Demetrios oli Hellespontoksen Skepsiksen kaupungin päämies, joka pidätti pyhän Corneliuksen (13.9.), kun tämä tuli kaupunkiin julistamaan evankeliumia. Pyhä Cornelius kesti Demetrioksen määräämät kidutukset urhoollisesti ja julisti hänelle totuuden sanaa. Kerran Cornelius kuitenkin oli suostuvinaan uhraamaan ja hänet tuotiin epäjumalien temppeliin. Hän ehti tuskin astua sisäpuolelle, kun hänen rukouksensa voimasta maanjäristys sai koko rakennuksen sortumaan tuhoten patsaat ja haudaten alleen sekä Demetrioksen vaimon Euanthian että hänen poikansa Demetrianin. Cornelius vietiin välittömästi vankilaan. Jonkin ajan kuluttua Demetrios sai kuulla, että hänen vaimonsa ja poikansa oli löydetty raunioiden alta vahingoittumattomina ja että he rukoilivat avukseen yhtä todellista Jumalaa ja Hänen palvelijaansa Corneliusta. Demetrios riensi välittömästi vankilaan, pyysi Corneliukselta anteeksi ja lupasi uskoa Kristukseen, jos vain saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa jälleen. Cornelius kutsui heidät paikalle, ja koko perhe kastettiin yhdellä kertaa. Tämän jälkeen useat kaupungin asukkaat ottivat kasteen. Evankeliumin menestyminen herätti kuitenkin pakanoiden vihan, ja Demetrios sai nyt kärsiä Kristuksen tähden yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa. Pakanat ottivat vastakääntyneet kiinni ja heittivät heidät vankilaan, jossa he kuolivat nälkään.

Pyhä Ia oli iäkäs kristitty nainen, joka asui Rooman ja Persian valtakuntien rajalla Bet Zabdessa (Fenak) Tigris-virran yläjuoksulla, nykyisen kaakkois-Turkin alueella. Persian kuningas Šapur II (306-379) valtasi kaupungin useiden yritysten jälkeen vuonna 362. Hän hajotti kaupungin muurit, määräsi varuskunnan sotilaita surmattavaksi ja otti vangiksi noin 9 000 ihmistä, joiden joukossa oli muun muassa pyhä piispa Heliodoros sekä monia pappeja, diakoneja, askeetteja ja hurskaita kristittyjä.

Pyhä Ia oli niiden kristittyjen vankien joukossa, jotka siirrettiin tuhat kilometriä kaakkoon,  Persian Bet Huzayeen. Hän tunsi uskonsa läpikotaisin. Koska hän tahtoi hyvää kaikille, hän alkoi levittää Jumalan sanaa tuon paikan naisten keskuudessa. Mutta aviomiehet epäilivät Ian pyrkivän saamaan naiset kieltäytymään aviosuhteesta ja kavalsivat hänet viranomaisille. Kuningas Šapur määräsi miehensä ottamaan pyhän naisen kiinni ja kiduttamaan häntä niin kauan kunnes hän palvoisi tulta ja vettä. Ia tunnusti Kristusta urheasti. Hänet riisuttiin, hänen raajansa sidottiin ja niitä kiskottiin eri suuntiin viiden kiduttajan piestessä häntä armottomasti. Haavojen peittämänä hänet heitettiin vankilaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin Ia tuotiin uudestaan kuulusteltavaksi. Hän lausui: ”Pysyn vakaana siinä armossa, joka minulle on annettu. Mikään maailmassa ei saa minua luopumaan todellisesta Jumalasta ja vaihtamaan häntä sinun epäjumaliisi.” Tästä vastauksesta häntä lyötiin 40 kertaa ruusupensaan varsista tehdyillä piikkiruoskilla, kunnes maa peittyi hänen ihonsa suikaleista.

