Päivän synaksario

Karjalan valistajien ja pyhittäjäisien yhteinen muistopäivä on Suomen ortodoksisen kirkon paikallisjuhla, jota vietetään lokakuun 31. ja marraskuun 6. päivän välisenä lauantaina. Päätöksen juhlan viettämisestä teki Suomen piispainkokous vuonna 1957, ja ekumeeninen patriarkaatti siunasi hankkeen. Jumalanpalvelustekstit laati apulaispiispa Paavali.

Suomen kirkossa yleisesti muisteltavia ja rakastettuja Karjalan valistajia ovat Sergei ja Herman Valamolaiset (28.6.), Arseni Konevitsalainen (12.6.), Aleksanteri Syväriläinen (30.8.) ja Trifon Petsamolainen (15.12.). Heidän lisäkseen tunnetaan noin 60 pyhää kilvoittelijaa, jotka ovat levittäneet ja vahvistaneet ortodoksista uskoa Karjalassa, Lapissa, Vepsän, Inkerin ja Äänisjoen sekä Vienajoen alajuoksun seuduilla. Monet heistä perustivat pieniä luostariyhteisöjä, joita toimi eri aikoina Karjalassa ja sen lähialueilla muutamia kymmeniä. Toisia näistä Karjalan alueen pyhistä on kunnioitettu vain paikallisesti eikä heistä ole säilynyt elämäkertatietoja. Toiset taas, esimerkiksi Zosima (17.4.), Savvati (27.9.) ja Herman Solovetskilaiset (30.7.), ovat yleisesti tunnettuja.

1300-luvulla Karjalan alueella kilvoittelivat ainakin Kiril Tšelmogorilainen (8.12.), Kornili Paleostrovilainen (19.5.), Lazar Muromilainen (8.3.) ja Vassian Krestomirilainen (3.9.). Myös Sergei ja Herman Valamolaiset perustivat Valamon luostarin viimeistään 1300-luvulla.

1400-luvun kilvoittelijoista tunnetaan Arseni Konevitsalaisen lisäksi Aleksanteri Oševenilainen (20.4.), Afanasi Muromilainen (8.3.) sekä Jeleazar, Nazari ja Jevmeni Muromilaiset (4.6.), Zosima, Savvati ja Herman Solovetskilaiset, Eufimi (Jefimi), Antoni ja Feliks Karjalanrantalaiset (Korelski, 18.4.), Avraami Paleostrovilainen (21.8.), Varlaam Vagalainen (19.6.) ja Kiriak Syrjäläinen (28.4.).

1500-luvun pyhistä merkittävin oli Aleksanteri Syväriläinen. Monet hänen aikanaan kilvoitelleet pyhät olivat joko hänen varsinaisia oppilaitaan tai muuten hänen vaikutuksensa alaisia. Heitä olivat Afanasi Säntämäläinen (18.1.), Adrian Ondrusovalainen (26.8.), Gennadi ja Nikifor Vasojärveläiset (9.2.), Makari Roomalainen (19.1.), Kornili Padanilainen (30.8.), Dionisi ja Ferapont Sermaksilaiset (30.8.), Kassian Solomannilainen (30.8.), Joona Jaasjärveläinen (22.9.), Joasaf Maasjärveläinen sekä Ojattijoella kilvoitelleet Ignati, Leonid ja Feodor (30.8.). Myös Aleksanteri Syväriläisen vanhempia Varvaraa ja Sergeitä (30.8.) kunnioitetaan pyhinä.

Muita 1500-luvun pyhiä ovat Antoni Siijokelainen (7.12.), Artemi Verkolalainen (20.10.) ja hänen sisarensa Paraskeva Piriminiläinen (28.10.), Joona Kliimolainen (6.6.), Pahomi Kenjärveläinen (teofanian jälkeisenä lauantaina), Varlaam Kierettiläinen (6.11.), Kassian Komelilainen (16.5.) ja Kiprian Storoževilainen (2.11.). Lapissa vaikuttivat Trifon Petsamolainen ja Feodorit Kuolalainen (17.8.) sekä Trifonin oppilas Joona (15.12.). Solovetskin luostarissa kilvoittelivat Jelisei Sumalainen (14.6.), Johannes ja Longin Jarengalaiset (3.7.) sekä Vassian ja Joona Pertominskilaiset (5.6.). Myös Moskovan metropoliitta pyhä Filip (9.1.) oli Solovetskin luostarin munkki. Novgorodin arkkipiispa Gennadi (4.12.) oli puolestaan kilvoitellut jonkin aikaa Valamon luostarissa.

1600-luvun pyhistä tunnetaan Joona Tuuheatukkainen (17.2.), Solovetskin munkit Jeleazar Anzerilainen (13.1.) ja Irinark Solovetskilainen (17.7.), Diodor Jurjemäkeläinen (27.11.), Avraami Keniläinen (7.6.), Jefrosin Sinozerilainen (20.3.) ja Makari Korkeajärveläinen (19.9.).

Karjalan pyhiin kuuluvaksi voidaan lukea myös Aleksanteri Nevski (23.11.), joka pysäytti roomalaiskatolisen kirkon etenemispyrkimykset 1200-luvulla. Laajemmassa mielessä suomensukuisten kansojen valistajiksi voidaan lisäksi lukea muun muassa komien eli syrjäänien valistaja Stefan Permiläinen (26.4.) ja hänen seuraajaansa Gerasim, Pitirim ja Joona (29.1.) sekä hantien eli ostjakkien keskuudessa vaikuttanut pyhittäjä Trifon Vjatkalainen (8.10.). Venäjän ja samalla myös Karjalan apostolina kunnioitetaan pyhää apostoli Andreasta (30.11.).

Karjalan pyhittäjäisät ja -äidit ovat vuosisadasta toiseen tulleet osallisiksi Jumalan valtakunnan ikuisesta pyhyydestä ja välittäneet sitä eteenpäin. Heidän elämäntyönsä hedelmänä Karjalaan nousi lukemattomia tsasounoita, kirkkoja ja luostareita. Ne ovat suomalaisen ortodoksisuuden synnyinsija, ja siksi Karjalalla on aina erityinen sija Suomen ortodoksien sydämessä.

