantinopolin merkkihenkilöt.
 
Studionista alkanut luostarireformi romutti Justinianuksen luostarien asemaa säätämän lainsäädännön. Keisarit yrittivät hillitä luostarien vaikutusvallan kasvua, mutta vaikutus oli lähes päinvastainen. Luostareiden perustajat sanelivat omaisuuden hoidosta, sen perimisestä ja luostareissa noudatettavista säännöistä. Joissakin luostareissa toiminta tapahtui sairaalan ehdoin. Esimerkiksi Aleksis Komnenoksen perustaman Pantokratorin luostarin alaisuudessa toimi kuusi muuta luostaria, joita johti taloudenhoitaja, ei igumeni. Luostareiden autonomian vahvistamisen taustalla oli myös kirkkopoliittiset syyt: ne haluttiin pitää piispojen verotusvaikutusvallan ulottumattomissa. Studionin luostarissa laaditut luostarielämän säännöt siirtyivät Athosvuorelle ja Kiovan luolaluostariin (...)
 
Valamon luostarin nousu 1800-luvulla ykkösluokan luostariksi merkitsi myös sitä, että luostari saa samat oikeudet kuin historialliset suuret lavrat Pietarissa, Moskovassa tai Kiovassa. Yksi osa näitä oikeuksia olivat maanomistus- ja kalastusoikeudet. Valamolle kalastusoikeudet olivat erityisen tärkeitä. Syynä oli se, että luostari sijaitsi keskellä vesistöä, jonka kalalajien määrä nousi yli 40:ään. Näin suuri määrä selittyy sillä, että Laatokka oli ollut yhteydessä Itämereen Karjalan kannaksen kohdalta. Tuota perua Valamossa kalastettiin sellaisia suolaisen meren ajoilta perittyjä kaloja kuten vimpa tai merihärkä. Kalastusoikeudet Kymijoen Langinkoskella olivat osa Valamon luostarille tärkeää kalakauppaa, mutta myös kulinaarista perinnettä.
 
Langinkosken kalastusoikeudet, jotka Valamon luostari oli saanut 1797, alkoivat herättää huomiota Suomen autonomian aikana 1840-luvulla. Kalastuspaikan lähelle Langinkoskella oli1800-luvun alussa rakennettu pieni ortodoksinen tsasouna. Valamolla oli edustustot eli podvorjet Pietarissa, Moskovassa, Kiovassa ja Käkisalmessa. Lisäksi luostarilla oli Langinkosken lisäksi kalasatamia Lahdenpohjassa ja Läskelässä. Niiden aika oli kuitenkin päättymässä, kuten koko Venäjän keisarikunnan. 
 
Viimeinen ortodoksisen imperiumin maamerkki Langinkoskelle nousi kun Aleksanteri III ja hänen tanskalaissyntyinen puolisonsa Maria Feodorovna saivat kosken rannalle 125 vuotta sitten kalamajan. Langinkosken runsaista lohisaaliista keisari oli kuullut epäilemättä Valamon munkeilta.
 
Valamon munkit muuttivat toisen maailmansodan jälkeen Heinävedelle, jossa luostaritoiminta on siitä lähtien jatkunut keskeytyksettä. Laatokan Valamo otettiin luostarikäyttöön uudelleen vasta 1980–luvun lopussa. Suomalaiset kutsuvat Heinäveden Valamoa edelleen "Valamon luostariksi". Venäläisille "aito" Valamo on Laatokan saarella ja Suomen Valamo on vain "Uusi–Valamo". Suomalaisesta näkökulmasta Heinäveden Valamoa voidaan pitää Laatokan Valamon luostarin henkisenä ja juridisenakin jatkumona. Luostarin perustivat Stalinin joukkojen saarelta karkottamat Valamon munkit. He myös pelastivat saarelta ne kirkolliset kalleudet, jotka muuten olisi todennäköisesti tuhottu.
Juuri kommunismin hävityksen 70 vuotta antavat merkityksen Langinkosken kappelille, kuten myös 1700–luvun lopulla ja 1800–luvun alussa rakennetuille ortodoksisille kirkoille itäisellä Suomenlahdella. Tänään kymmenet tuhannet venäläiset käyvät ihailemassa Loviisan, Kotkan ja Haminan hienoja kirkkoja, jotka säästyivät itsenäisessä Suomessa bolshevikkien terrorilta.
 
Pyhän Nikolaoksen, merenkulkijoiden suojeluspyhän, tsasounan säilyminen alkuperäisessä kunnossa Langinkoskella on tärkeä osa sekä pienen Suomen selvitymistarinaa että muisto luonnon kanssa sopusoinnussa elävän historiallisen Valamon luostarin säteilystä Laatokalta Kymijoelle.
 
Ihmisten piirtämistä rajoista huolimatta vedet ovat yhdistäneet aina itää ja länttä. Tämä luonnonlaki tuo uskoa tulevaisuuteen nytkin.
 

Professori Matti Klinge puhui myös seminaarissa.
14.5.2014