Pidettyään pyhää Iaa vankilassa vielä kuusi kuukautta maagit olivat edelleen yhtä voimattomia hänen päättäväisyytensä edessä. He kiinnittivät hänen ruumiiseensa yhdeksän terävää ruokoa hienojen punosten avulla ja vetivät ruo’ot yksitellen ulos; hänen ihonsa repeytyi niin pahoin, että sisälmykset tulivat näkyviin. Kymmenen päivää tämän kidutuksen jälkeen pyhä Ia murskattiin raskaan painon alle ja lopuksi hänen päänsä lyötiin poikki. Näin he lopulta soivat hänelle marttyyrin kruunun. Pyhän Ian ruumis jätettiin korppikotkien ja haaskalintujen syötäväksi, mutta kristityt onnistuivat lunastamaan sen itselleen ja hautasivat sen kunniallisesti. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Konstantinopoliin, jossa pyhälle Ialle omistettiin useita kirkkoja.

Kirkko kunnioittaa pyhittäjinä kahtatoista naista, jotka kilvoittelivat miehiksi pukeutuneina miesluostareissa. Yksi heistä on pyhittäjä Teodora, joka eli Itä-Rooman keisari Zenonin aikana (474-491). Hän oli solminut avioliiton jalosyntyisen hurskaan miehen kanssa ja yhdessä he viettivät hyveellistä kristillistä elämää. Sielunvihollinen ei kuitenkaan kestänyt nähdä heidän kilvoitustaan vaan alkoi punoa juoniaan. Teodora lankesi aviorikokseen. Kun hän tuli järkiinsä, alkoivat omantunnontuskat raadella häntä. Hänen puolisonsa, joka näki hänet murheellisena mutta ei tiennyt tapauksesta mitään, teki kaikkensa keventääkseen hänen tuskaansa. Mutta Teodora meni lohduttomana naisluostariin ja langeten igumenian jalkoihin pyysi tätä tuomaan evankeliumikirjan, niin että saisi tietää, tunsiko Jumala hänen lankeemuksensa, joka oli tapahtunut yöllä. Kun he avasivat evankeliumikirjan, heidän silmänsä osuivat sanoihin: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh.19:22) Tämän jälkeen hänen sielunsa ei enää pystynyt saamaan rauhaa, palava halu katumukseen valtasi hänet ja hän päätti olla enää palaamatta maailmaan. Hän pukeutui miesten vaatteisiin ja pyysi, että hänet otettaisiin vastaan noviisina miesluostariin, joka sijaitsi jonkin matkan päässä Aleksandriasta. Nimekseen hän ilmoitti Teodoros. Kun igumeni näki hänen palavan halunsa saada vaeltaa katumuksen tietä, hän otti Teodoran vastaan ja antoi hänelle munkin puvun.

Kahdeksantoista vuotta Teodora kilvoitteli luostarielämässä laimentumattomalla innolla. Hän kuokki ja kasteli kasvimaita, jauhoi viljaa ja leipoi leipää veljille eikä ahkerasta työnteostaan huolimatta ollut koskaan poissa jumalanpalveluksista. Kun sitten ilta tuli ja hän olisi voinut mennä lepäämään, hän löi rintaansa ja anoi kuumin kyynelin Jumalaa antamaan hänelle anteeksi hänen syntinsä.

Kerran igumeni lähetti Teodoran Aleksandriaan hakemaan öljyä. Jumalan sallimuksesta hän kohtasi kadulla miehensä, joka hänen kadottuaan oli yötä päivää itkien rukoillut Jumalaa ilmaisemaan, missä hänen vaimonsa oli. Teodora tunsi hänet heti ja tervehti häntä. Mies ei kuitenkaan tunnistanut Teodoraa, koska ankara askeesi oli muuttanut hänen ulkonäkönsä. Hän luuli tätä munkiksi ja kulki ohi.

Puolison kohtaaminen sytytti Teodoran rakkauden Jumalaan roihuksi ja kannusti häntä entistä suurempiin kilvoituksiin. Tähän asti hän oli syönyt kerran päivässä leipää ja vettä, mutta vähitellen hän alkoi syödä vain kerran viikossa ja käyttää jouhipaitaa. Jumala otti vastaan Teodoran murtuneen sydämen katumuksen ja antoi hänen syntinsä anteeksi. Teodora sai jopa armolahjan tehdä ihmeitä.