Kristuksen syntymäjuhlaa edeltävänä sunnuntaina (18–24.12.) ortodoksinen kirkko muistelee Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen esi-isiä sekä kaikkia vanhurskaita ja profeettoja, jotka sanoillaan tai teoillaan ovat ennalta kuvanneet Jumalan Pojan lihaksi tulemista.

Jumalan ainoa Poika ja Sana on syntynyt Isästä ajattomassa ikuisuudessa selittämättömällä tavalla ja tullut lihaksi ihmiskunnan pelastuksen tähden. Jumalallisen luontonsa puolesta Hänellä ei ole esi-isiä eikä sukua, mutta ihmisyytensä puolesta Jeesus Kristus, Ihmisen Poika, on osa ihmissukua ja Daavidin jälkeläinen (Room. 1:3). Hän ilmestyi maan päälle, kun Jumala oli valmistanut kyllin puhtaan ja pyhän astian vastaanottamaan Hänet: kaikkeinpyhimmän Neitseen Marian. Kristuksen syntymä oli pitkän valmistautumisen kauden täyttymys. Taivas ja maa, kansat ja aikakaudet, lukemattomat ilot ja surut – kaiken tämän Jumala saattoi olevaksi määrätyssä järjestyksessä ennalta valottaen ja valmistaen Pojan tulemista maailmaan. Aina ensimmäisestä ihmisestä Aadamista Jumalansynnyttäjään saakka sukupolvet seurasivat toisiaan Jumalan hyvän tahdon ja valinnan saattamina, kunnes aikojen täyttyessä, Jumalan ikuisuudesta ennalta näkemänä hetkenä, kaikkien vanhurskaiden toivon täyttymyksenä syntyi pieni lapsi, joka oli samalla sekä ikuinen Jumala, ”Hän joka on” (2. Moos. 3:14), että kuolemanalainen ihminen.

Kristuksen vanhimpina esi-isinä kirkko kunnioittaa vanhan liiton pyhiä alkaen ensinluoduista Aadamista ja Eevasta. Aadam luotiin luomakunnan kuninkaaksi ja papiksi, ja hänestä olisi voinut tulla Jumalan poika Pyhän Hengen armosta, mutta hän suistui kuoleman vallan alaisuuteen niskoiteltuaan Jumalan tahtoa vastaan. Hänen poikansa vanhurskas Abel oli arvollinen saamaan osakseen Jumalan armon, mutta joutui sen tähden veljensä Kainin surmaamaksi. Näin Abel sai olla ensimmäinen, joka ennalta kuvasi kärsimyksellään Kristusta, viatonta uhria. Vanhurskas Set oli Aadamin uusi poika ja uuden suvun kantaisä, joka ennalta kuvasi Kristusta, uuden suvun eli ylösnousemusten lasten kantaisää (1. Moos. 4:24). Setin poika vanhurskas Enos oli ensimmäinen, joka kutsui avuksi Herran nimeä (1. Moos. 4:26).

Muita Kristuksen esi-isinä kunnioitettuja ovat vanhurskas Kenan, Enoksen poika; vanhurskas Mahalalel, Kenanin poika; vanhurskas Jered, Mahalalelin poika; vanhurskas Henok, Jeredin poika, joka ei kuollut tavallista kuolemaa vaan siirtyi tuntemattomaan paikkaan odottamaan ylösnousemusta (1. Moos. 5:21); vanhurskas Metuselah, Henokin poika; vanhurskas Lemek, Metuselahin poika; vanhurskas Nooa, Lemekin poika, joka Jumalan valitsemana ihmiskunnan pelastajana kuvasi ennalta Kristuksen pelastustyötä ja jonka arkki on kirkon esikuva (1. Moos. 6–9); vanhurskas Seem, Nooan poika, josta tuli Abrahamin ja israelilaisten esi-isä; vanhurskas Jafet, Nooan poika, joka symboloi pakanakansojen tuloa kirkkoon, pelastuksen arkkiin; vanhurskas Arpaksad, Seemin poika; vanhurskas Kenan, Arpaksadin poika; vanhurskas Selah, Kenanin poika; vanhurskas Eber, Selahin poika; vanhurskas Peleg, Eberin poika; vanhurskas Reu, Pelegin poika; vanhurskas Serug, Reun poika; vanhurskas Nahor, Serugin poika; vanhurskas Terah, Nahorin poika.

Terahin pojasta vanhurskaasta Abrahamista (muistopäivä 9.10.) pelastushistoriassa alkoi uudentyyppinen vaihe. Hän oli juutalaisten esi-isä lihan mukaan ja kristityille ”uskon isä”. Abrahamista saivat alkunsa Israelin kansan patriarkat Iisak ja Jaakob. Vanhurskas patriarkka Iisak sai ennalta kuvata Kristuksen kuolemaa viattomana uhrina (1. Moos. 22). Vanhurskas patriarkka Jaakob, Iisakin poika, työskenteli kärsivällisesti vuosikausia, paini Jumalan kanssa ja sai nähdä taivaaseen johtavat portaat sekä ”Jumalan kasvoista kasvoihin” (1. Moos. 29–32).

Jaakobista tuli Israelin kahdentoista sukukunnan päämiesten isä. Heistä vanhurskas patriarkka Ruuben oli Jaakobin esikoinen mutta menetti asemansa syntinsä takia. Jaakobin toinen poika oli vanhurskas patriarkka Simeon, jonka jälkeläiset asuivat Negevin autiomaan suunnalla. Jaakobin kolmas poika oli vanhurskas patriarkka Leevi, jonka jälkeläiset Jumala valitsi papilliseen palvelukseen (4. Moos. 18). Vanhurskaasta patriarkka Juudasta, jonka jälkeläiset asuivat Jerusalemin eteläpuolella, tuli Daavidin kuninkaallisen suvun isä. Vanhurskaan patriarkka Sebulonin jälkeläisten asuinalue oli Gennesaretinjärven länsipuolella. Vanhurskaan patriarkka Isaskarin alueeksi tulivat Palestiinan keskiosat, missä asui paljon kanaanilaisia. Vanhurskaan patriarkka Danin jälkeläisistä tuli Israelin tuomareita. Vanhurskaan patriarkka Gadin sukukunta asettui Jordanvirran itäpuolelle ja taisteli siellä ryöstöretkiä tehneiden paimentolaisheimojen kanssa. Vanhurskaan patriarkka Asserin sukukunta asui vauraalla ja hedelmällisellä rannikkoalueella Karmelin vuoren pohjoispuolella. Vanhurskas patriarkka Naftali sai sukunsa alueeksi Gennesaretinjärven seudun. Jaakobin rakkain poika oli vanhurskas patriarkka Joosef, jonka hänen veljensä myivät orjaksi Egyptiin mutta josta tuli kansansa pelastaja – tällä hän symboloi Kristuksen pelastustyötä, joka tapahtui Hänen uskottunsa petoksen välityksellä. Joosefin pojat Efraim ja Manasse tulivat kantaisiksi suurille heimoille, jotka asuivat Palestiinan keskiosissa Jordanvirran molemmin puolin. Jaakobin nuorimman pojan, vanhurskaan patriarkka Benjaminin alue oli Jerusalemin ympäristössä. Hänestä tuli soturiheimon ja Israelin ensimmäisen kuninkaan Saulin kantaisä (1. Sam. 9).

