Jumala loi ihmisen ja asetti hänet paratiisiin kasvamaan hyvää hedelmää ja katselemaan Jumalaa Hänen tekojensa kautta. Mutta ihmisen oli jätettävä paratiisin puutarhan ilot päätettyään kuunnella käärmeen neuvoja; se petti Eevan, ensimmäisen naisen, ja hänen kauttaan Aadamin, ensimmäisen miehen. Jumala antoi Mooseksen kautta lain ja teki tahtonsa tiettäväksi profeettojen kautta valmistaakseen ihmistä suurempaan siunaukseen ainoan Poikansa eli Jumalan Sanan lihaksitulemisessa, sillä Hän vapahtaa meidät vihollisen orjuudesta. Tullessaan ihmiseksi Kristus tahtoi tulla täydellisesti osalliseksi langenneesta ihmisluonnosta, mutta kuitenkin ilman syntiä, sillä Hän yksin on synnitön. Tästä syystä Hän valmisti itselleen tahrattoman asuinsijan, neitseellisen arkin, kaikkein pyhimmän neitseen Marian, joka oli kyllä kuoleman ja esi-isiemme saaman tuomion alainen, mutta joka oli valittu ennen aikojen alkua olemaan uusi Eeva, Kristuksen, meidän Vapahtajamme äiti, pelastuksemme lähde ja kristillisen pyhyyden arkkityyppi.

Isänsä puolelta neitsyt Maria oli Daavidin kuninkaallista sukua, sillä hänen isänsä Joakim oli Barpantherin jälkeläinen, tämä oli Pantherin jälkeläinen, tämä Melkin, tämä Levin, tämä Natanin ja tämä Daavidin jälkeläinen. Joakimin vaimo Anna oli myös Daavidin sukua, sillä hänen isoisänsä Matta oli Daavidin jälkeläisiä Salomon kautta. Matan vaimo, nimeltään Maria, oli Juudan heimosta, ja heidän poikansa Jaakob oli puuseppä Joosefin sekä kolmen tyttären Marian, Sovian ja Annan isä. Maria synnytti Salomen, kätilön, Sovia Elisabetin, joka oli Edelläkävijän äiti, ja Anna Jumalanäidin.

Jumalan viisas kaitselmus näytti ihmisluonnon hedelmättömyyden ennen Kristuksen tuloa jättämällä Joakimin ja Annan lapsettomaksi, kunnes he olivat jo hyvin vanhoja. Joakim oli varakas ja hurskas, hän rukoili lakkaamatta ja uhrasi lahjoja Jumalalle, jotta Hän päästäisi heidät ahdingosta ja ihmisten ylenkatseesta. Eräänä juhlapäivänä hän oli mennyt temppeliin uhraamaan, kun eräs Rubenin heimon miehistä kääntyi hänen puoleensa sanoen: ”Sinä et saa uhrata meidän kanssamme, koska sinulla ei ole lasta.” Nämä sanat viilsivät Joakimia ja hän lähti vuorenrinteille rukoillakseen ja itkeäkseen yksinäisyydessä. Samaan aikaan Anna vuodatti tahollaan kyyneleitä ja vetosi kiihkeästi taivaaseen. Armorikas ihmisiä rakastava Jumalamme kuuli heidän vetoomuksensa ja lähetti suopeutensa sanansaattajana Annan luokse ylienkeli Gabrielin, meidän pelastuksemme julistajan. Enkeli ilmoitti, että Anna tulisi raskaaksi vielä vanhalla iällään ja synnyttäisi lapsen, jota koko maanpiiri ylistäisi. Täynnä iloa ja ihmetystä Anna vastasi: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, olipa lapseni poika tai tytär, minä annan hänet Herralle Jumalalleni, jotta hän palvelisi Häntä kaikki elinpäivänsä.” Enkeli vieraili myös Joakimin luona ja käski häntä palaamaan kotiinsa ja iloitsemaan vaimonsa ja koko talonväkensä kanssa, sillä Jumala oli lopettanut heidän ahdistuksensa.

Yhdeksän kuukauden kuluttua Anna synnytti. Hän kysyi kätilöltä: ”Kumman olen saattanut maailmaan?” ”Tyttären”, tämä vastasi. ”Ylistäköön minun sieluni tänä päivänä”, julisti Anna ja laski lapsen hellästi alas. Kun lain puhtaussäädösten vaatima aika oli täyttynyt, hän nousi, peseytyi, imetti lapsen ja nimesi hänet Mariaksi – nimi jota patriarkat, profeetat ja vanhurskaat verhotusti ennakoivat ja odottivat, sillä hänen kauttaan Jumala olisi paljastava jo ikuisuudessa kätketyn salaisuuden.