Mutta kaiken hyvän leppymätön vihollinen oli päättänyt, ettei lakkaa taistelemasta häntä vastaan ennen kuin saisi nöyryytettyä hänet kaikkien häntä ihailevien silmissä. Jonkin ajan kuluttua igumeni lähetti hänet kameleiden kanssa hakemaan viljaa Aleksandriasta. Paluumatkalla Teodora jäi yöksi Yhdeksännen merkin luostariin. Luostarin majatalossa oli yötä myös eräs nuori tyttö, joka tuona yönä teki syntiä jonkun kulkijan kanssa. Paholaisen yllytyksestä hän alkoi levittää syytöstä, että munkki Teodoros oli raiskannut hänet. Kun hänen lapsensa sitten syntyi, hän vei sen Teodoran luo luostariin.

Teodora piti panettelua Jumalan kurituksena synnistään eikä puolustautunut. Niinpä hänet karkotettiin luostarista seitsemäksi vuodeksi. Hän otti lapsen mukaansa ja asui tämän kanssa majassa luostarin portin ulkopuolella. Kärsivällisesti hän kärsi puutetta, talven kylmää ja kesän hellettä. Itse hän söi vain villiyrttejä, mutta lapselle hän pyysi maitoa paimenilta ja villaa, josta valmisti vaatteita. Paholainen ei lakannut kiusaamasta häntä erilaisilla ajatuksilla ja mielikuvilla, mutta hän teki pelottomasti tyhjiksi sen ansat kutsumalla avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä.

Seitsemän vuoden kuluttua igumeni otti Teodoran takaisin luostariin, antoi hänelle rauhallisen keljan ja vapautti hänet kaikista kuuliaisuustehtävistä. Tästä lähtien Teodoran katse oli kokonaan suunnattu taivaan valtakuntaan ja hän saattoi kaikessa rauhassa lisätä paastoamistaan, valvomistaan ja rukouksiaan.

Kun Teodora tunsi loppunsa lähestyvän, hän lausui vielä viimeiset kehotukset lapselle ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Lapsen itkusta munkit saivat tietää, että hän oli kuollut. Samalla hetkellä igumeni näki näyssä profeettojen, apostolien ja marttyyrien keskellä kirkkauden ja kunnian ympäröimän naisen, jota vietiin valohohtoiseen häämajaan. Samalla hän kuuli äänen sanovan: ”Tämä on abba Teodoros, jota paneteltiin huorintekijäksi ja joka oli seitsemän vuotta karkotettuna luostarista.” Kun munkit valmistelivat ruumista hautaukseen, he havaitsivat, että kysymyksessä olikin nainen. Murtuneina he tunnustivat tuominneensa hänet väärin.

Jumala johdatti ilmestyksen kautta myös Teodoran miehen luostariin. Kun hän näki Teodoran askeettisen ruumiin, hän syleili sitä ja kasteli sen kyyneleillään kutsuen häntä nimeltä. Hautajaisten jälkeen hän ei lähtenyt pois vaan jäi luostariin munkiksi. Kuolemansa jälkeen hänet haudattiin samaan hautaan Teodoran kanssa. Teodoran kasvattama poikakin kohosi niin korkealle kilvoitteluelämässä, että hänet valittiin myöhemmin luostarin johtajaksi.

Kuudennella vuosisadalla elänyt pyhä Deiniol (Daniel) oli koko Britannian kirkon kirkas valo. Saman ajan pyhien Davidin (muistopäivä 1.4.) ja Dyfrigin tavoin hän oli sekä piispa että luostarin johtaja, mikä oli tavallinen käytäntö tuon ajan kelttiläisessä kirkossa. Deiniolin piispankatedraali oli Bangorissa, Pohjois-Walesin Gwyneddissä. Hän perusti kaksi luostaria: Bangor Fawrin lähellä Angleseytä ja Bangor Iscoedin Deejoen rannalla Chesterissä. Näistä jälkimmäinen oli aikansa suurin ja arvostetuin luostari Britanniassa. Se koostui seitsemästä erillisestä rakennuksesta, joista jokaisessa asui vähintään 300 munkkia. He elivät rukoillen ja kilvoitellen, elättivät itsensä omalla käsityöllään ja rukoilivat oman kansansa puolesta, jota tuohon aikaan vielä pakanalliset anglosaksit kovin ahdistivat. Pyhä Deiniol kuoli rauhassa vuoden 584 tienoilla.[1]