Patriarkkojen jälkeen eläneinä Kristuksen esi-isinä kunnioitetaan seuraavia: Peres ja Serah, patriarkka Juudan kaksospojat; Hesron, Peresin poika; Ram, Hesronin poika; Amminadab, Arnin poika; Nahson, Amminadabin poika; Salma (Salmon), Nahsonin poika; Boas, joka oli Salman (Salmonin) ja portto Rahabin poika; Obed, Boasin ja Ruutin poika, joka edeltä kuvaa kahden kansan, juutalaisten ja pakanoiden, tulemista yhdeksi uudessa Israelissa; Iisai, Obedin poika, joka oli ihmisten silmissä vähäisin, mutta Jumala valitsi hänet kuningas Daavidin isäksi (1. Sam. 16).

Iisain jälkeen Kristuksen sukupuuta jatkavat muinaisen Israelin kuninkaalliset. Iisain poika kuningas Daavid (n.1002–965 eKr.) oli sävyisä, oikeamielinen ja nöyrä. Vaikka hän lankesi raskaisiin synteihin, haureuteen ja murhaan, hän kääntyi Jumalan puoleen katkerasti katuen. Daavidin psalmit on maailmanhistorian luetuinta kirjallisuutta. Monissa psalmeissa on vahva messiaaninen henki. Kirkko muistelee Daavidia myös joulun jälkeisenä sunnuntaina (ks. s. XXX).

Daavidin poika kuningas Salomo (965–928 eKr.) sai Jumalalta ylenpalttisesti viisautta ja ymmärrystä. Hänen hallituskautensa oli täynnä siunauksia, ja hän sai kunnian saattaa Jerusalemin temppelin rakentaminen päätökseensä. Temppeli oli Jumalan asuinsija maan päällä, ja se teki maanpäällisen Jerusalemin ikään kuin taivaallisen Jerusalemin heijastukseksi (1. Kun. 8).

Seuraavien sukupolvien aikana kuninkuuden perivät vuorollaan kuningas Rehabeam, Salomon poika, joka salli epäjumalien palvelemisen ja jonka aikana valtakunta jakautui kahtia pohjoisen Israeliin ja etelän Juudaan; kuningas Abia, Rehabeamin poika, joka jatkoi isänsä syntejä mutta jota Herra ei hylännyt; Juudan kuningas Asa, Abian poika; Juudan kuningas Josafat, Asan poika, joka teki sitä mikä on oikein Herran silmissä ja yritti korjata kansansa hairahduksia (2. Aik. 17–20); Juudan kuningas Joram, Josafatin poika, joka antautui epäjumalanpalvelukseen (2. Aik. 21); Juudan kuningas Ussia, Joramin poika, joka toimi Jumalaa miellyttäen mutta sairasti vaikeaa lepraa kuolemaansa saakka (2. Kun 15:13, 2. Aik. 26); Juudan kuningas Jotam, Ussian poika; Juudan kuningas Ahas, Jotamin poika, joka palveli demoneita; Juudan kuningas Hiskia, Ahaksen poika, joka puhdisti temppelin ja palautti jumalanpalveluksen (2. Aik. 31); Juudan kuningas Manasse, Hiskian poika, joka harjoitti noituutta ja toi epäjumalien kultin Jumalan temppeliin mutta katui elämänsä lopulla ja sai anteeksi (2. Aik. 33); Juudan kuningas Amon, Manassen poika, joka jatkoi epäjumalanpalvelusta; Juudan kuningas Josia, Amoksen poika, joka puhdisti temppelin ja palautti jumalanpalveluksen; Juudan kuningas Jekonja, Jojakimin poika, joka vietiin Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen; Juudan kuningas Sealtiel, Jekonjan poika, joka eli Babyloniassa pakkosiirtolaisena; Juudan kuningas Serubbabel, Sealtielin poika, joka johti kansansa takaisin Jerusalemiin ja jälleenrakensi temppelin; Abihud, Serubbabelin poika; Eljakim, Abihudin poika; Asur, Eljakimin poika; Sadok, Asurin poika; Jakin, Sadokin poika; Elihud, Jakinin poika; Eleasar, Elihudin poika; Mattan, Eleasarin poika; Jaakob, Mattanin poika, sekä Joosef Jumalansynnyttäjän kihlaaja, Jaakobin poika.

Tämä pyhien evankelistojen antama sukuluettelo on juutalaisen tavan mukaan isänpuoleinen linja, mutta kirkon tradition mukaan myös Jumalansynnyttäjä Maria (ks. 8.9.) oli Juudan sukukuntaa ja kuningas Daavidin jälkeläisiä.