Lapsi kasvoi ja vahvistui. Hänen ollessaan kuuden kuukauden ikäinen äiti asetti hänet maan kamaralle nähdäkseen, pysyisikö hän seisaallaan. Maria otti seitsemän askelta, kääntyi sitten takaisin ja tarttui äitinsä rintamuksiin. Anna kohotti hänet ylös sanoen: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, sinä et ole enää tallaava maata ennen kuin minä olen vienyt sinut Herran temppeliin.” Anna piti huonetta, jossa Maria oli, pyhänä paikkana, eikä tuohon tilaan päässyt mitään sopimatonta tai epäpuhdasta. Hän päästi lapsen kanssa leikkimäänkin vain puhtaita heprealaisia.

Kun Maria oli vuoden ikäinen, Joakim järjesti suuret pidot. Hän kutsui papit, kirjanoppineet, koko neuvoston ja Israelin kansaa. Hän esitteli Marian papeille, jotka siunasivat tämän sanoen: ”Siunatkoon isiemme Jumala tätä pienokaista ja antakoon hänelle ikuisen nimen, jota kaikki sukupolvet kunnioittavat.” Ja koko kansa vastasi: ”Totisesti, totisesti, aamen.” Joakim toi lapsen ylipapin eteen, joka siunasi hänet sanoen: ”Jumala, jonka mahdilla ei ole vertaa, katso tämän pienokaisen puoleen ja suo hänelle Sinun mittaamattoman suuri siunauksesi.”

Anna kantoi Marian takaisin pyhään huoneeseensa, imetti hänet ja veisasi Herralle: ”Minä laulan Herralle Jumalalleni, sillä Hän on katsonut puoleeni ja poistanut minulta vihamiesteni halveksunnan. Sillä Herra on antanut minulle vanhurskauden hedelmän, luonnoltaan yhden ja runsaudessaan rikkaan. Kuka kertoisi Rubenin lapsille, että Anna on äiti? Kuulkaa, kuulkaa, te Israelin kaksitoista heimoa, että Anna on äiti!” Sitten hän jätti lapsen huoneeseensa ja lähti palvelemaan vieraita, jotka iloitsivat ja ylistivät Israelin Jumalaa.[1]

Pyhä Sergius oli syntyjään syyrialaista sukua, mutta kävi koulunsa Palermossa ja vihittiin papiksi Roomassa. Sergius oli erityisesti paavi Leo II:n (682-683) suosiossa. 15. joulukuuta vuonna 687 Sergius valittiin Rooman paaviksi. Hän piti yllä hyviä suhteita erityisesti Armenian kirkkoon, mutta ajautui erimielisyyksiin keisari Justinianos II:n kanssa, joka pyrki saamaan koko pyhän kirkon valtaansa. Sergius kieltäytyi hyväksymästä Justinianoksen järjestämän Trullon ekumeenisen kirkolliskokouksen (692) 102-kohtaista pöytäkirjaa, sillä Rooman kirkon johtajaa ei ollut edes pyydetty mukaan. Keisari määräsi paavin pidätettäväksi, mutta kansa nousi puolustamaan häntä. Puhjenneissa levottomuuksissa keisarin joukkojen komentaja Sakarias joutui viimein pyytämään paavin suojelua ja lopulta jopa piiloutumaan paavin vuoteen alle. Sergius käski lopettaa väkivaltaisuudet. Osa häntä pidättämään lähetetyistä joukoista siirtyi hänen puolelleen, ja Sakarias loppuine sotilaineen päästettiin lähtemään takaisin. Justinianokselle tämä arvovaltatappio merkitsi hänen valtakautensa lopun alkua.

Pyhän Sergiuksen arvostus sen sijaan kasvoi. Hän kehitti liturgista elämää muun muassa säätämällä, että latinalaisessa messussa veisattavaksi kolme kertaa Agnus dei, Jumalan karitsa. Hän määräsi Roomassa järjestettäväksi ristisaattoja Neitsyt Marian ilmestyksen, syntymän ja kuolonuneen nukkumisen muistopäivinä. Pyhä Sergius huolehti evankeliumin leviämisestä lähettämällä lähetyssaarnaajia nykyisen Saksan, Alankomaiden ja Belgian alueelle. Hän sai itse kastaa länsisaksien kuninkaan Caedwallan pyhän Pietarin kirkossa pääsiäislauantaina vuonna 689. Kaiken kaikkiaan hän loi 96 uutta piispanistuinta. Pyhä Sergius nukkui pois rauhallisesti vuonna 701 Roomassa.