Pyhä Eufrosynos oli aleksandrialainen työmies, joka eli yhdeksännellä vuosisadalla. Hän lähti Pyhälle maalle ja meni sikäläiseen luostariin, jossa hänet komennettiin kaikkein halpa-arvoisimpaan keittiötyöhön. Eufrosynosta pidettiin yksinkertaisena ja kaikki pilailivat hänen kustannuksellaan, mutta hän harjoitti sisäistä rukousta eikä pahastunut loukkauksista. Hän teki omaa työtään kuuliaisesti kaikessa hiljaisuudessa.

Luostarissa oli hurskas pappi, joka tapasi pyytää Vapahtajalta, että saisi nähdä, millaisia siunauksia Herra oli varannut Häntä rakastaville tulevaan maailmaan. Eräänä yönä kun pappi oli unessa, hänet vietiin paratiisiin. Katsellessaan ihmeissään paratiisin kauneutta hän huomasi puutarhan keskellä Eufrosynoksen, joka nautti paratiisin autuutta ja iloitsi yhdessä enkelien kanssa. Pappi meni hänen luokseen ja kysyi, missä he olivat. Eufrosynos vastasi: ”Tämä on se Jumalan valittujen asuinsija, jota sinä olet vuosikausia halunnut nähdä.” Kun pappi ihmetteli, kuinka Eufrosynos oli siellä, tämä vastasi: ”Jumala on armossaan antanut anteeksi minun syntini.” Katsellessaan ihmeissään paratiisin kauneutta pappi kysyi, saisiko ottaa jotain mukaansa. Eufrosynos kehotti häntä valitsemaan mitä tahtoi. Pappi osoitti kolmea mehevää omenaa; Eufrosynos otti omenat ja kääri ne papin viitanliepeeseen.

Kun pappi heräsi aamupalveluksen kutsusoittoon, hän luuli ensin nähneensä vain unta. Sitten hän huomasi paratiisin omenat, joista huokui taivaallista tuoksua. Pappi riensi kirkkoon, josta löysi Eufrosynoksen omalta paikaltaan. Pappi kysyi, missä Eufrosynos oli ollut yöllä. Eufrosynos vastasi ensin välttelevästi, mutta papin herkeämättä painostaessa häntä olemaan salaamatta Jumalan siunauksia hän tunnusti lopulta käyneensä siinä puutarhassa, jonka Jumala on varannut valituilleen.  ”Oli Herran tahto, että Hän näytti sinulle tämän salaisuuden minun alhaisuuteni kautta”, Eufrosynos sanoi.

Palveluksen jälkeen pappi alkoi kertoa asiasta veljille näyttäen kaikille omenoita sanojensa vakuudeksi. Hän ylisti Eufrosynoksen hengellistä ylevyyttä, ja veljet lähtivät keittiöön kunnioituksen vallassa. Pyhä Eufrosynos oli kuitenkin paennut, sillä hän ei pelännyt mitään niin paljon kuin ihmiskunniaa. Hänestä ei enää nähty jälkeäkään, mutta veljet vahvistuivat suuresti tapahtuneesta. He muistivat lopun ikänsä veljensä Eufrosynoksen, jonka he saisivat kerran tavata paratiisissa. Ne, jotka saivat maistaa omenoita, paranivat kaikista sairauksistaan.