Kristuksen tulemista ja pelastusjärjestyksen yksityiskohtia ovat sanoillaan ja teoillaan ennalta julistaneet vanhan liiton profeetalliset hahmot. Heistä ensimmäinen on vanhurskas Melkisedek, rauhan ruhtinas ja Korkeimman pappi, joka uhrasi leipää ja viiniä ja siunasi patriarkka Abrahamin. Hänen pappeutensa on mystinen Jumalan antama esikuva Kristuksesta. (1. Moos. 14, Hepr. 5-7). Muita tänään muisteltavia ovat vanhurskas Job (6.5.), joka joutui kärsimään paljon mutta ei menettänyt uskoaan; profeetta ja Jumalan näkijä Mooses (4.9.) sekä hänen pappinsa Aaron ja Hur, jotka pitivät Mooseksen käsiä ylhäällä kuvaten ennalta kuoleman voittanutta Kristuksen kärsimystä; vanhurskas Joosua Nunin poika (1.9.); profeetta Samuel (20.8.); profeetta Natan, jonka Jumala lähetti nuhtelemaan kuningas Daavidia ja saattamaan tämän katumaan (2. Sam. 12); profeetta Daniel, joka tulkitsi jumalallisia salaisuuksia ja julisti Messiaan kahta tulemista, sekä tuliseen pätsiin heitetyt kolme nuorukaista Hananja, Asarja ja Misael (17.12.).

Pyhien isien sunnuntaina muistellaan myös vanhan liiton naispyhiä. Heihin luetaan Abrahamin vaimo Saara, joka synnytti vanhalla iällä (1. Moos. 12); Iisakin vaimo Rebekka (1. Moos. 24); Jaakobin ensimmäinen vaimo Lea, jonka Jumala teki hedelmälliseksi ja joka siksi symboloi hyvien tekojen ja käskyjen noudattamisen hedelmällistä polkua; Jaakobin toinen vaimo kaunis Raakel, joka symboloi hengellisen mietiskelyn kauneutta; patriarkka Joosefin vaimo vanhurskas Asenat Egyptiläinen, joka oli egyptiläisen Onin papin Poti-Feran tytär (1. Moos. 41:45) ja joka siksi symboloi kaikkien kansojen Kristuksen ruumiiseen kutsumista; Jumalansynnyttäjän kanssa samaa nimeä kantanut naisprofeetta Mirjam[1], Mooseksen sisar, joka johti naiskuorojen ylistystä Punaisenmeren ylittämisen aikana; vanhurskas Debora, naisprofeetta ja Israelin tuomari, jonka kautta Jumala osoitti kutsuvansa ihmisiä Pyhän Hengen osallisuuteen sukupuoleen katsomatta (Tuom. 4); vanhurskas Ruut Moabilainen, jota Jumala siunasi suuresti hänen uskollisuutensa ja nöyryytensä tähden; vanhurskas Hanna (9.12.); vanhurskas Sarpatin leski, joka antoi viimeiset jauhonsa ja öljynsä profeetta Elialle (1. Kun 17); vanhurskas sunemilainen nainen, joka palveli profeetta Elisaa ja sai palkkioksi pojan jonka Elisa myöhemmin herätti kuolleista (2. Kun. 4); vanhurskas Judit, joka pelasti Israelin kansan (Judit 13); vanhurskas Ester, jonka kauneus ja viisaus pelasti juutalaiset joukkomurhalta; sekä vanhurskas ja siveä Susanna, joka piti kuolemaa parempana kuin siveytensä tahraamista.

Kristuksen sukulaisia eivät ole ainoastaan ne, jotka ovat Hänen sukuaan lihan mukaan. Vanhan liiton profeettojen ja vanhurskaiden tavoin kuka tahansa voi päästä Kristuksen sukulaiseksi tekemällä Hänen tahtonsa (Matt. 12:50). Veden ja Hengen kautta ihmisistä tulee Jumalan lapsia, Jumalasta syntyneitä Kristuksen veljiä ja sisaria. Seuraamalla Kristusta ja Hänen käskyjään meistä tulee Herran oppilaita, ja oman elämämme esimerkillä sekä sanojemme siementen kautta meistä voi vuorollamme tulla Herran uusien oppilaiden hengellisiä isiä ja äitejä.

Esi-isiesi ja -äitiesi sekä profeettojesi rukouksien tähden

Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Maria-nimen alkuperäinen muoto on heprean Mirjam, aramean Marjam. Luukkaan evankeliumissa ja eräissä Johanneksen evankeliumin käsikirjoituksissa nimi onkin muodossa Mariam.

Joulupäivän jälkeisenä sunnuntaina kirkossa muistellaan Kristuksen suvun kolmea merkittävää edustajaa, kuningas Daavidia, vanhurskasta Joosefia ja Herran veljeä Jaakobia. 

Kuningas ja profeetta Daavid eli tuhat vuotta ennen Kristusta. Nuorena hän oli kauniskasvoinen ja luonteeltaan harras, viisas, nöyrä ja sävyisä, mutta herkän pintansa alla hänessä oli myös rohkea soturi. Kun Jumala oli hylännyt kuningas Saulin, Hän lähetti profeetta Samuelin voitelemaan seuraavaksi kuninkaaksi Daavidin, joka oli veljessarjan nuorin ja ihmisten silmissä pelkkä mitätön paimenpoika. Voitelun hetkellä Jumalan Henki jätti Saulin ja asettui nuoren Daavidin ylle.

Daavid oli lahjakas laulaja ja lauluntekijä. Saulin joutuessa sisäisen tuskan riivaamaksi Daavid lähetettiin laulamaan hänelle lyyransa säestyksellä kauniita säveliä, jotka helpottivat Saulin oloa.

Kun filistealaiset kävivät sotaan Israelia vastaan, Daavid otti vastaan haasteen kohdata kaksinkamppailussa heidän mahtavin soturinsa Goljat. Jumalaansa luottaen Daavid astui voittamattoman jätin eteen pelkkä kivilinko kädessään. Hän sinkosi kiven, joka osui suoraan Goljatin otsaan, niin että tämä pökertyi. Surmattuaan Goljatin Daavidista tuli Saulin luottomies ja sotapäällikkö, joka eteni voitosta voittoon. Daavidin maineen kasvaessa Saul alkoi kadehtia häntä ja yritti lopulta surmata entisen suosikkinsa, vaikka oli antanut tälle tyttärensä Mikalin vaimoksi. Daavid lähetettiin vaarallisiin tehtäviin ja hänen odotettiin kuolevan taistelussa, mutta hän palasi aina voittajana, mikä sai Saulin kadehtimaan häntä entistäkin kovemmin.