Uusmarttyyri[1] Athanasios syntyi vuonna 1749 Kulakiassa (nykyisin Halastra), joka sijaitsee Tessalonikasta itään ja jossa tuohon aikaan oli Kampanian piispanistuin. Sen piispa Teofilos (1749-1795) oli aikakautensa huomattavimpia kirkollisia persoonallisuuksia. Athanasioksen hurskaat vanhemmat, jotka kuuluivat paikkakunnan johtohenkilöihin, lähettivät hänet Tessalonikan kreikkalaiseen kouluun, jossa opetti tuolloin pyhittäjä Athanasios Paroslainen (muistopäivä 24.6.). Sieltä hän siirtyi Athosvuorella toimivaan Athoniada-oppilaitokseen, joka oli tunnettu kuuluisista opettajistaan. Athokselta hän meni Konstantinopoliin, missä hän tutustui vasta vihittyyn Antiokian patriarkkaan Filemoniin (1766/7), jonka mukana siirtyi Damaskokseen. Siellä hän viipyi kaksi vuotta ja palasi sitten kotiseudulleen Kulakiaan.

Koska Athanasios hallitsi sekä turkin että arabian kielen, hänen oli tapana seurustella turkkilaisten kanssa ja kuluttaa aikaansa hallitsijan hevostalleilla. Kerran keskustellessaan siellä erään emiirin kanssa hän sanoi: ”Teidän uskonne sisältyy näihin sanoihin”, ja hän lausu islamin lyhyen uskontunnustuksen. Emiiri tarttui tilaisuuteen ja syytti häntä heti Tessalonikan tuomarille, että hän oli muka tehnyt salavatin[2] eli tunnustautunut muslimiksi mutta katunut ja jäänyt kristityksi. Islamista kristinuskoon siirtyminen oli näet kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Aluksi tuomari julisti Athanasioksen syyttömäksi. Mutta läsnäolevien agojen, turkkilaisten johtomiesten, kiihotuksesta hän alkoi kehottaa tätä vaihtamaan uskonsa. Koska marttyyri kuitenkin sanoi rohkeasti, että hän ei tunne muuta uskoa kuin todellisen uskon Kristukseen, tuomari sulki hänet vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mielensä. Jonkin päivän kuluttua häntä kuulusteltiin uudelleen. Hän pysyi edelleen lujana vakaumuksessaan, ja niinpä hänet tuomittiin kuolemaan hirttopuussa. Hänet hirtettiin Tessalonikan länsimuurin ulkopuolella syyskuun 8. päivänä vuonna 1774. Hän oli tuolloin vasta 25-vuotias. Kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Pyhän Paraskevan kaupunginosaan.

Pyhä Sofronios oli munkki Edelläkävijän luostarissa Pontoksen Vazelonissa, Mustanmeren rannikolla nykyisen Turkin alueella. Vuonna 1776 tämä askeettisissa hyveissä kunnostautunut kilvoittelija vihittiin papiksi ja lähetettiin palvelemaan Akhtalean kaivoksilla Georgiassa työskenteleviä kreikkalaisia. Hänen vilpitön intonsa, anteliaisuutensa ja isällinen lempeytensä saivat uskovaiset todella rakastamaan pappiaan. Alueen georgialaisten hallitusmiesten tuella he pakottivat hänet vastaanottamaan piispan arvon.

Sofronios sijoitti istuimensa Jumalanäidin luostariin ja jatkoi nöyrästi työskentelyä hyvän paimenen tavoin, kunnes aasialainen lesgien heimo ryösti ja hävitti alueen. Eräänä päivänä nämä barbaarit tunkeutuivat luostariin kesken jumalallisen liturgian. He surmasivat suurimman osan uskovaisista ja ottivat vangikseen piispan samoin kuin muut henkiin jääneet, jotka myytiin orjiksi eri kaupungeissa Kaukasian alueella.

Pyhän piispan osti vapaaksi hurskas roomalaiskatolinen nainen. Sofronios pääsi Trapezuntaan (Trebizond, nyk. Trabzon), jossa hänet valittiin poisnukkuneen metropoliitan seuraajaksi. Mutta joutuessaan keskelle kilpailua hän piti rauhaa tärkeämpänä kuin kunniaa ja vetäytyi takaisin Vazelonin luostariin. Hänen pyhä elämäntapansa voitti puolelleen kaikki paitsi igumeni Jeremiaan, joka joutui kateuden valtaan. Igumeni ahdisti pyhää siihen pisteeseen saakka, että tuli pakottaneeksi tämän poistumaan luostarista ja etsimään turvaa kotimaastaan. Pyhän miehen lähtiessä Jeremia kuitenkin luhistui henkisesti. Yritettyään turhaan pakottaa Sofroniosta palaamaan hän kuoli surkuteltavalla tavalla aivohalvaukseen muutaman vuoden kuluttua.

Pyhä Sofronios kuoli rauhassa vuonna 1803. Kun koitti aika ottaa hänen jäännöksensä maasta, niistä huokui ihanaa tuoksua ja niiden kautta tapahtui monia paranemisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.