Valamon luostarin perustajat pyhittäjäisät Sergei ja Herman saapuivat Valamon saarelle luostarin perimätiedon mukaan 1100-luvulla.[1] Heidän monivuotisen kilvoittelunsa tuloksena Valamoon syntyi luostari, joka perustajiensa kuoleman jälkeen joutui usein vihollisten hyökkäysten kohteeksi. Luostarin perimätiedon mukaan munkit siirsivät kalleimman aarteensa, pyhittäjäisien reliikit, aina vaaran uhatessa pois Valamosta, etteivät ne joutuisi vihollisten häpäisemiksi. Vuonna 1163 ruotsalaisten joukkojen valmistautuessa jälleen hyökkäämään Karjalaan pyhäinjäännökset siirrettiin neljännen ja viimeisen kerran pois Valamosta ja vietiin Novgorodiin, mistä ne sodan päätyttyä tuotiin juhlallisesti takaisin Valamoon. Tämä tapahtui syyskuun 11. päivänä 1180. Tällä kertaa munkit kaivoivat piispan siunauksella saarelle luolan, johon pyhäinjäännökset kätkettiin.

Vuonna 1611 ruotsalaiset joukot valloittivat Karjalan ja tuhosivat Valamon luostarin perustuksia myöten. Alue joutui ruotsalaisten haltuun ja luostarielämä Valamossa lakkasi sadan vuoden ajaksi. Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännökset lepäsivät rauhassa munkkien kauan sitten kaivamassa haudassa. Kerran seudun toisuskoiset asukkaat päättivät avata haudan pilkatakseen reliikkejä. Tuskin he olivat alkaneet kaivaa maata, kun Jumalan rangaistus kohtasi heitä: heidän jäsenensä herpaantuivat, niin etteivät he enää pystyneet liikuttamaan niitä. Pilkkaajat tajusivat heti syntinsä, katuivat ja alkoivat rukoilla anteeksiantoa, jolloin heidän voimansa palasivat ennalleen. Kiitokseksi he rakensivat pyhittäjien haudalle pienen rukoushuoneen.

Jonkin ajan kuluttua eräs suomalainen rannikon asukas poikkesi kalastusmatkallaan Valamon saarelle ja kaatoi kumoon pyhittäjäisien haudalla olleen vanhan ristin. Samassa hänen ruumiiseensa avautui haavoja eikä hän päässyt liikkumaan paikaltaan omin avuin. Illalla toverit löysivät hänet ja veivät kotiin. Kun hän kertoi häntä kohdanneesta onnettomuudesta omaisilleen, nämä muistivat kertomukset Valamossa lepäävien Jumalan palvelijoiden pyhyydestä. Sairas vietiin takaisin Valamoon, missä hän pyysi anteeksi tekoaan ja parantui. Vastoin oman luterilaisen uskonsa opetusta hän alkoi tuntea harrasta kunnioitusta pyhittäjäisiä kohtaan. Hän rakennutti heidän haudalleen uuden ristin ja rukoushuoneen ja asettui itse asumaan saarelle. Kerrotaan, että hänen jälkeläisiään asui Valamossa vielä igumeni Nasarin aikaan 1700-luvun lopulla, jolloin he igumenin toivomuksesta muuttivat mantereelle.

Kun luostarielämä alkoi elpyä Valamossa vuoden 1764 jälkeen, rakennettiin luostarin pääkirkko pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännösten hautapaikalle. Myöhemmin kirkkoon sijoitettiin kallisarvoinen muistoarkku, jonka kanteen pyhittäjät Sergei ja Herman oli kuvattu. Muistoarkun edessä paloi yötä päivää lampukka ja sen ääressä toimitettiin rukouspalveluksia pyhittäjäisille. Pyhäinjäännösten äärellä tapahtui sairaiden parantumisia.

Joillekin ihmisille pyhittäjäisät ovat näyttäytyneet ilmestyksissä. Näistä eräs tapahtui syyskuun 11. päivän aattona, kun luostarin kirkossa toimitettiin vigiliaa Sergeille ja Hermanille. Skeemamunkki Porfiri näki, miten pienen ylistysveisun aikana alttaripöydän molemmille puolille ilmestyi kaksi skeemaan pukeutunutta vanhusta. He säteilivät kirkasta valoa, joka valaisi papiston ja rukoilijat. Aina kun kuoro lauloi “Ylistämme autuaiksi teitä, pyhittäjäisämme Sergei ja Herman”, vanhukset siunasivat kirkkokansaa. Evankeliumin lukemisen jälkeen he tulivat alttarista kuninkaanovien kautta, siunasivat vielä kerran kaikkia ja katosivat näkyvistä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.