Daavidin rakkain ystävä oli Saulin vanhin poika Jonatan, jonka avulla Daavid onnistui välttämään Saulin murhanhimoiset juonet. Daavidin oli kuitenkin lähdettävä pakoon Saulin vihaa. Hän ryhtyi viettämään kiertelevää leirielämää 400 miehensä kanssa. Saul ja hänen sotilaansa ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidän auttajiaan. Daavid sai kaksikin kertaa tilaisuuden surmata Saulin, mutta hän säästi vainoojansa hengen, koska kunnioitti Herran voideltua ja piti tätä lainmukaisena kuninkaana.

Lopulta Daavid sai suojapaikan filistealaisten kuninkaan Akisin luota Gatissa. Kun filistealaisten ja Israelin välille puhkesi sota, Daavid joutui taas lähtemään liikkeelle. Käänne tapahtui Israelin kärsittyä murskatappion ja menetettyä johtajansa Gilboan taistelussa. Daavid itki katkerasti ystävänsä Jonatanin kuolemaa ja suri Saulin menehtymistä laatien valitusrunon heidän kunniakseen. Sitten Jumala käski Daavidin siirtyä Hebroniin, jossa hänet tunnustettiin Juudan kuninkaaksi. Pohjoisempana sen sijaan Saulin pojasta Isbosetista tuli Israelin kuningas. Kahden kuningaskunnan välille puhkesi sota, ja Saulin suvun johtama pohjoinen kukistui seitsemän vuotta myöhemmin. Silloin Daavid tunnustettiin koko Israelin kansan kuninkaaksi ja hän perusti pääkaupunkinsa Jerusalemiin, jonka hän oli voittanut jebusilaisilta.

Kuningas Daavid laajensi huomattavasti valta-aluettaan, joka ulottui pian Välimereltä Eufratvirtaan ja Libanonista Arabian aavikkoon. Hänen johdollaan Jerusalemista tuli paitsi maallisen valtakunnan myös hengellisen elämän ja jumalanpalveluksen keskus. Daavid oli vannonut, ettei lepäisi ennen kuin löytäisi asuinpaikan Jaakobin Jumalalle (Ps. 131:3-5). Hän lähti hakemaan kaupunkiinsa liitonarkkua, Jumalan asuinsijaa, joka tuotiin Jerusalemiin musiikin, riemulaulujen ja kiitosveisujen säestämänä. Kuningas karkeloi kulkueen edellä laulaen ja tanssien täysin rinnoin, hengellisestä ilosta hurmaantuneena. Näin Jerusalemista tuli pyhä kaupunki, jossa valittua kansaa johti Jumalan valitsema kuningas ja jossa Jumala kunniassaan asui. Samalla kaupungista tuli profeetallinen esikuva siitä taivaallisesta Jerusalemista, joka on aikojen lopulla laskeutuva Jumalan omien asuinsijaksi.

Daavid piti huolen siitä, että lainmukaiset uhrit, rituaalit ja seremoniat suoritettiin asianmukaisesti Herran palvelukseen vihkiytyneiden pappien ja leeviläisten johdolla. Kuningas itse laati Pyhän Hengen inspiroimana Jumalan ylistämistä ja jumalanpalveluselämää varten psalmeja, joista muodostui Vanhan testamentin Psalttarin runko. Daavidin psalmit ilmaisevat mitä erilaisimpia tunteita ja tilanteita, joita ihminen voi elämässään ja jumalasuhteessaan kohdata. Siksi niistä tuli sekä yksityisen että yhteisen rukouselämän ydin niin juutalaisuudessa kuin kristillisessä kirkossakin.

Hyveellisine tekoineen ja viisaine sanoineen Israelin kuningas Daavid oli messiaaninen hahmo, jonka elämä esikuvallisesti heijasti Messiaan tulemista. Kun Jumala lupasi asettaa Messiaan hallitsemaan kansaansa, tämän oli määrä kantaa Daavidin nimeä (Hes. 34:23-24). Jumalan Daavidille antamat lupaukset täyttyivät Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa (Ap.t. 13:34-37). Lisäksi Jeesus oli lihan puolesta Daavidin jälkeläinen; siksi Häntä kutsuttiin Daavidin pojaksi. Vastaavasti Daavidin valtakunta oli symbolinen esikuva siitä, kuinka Kristuksessa maan päälle perustettiin hengellinen valtakunta, joka ei ole tästä maailmasta.

Daavid oli Jumalan suosima, täynnä armoa ja hyveitä, mutta hän jäi kauaksi jälkeläisensä Jeesuksen täydellisyydestä. Daavidin unelma oli rakentaa Jerusalemiin temppeli, jossa Jumalan kirkkaus voisi asua ikuisesti maan päällä. Mutta koska Daavid oli sotamies ja oli vuodattanut verta, Jumala ei sallinut hänen ryhtyä toteuttamaan tätä pyhää hanketta. Kyseisen kunnian sai vasta Daavidin poika, viisaudestaan tunnettu Salomo. Daavid sai ainoastaan koota rakennustöissä tarvittavia materiaaleja.

Daavid sai tunnolleen pahoja epäonnistumisia taistelussaan himoja ja syntiä vastaan. Hänellä oli kaksikymmentä vaimoa, mutta se ei riittänyt hänelle. Kun hänen silmiinsä osui eräänä päivänä kaunis Batseba, hän joutui sellaisen himon valtaan, että lähetti tämän heettiläisen aviomiehen Urian kuolemaan erään piirityksen yhteydessä. Heti suruajan päätyttyä Daavid kutsui Batseban luokseen, otti hänet vaimokseen ja pian heille syntyi poika. Jumalan silmissä Daavid oli kuitenkin menetellyt pahoin. Herra lähetti Daavidin luokse profeetta Natanin, joka puhui kuninkaalle kauniisti ja viisaasti mutta myös suorasanaisesti (2. Sam. 12). Pian tämän jälkeen Daavidin ja Batseban poika menehtyi, kuten Natan oli ilmoittanut.

Profeetta Natanin ansiosta Daavid ymmärsi tekonsa luonteen ja alkoi katua koko sydämestään. Hän tunnusti tehneensä väärin ja menetelleensä julmasti. Daavid purki tuskaisat tuntonsa laatimalla kuuluisan psalmin 51, jota sekä juutalaiset että kristityt ovat lausuneet lukemattomia kertoja katumuksellisena rukouksena. Eikä Jumala hylännyt valittuaan vaan kuuli hänen rukouksensa, antoi hänelle anteeksi ja siunasi häntä. Batseba synnytti Daavidille Salomon, josta tuli jopa isäänsäkin suurempi kuningas. Daavidin toinen poika Absalom sen sijaan nousi kapinaan ja Daavid joutui jälleen lähtemään pakosalle. Seuranneissa taisteluissa Absalom menetti henkensä, minkä jälkeen Daavid suri katkerasti poikansa kuolemaa.

Vakiinnutettuaan rauhan valtakunnassaan Daavid asetti poikansa Salomon seuraajakseen. Kun Salomo oli voideltu kuninkaaksi, Daavid antoi hänelle viimeiset ohjeensa kehottaen nuorta kuningasta pitämään mielessään Jumalan käskyt ja noudattamaan Hänen lakiaan. Kiitettyään Jumalaa kaikesta ja kehotettuaan kaikkia ylistämään Herran nimeä Daavid kuoli rauhallisesti Jerusalemissa 70 vuoden ikäisenä hallittuaan 40 vuotta: ensin Juudaa seitsemän vuotta Hebronissa ja sen jälkeen koko Israelia 33 vuotta Jerusalemissa.

Jumalan lihaksitulemisen ensimmäinen ja lähin todistaja, vanhurskas Joosef tuli Juudan sukukunnasta ja oli Daavidin jälkeläisiä. Hän oli Jaakobin poika ja Eelin vävy.[1] Joosef työskenteli puuseppänä Nasaretissa. Hänellä oli ensimmäisestä avioliitostaan neljä poikaa Jaakob, Joosef, Juuda ja Simeon sekä kolme tytärtä Ester, Martta ja Salome, josta tuli Sebedeuksen vaimo ja apostolien Jaakobien ja Johanneksen äiti.[2] Joosef oli jäänyt leskeksi keski-ikäisenä. Hänet valittiin nuoren Marian suojelijaksi, ja ihmisten silmissä hän oli tavallinen aviomies.

Kihlausaikana Maria tuli raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta. Kun Maria palasi Nasaretiin vietettyään kolme kuukautta Elisabetin luona Ein Keremissä, ensimmäiset äitiyden merkit alkoivat jo näkyä hänessä. Hurskas ja oikeamielinen Joosef ei voinut ymmärtää, kuinka Herralle omistettu Neitsyt olisi voinut syyllistyä salaiseen suhteeseen. Joosefin olisi pitänyt erota morsiamestaan, mutta oikeudenmukaisena ja myötätuntoisena hän ei halunnut häpäistä nuorta tyttöä julkisesti. Rukoiltuaan hän päätti lähettää Marian pois luotaan kaikessa hiljaisuudessa.

Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle unessa ja kertoi, että sikiäminen oli tapahtunut Pyhästä Hengestä ja että Joosefista oli määrä tulla lapsen huoltaja ja kasvattaja. Vanhurskas Joosef vei Marian kotiinsa, ja heidän hääjuhlaansa vietettiin juutalaisin menoin. Joosef vaikeni hänelle uskotusta suuresta salaisuudesta ja piti sen salassa. Hän sai olla maailmankaikkeuden suurimman ihmeen, Jumalan ihmiseksi syntymisen läheisin todistaja. Joosef sai myös antaa lapselle nimen Jeesus.

Paimenten ja tietäjien vierailun jälkeen Herran enkeli ilmestyi jälleen Joosefille unessa ja käski hänen paeta lapsen ja äidin kanssa Egyptiin. Kun vaara oli ohi, he palasivat Nasaretiin ja Joosef jatkoi ammattinsa harjoittamista. Hän opetti Jeesukselle niin puusepän työtä kuin Jumalan lain tuntemusta. Kaiken luova Sana ja Lainantaja oli tullut rajoittuneeksi ja oppimattomaksi opettaakseen meille todellista tietoa. Vapahtajan lapsuusvuodet kuluivat rauhallisesti. Hän teki työtä kuuliaisena maallisille vanhemmilleen. Joosef säilytti salaisuutensa vaieten ja myös Maria piti syntymään liittyneet ihmeet sydämessään mietiskellen tapahtunutta.

Kun Jeesuksen julkisen toiminnan aloittamisen aika lähestyi, Joosef antoi sielunsa Jumalan haltuun Jeesuksen ja Marian läsnä ollessa. Joosef oli täyttänyt oman tehtävänsä kuuliaisesti. Hänen kerrotaan lausuneen viimeisinä sanoinaan: ”Kuoleman tuskat ja pelot saartavat minua, mutta sieluni on jälleen tyynni, sillä olen kuullut Sinun äänesi, Jeesus puolustajani, Jeesus Vapahtajani, Jeesus turvapaikkani, Jeesus jonka nimi on makea minun suussani ja kaikkien Sinua rakastavien sydämissä.”

Joulun jälkeisenä sunnuntaina muistellaan Joosefin ja Daavidin lisäksi myös Joosefin poikaa ja Jeesuksen veljeä Jaakob[3] Vanhurskasta (ks. 23.10.). Hän on Kristuksen suvun huipentuma kahdessa mielessä: häneen päättyy Kristuksen maanpäällisen sukupuun yksi haara ja hänestä alkaa kirkon hengellinen sukupuu, sillä hänestä tuli Jerusalemin ensimmäinen piispa.

Pyhien sukulaistesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Matt. 1:16,  vrt. Luuk. 3:23.

[2] Varhaiskirkossa tunnettiin toinenkin traditio, jonka mukaan Jaakob ja Johannes olivat Jeesuksen serkkuja, Simeon ja Juuda Joosefin veljen Cleopaksen poikia ja Jaakob ja Joosef Jumalansynnyttäjän sisaren poikia.

[3] Jerusalemin varhaiskirkossa oli tapana muistella Daavidin ja Joosefin rinnalla vanhan liiton patriarkka Jaakobia.

Pyhittäjä Pahomi oli Aleksanteri Oševenilaisen (20.4.) oppilas ja kilvoittelutoveri. Ohjaajansa kuoltua hän lähti luostarista ja asettui Kenjärven itäpuolelle, jossa hän eli yksinäisyydessä ankarasti paastoten ja rukoillen. Ajan myötä paikalliset asukkaat alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Vähitellen hänen ympärilleen syntyi luostari Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Vuonna 1508 Pahomi vihki munkiksi kuuluisan Karjalan valistajan Antoni Siijalaisen (7.12), joka ennen erämaahan vetäytymistään kilvoitteli monta vuotta Kenjärven luostarissa Pahomin hengellisessä ohjauksessa.

Pahomi rakennutti luostariinsa sairastuvan heikoille vanhuksille, ja Kenjärven luostari tuli tunnetuksi hyväntekeväisyydestään. Yhdessä munkkiveljien kanssa Pahomi osallistui kaikkiin yhteisön töihin. Heikoille hän oli heikko ja vahvoille hän oli vahva (vrt. 1. Kor. 9: 22). Saavutettuaan korkean iän hän kuoli perustamassaan luostarissa vuoden 1515 tienoilla. Pian hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä, ja hänen muistoaan alettiin viettää jumalanpalveluksin.

Kenjärven luostarin Kristuksen kirkastumisen kirkko tuhoutui tulipalossa vuonna 1800. Ehjinä säilyi ainoastaan kolme pyhittäjän haudan päällä ollutta lautaa.

Ortodoksinen väestö Chełmin kaupungissa Lublinin alueella sekä Podlasien alueella Itä-Puolassa nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän rajojen tuntumassa on joutunut aikojen saatossa kärsimään paljon. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittäjät perustivat seudulle kaksi keskitysleiriä, joissa kuoli yli 90 000 henkeä. Chełm oli myös juutalaisten keskus ja lukemattomien juutalaisten tarinoiden näyttämö. Alueen suuri juutalaisyhteisö tuhottiin kokonaan, mutta myös ortodoksikristityt joutuivat kärsimään. Sodan loppupuolella neuvostoarmeija valloitti alueen ja kristityt joutuivat kommunistipartisaanien julman vainon kohteeksi.

Pappismarttyyri ja rovasti Vasili (Bazyli) Martysz syntyi Teratynissa Podlasien alueella vuonna 1870. Hän vihkiytyi papiksi 30-vuotiaana. Hän oli 12 vuotta lähetystyössä Alaskassa, Kanadassa ja Pennsylvaniassa, jotka kuuluivat Venäjän kirkon Amerikan hiippakuntaan. Palattuaan kotimaahansa hän palveli pappina Sosnowiecin kaupungissa Etelä-Puolassa. Puolan ortodoksisen kirkon saatua autokefalian vuonna 1924 isä Vasili nimitettiin sotilaspapiksi vastaamaan armeijassa palvelevien ortodoksisotilaiden sielunhoidosta. Ennen toisen maailmansodan alkua hän jäi eläkkeelle ja muutti takaisin kotikyläänsä Itä-Puolaan, jossa hän asui nuorimman tyttärensä Lenan perheessä.

Toukokuun 4. päivänä suurena perjantaina vuonna 1945 eräs naapuri tuli varoittamaan isä Vasilia ja kehotti häntä piiloutumaan. Hän oli kuullut joidenkin suunnittelevan papin surmaamista. Isä Vasili kieltäytyi lähtemästä pakoon. Hän sanoi, ettei hän ollut tehnyt pahaa kenellekään ja ettei Kristuskaan ollut paennut kuolemaa. Seuraavana yönä kommunistit tunkeutuivat taloon. He pahoinpitelivät raskaana olevaa Lenaa yläkerran huoneessa ja kiduttivat isä Vasilia alakerrassa neljän tunnin ajan, minkä jälkeen he ampuivat hänet. He aikoivat ampua Lenankin, mutta tämä kääntyi Kristuksen ikoniin päin ja alkoi lukea Isä meidän -rukousta. Silloin bandiitti laski kätensä ja koko joukkio lähti talosta. Lena pakeni neljävuotiaan tyttärensä kanssa naapuritaloon ja sai pian keskenmenon. Kun hänen miehensä palasi kotiin seuraavana päivänä, tämä ei tunnistanut talossaan olevaa ruumista isä Vasiliksi, niin pahoin hänet oli runneltu.

Isä Vasili haudattiin Teratyniin. Myöhemmin hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Varsovan ortodoksiselle hautausmaalle, jonne hänen vaimonsa oli haudattu. Puolan ortodoksinen kirkko kanonisoi isä Vasilin vuonna 2003. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Varsovassa Wolan kaupunginosassa hautausmaan Pyhän Johannes Siinailaisen kirkossa.

Rovasti Paavali (Paweł) Szwajko syntyi Volyniassa vuonna 1893. Kolmenkymmenen ikäisenä hän solmi avioliiton Joanna Łotockan kanssa. Seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi. Hän toimi aluksi kirkkoherrana Kaakkois-Puolassa Potok Gornyssa ja muutamilla muilla paikkakunnilla. Myöhemmin isä Paavali teki lähetystyötä uniaattien parissa Puolan Karpaateilla. Vuonna 1938 hän siirtyi Siedliskaan Zamośćin piirikuntaan, jossa hän pyrki kohottamaan paikallisen väestön ortodoksista henkeä.

Sodan aikana isä Paavalia ja hänen vaimoaan pahoinpideltiin monta kertaa ja heidän taloonsa murtauduttiin, mutta hän jatkoi peräänantamattomasti ortodoksista julistustaan. Vuonna 1943 isä Paavali siirrettiin Grabowiecin seurakuntaan Kaakkois-Puolassa. Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlana puolalaiset kommunistipartisaanit tunkeutuivat hänen kotiinsa ja kiduttivat häntä ja hänen vaimoaan tunnin ajan hirvittävällä tavalla. Joannan kädet ja jalat murrettiin ja hänen vatsansa leikattiin auki. Isä Paavali piestiin ja hänen koko ruumiinsa viilleltiin teräaseilla. Heidän tuskanhuutonsa kantautuivat lähistöllä piileskelevien naapureiden korviin. Lopulta isä Paavali ja Joanna ammuttiin ja he saivat marttyyrien seppeleet.

Pappismarttyyri Nikolai (Mikołaj) Holc syntyi Volyniassa vuonna 1907. Hän opiskeli teologiaa Bulgariassa, meni naimisiin ja vihkiytyi papiksi. Hän palveli ensin Biłgorajn seurakunnassa, mutta siirtyi myöhemmin Volynian hiippakuntaan. Toisen maailmansodan aikana isä Nikolai oli seurakuntapappina Nowosiolkissa Kaakkois-Puolassa. Hänet pidätettiin kirkossaan yhdessä monien seurakuntalaisten kanssa, kun hän oli toimittamassa kasteen sakramenttia. Häntä kidutettiin julmasti ja lopulta hänet surmattiin huhtikuun 2. päivänä vuonna 1944.

Pappismarttyyri Leo (Lew) Korobczuk syntyi vuonna 1919 Venäjällä Jaroslavlissa, jonne hänen vanhempansa olivat paenneet Chełmin alueelta Puolasta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pian Leon syntymän jälkeen perhe kuitenkin palasi Puolaan. Leo opiskeli Jablecznassa Pyhän Onufrioksen luostarin ylläpitämässä kanttorikoulussa. Päätettyään opintonsa vuonna 1939 hän toimi kanttorina Werbkowicessa Kaakkois-Puolassa, jossa hän myös solmi avioliiton Vera-nimisen neidon kanssa. Vuonna 1942 Leo vihittiin papiksi Laskówin seurakuntaan.

Maaliskuun 10. päivänä vuonna 1944 alueen ukrainalainen siviiliväestö joutui talonpoikaispataljoonan väkivallan uhriksi. Isä Leo piiloutui noin 200 seurakuntalaisen kanssa maanalaiseen bunkkeriin. Heidät kuitenkin löydettiin, heitä kidutettiin ja lopulta heidät murhattiin. Isä Leon sisar löysi hänen ruumiinsa ruumiskasasta ja hautasi sen yhdessä muutamien miesten kanssa kylän hautausmaalle. Pappismarttyyri Leo oli kuollessaan 25-vuotias.

Pappismarttyyri Pietari (Piotr) Ochryzko syntyi vuonna 1891 Tarnawatkan kylässä Kaakkois-Puolassa. Hän opiskeli ensin maatalousopistossa ja työskenteli vähän aikaa opettajana. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni pappisseminaariin, solmi avioliiton ja vihkiytyi papiksi. Hän palveli Volynian hiippakunnassa Ukrainassa. Neuvostojoukkojen miehitettyä Ukrainan isä Pietari palasi kotiseudulleen Chełmiin. Moreszynin kylän kirkkoherrana hän teki työtä erityisesti nuorten parissa. Kommunistijoukot ahdistelivat ja vainosivat tuohon aikaan kaikkia ortodoksisia pappeja, ja isä Pietarinkin kimppuun käytiin monta kertaa.

Isä Pietari kohtasi kuolemansa suurena maanantaina 10.4.1944 ollessaan Czartowiecin kylässä toimittamassa ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiaa kirkossa, joka kuului hänen seurakuntaansa. Kommunistit tunkeutuivat kirkkoon kesken palveluksen ja raahasivat isä Pietarin kylän läpi läheiselle suolle, jossa he repivät liturgiset vaatteet hänen päältään. He heittivät hänet mutaan ja ajoivat hevosilla hänen ylitseen. Nostettuaan hänet mudasta he kaivoivat silmät hänen päästään ja leikkasivat irti hänen korvansa, nenänsä ja kielensä. Hänen ruumiinsa on todennäköisesti haudattu murhapaikalle.

Pappismarttyyri Sergius Zacharczuk syntyi vuonna 1915 Szychowicen kylässä Kaakkois-Puolassa. Hänen isänsä oli diakoni ja tunnettu kirkkomuusikko, joka johti kirkkokuoroja. Sergius opiskeli pappisseminaarissa sekä Jablecznan luostarin kanttorikoulussa. Vähän ennen toisen maailmansodan alkua hänet vihittiin papiksi Vilnassa ja lähetettiin Nabrozin seurakuntaan. Hän eli siellä jatkuvassa vaarassa.

Toukokuun 6. päivänä vuonna 1943 Sergius Zacharczuk murhattiin vain 28 vuoden ikäisenä. Kommunistit kaatoivat hänet maahan lyömällä häntä kiväärinperällä. He pieksivät ja potkivat häntä, kunnes hän menetti tajuntansa. Kommunistit häpäisivät talossa olevan kirkon ja alttarin ja heittivät evankeliumikirjan ja ikonit lattialle. Lopuksi he ampuivat isä Sergiusta päähän. Pyhä marttyyri Sergius haudattiin kotikylänsä Szychowicen ortodoksiseen hautausmaahan. Vuonna 2003 hauta avattiin ja pyhäinjäännökset sijoitettiin Chełmin Pyhän Johannes Teologin kirkkoon.

Pyhittäjämarttyyri Ignati (Ignacy) vihkiytyi nuorena munkiksi Jablecznan Pyhän Onufrioksen luostarissa. Maailmansotien välisenä aikana hän oli yksi luostarin vanhimmista munkeista, jota lähiseudun ortodoksit kunnioittivat. Toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana luostari eli puutteessa. Elokuun 9. päivän vastaisena yönä vuonna 1942 sotilasjoukko hyökkäsi luostariin ja alkoi ryöstää ja polttaa sitä. Sotilaat eivät antaneet munkkien sammuttaa tulipaloa uhaten heitä teloituksella. Muutamat munkit, pyhä Ignati heidän joukossaan, piiloutuivat luostarin puutarhaan. Pian Ignati kuitenkin lähti piilostaan ja nousi kellotorniin soittamaan hälytyssoittoa. Sotilaat ottivat hänet kiinni ja löivät hänet kuoliaaksi, vaikka hän oli jo yli 80-vuotias vanhus. Näin hän sai marttyyrien seppeleen. Pyhittäjämarttyyri Ignati haudattiin luostarin hautausmaalle. Vuonna 2003 hauta avattiin ja reliikit siirrettiin Pyhän Onufrios Suuren kirkkoon.

Puolan autokefaalinen ortodoksinen kirkko kanonisoi Chełmin ja Podlasien marttyyrit vuonna 2003.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.