Pyhä Andreas Sotapäällikkö kärsi marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa yhdessä suuren sotilasosastonsa kanssa. Hän oli upseeri keisarin armeijassa, joka oli leiriytynyt Rooman valtakunnan itärajalle keisari Maximianus Galeriuksen hallituskaudella vuoden 305 tienoilla. Vaikka Andreas ei vielä ollut saanut kastetta, hän oli jo sisimmässään kääntynyt Kristuksen puoleen. Hänet tunnettiin sekä hurskaudestaan että rohkeudestaan. Kun persialaiset yllättäen hyökkäsivät rajan yli, Rooman sotajoukkojen komentaja Antiokhos, joka oli tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan, määräsi Andreaan johtamaan puolustustaistelua. Ryhtyessään taisteluun Andreas kehotti miehiään luottamaan Kristukseen, joka on luonut taivaan ja maan ja mitätöinyt väärien jumalien voiman. Kristuksen apuun vedoten sotilaat kukistivat vihollisen joukot ja ajoivat ne takaisin rajan yli. 

Odottamattoman voiton jälkeen koko sotilasosasto päätti kääntyä kristinuskoon, mutta heidät ilmiannettiin Antiokhokselle. Tämä ei palkinnut heitä, niin kuin kohtuullista olisi ollut, vaan asetti heidät syytteeseen. Antiokhos luki heille keisarin määräykset ja mainitsi monia tunnettuja kristittyjä, jotka hän oli jo surmauttanut. Andreas vastasi, että todellisuudessa nuo marttyyrit olivat voittaneet Antiokhoksen ja heidän kidutuksistaan oli tullut heille voittopalkintoja Kristuksen valtakunnassa. Antiokhos ilmoitti julman ironisesti, että taistelussa rohkeutta osoittaneen upseerin oli hyvä antaa hieman levätä, ja käski asettaa Andreaan polttavaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Rohkea marttyyri ei tuntenut tuskaa kuuman pronssin päällä vaan todella lepäsi aivan kuin vuoteella. Sitten muutamia niistä sotilaista, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa, otettiin kiinni ja heidän kätensä naulattiin kiinni palkkeihin. He kestivät kidutuksen iloiten siitä, että saivat kärsiä Kristuksen tähden jopa ennen kastettaan.

Kun sotamiehet eivät suostuneet luopumaan Kristuksesta, Antiokhos heitti heidät vankilaan ja kirjoitti keisarille kysyen, voisiko näin rohkean upseerin teloittaa silläkin uhalla, että armeija ja kansa, jotka ihailivat Andreasta, alkaisivat kapinoida. Maximianus vastasi, että hänen tuli toimia salakavalasti eikä ottaa riskiä, että uusi usko leviäisi armeijassa. Siksi Antiokhos päästi Andreaan ja hänen toverinsa vapaaksi ja oli sallivinaan heidän mennä vapaasti minne tahtoivat. Jumala varoitti tästä juonesta Andreasta, joka lähti miestensä kanssa Tarsokseen ja pyysi piispa Pietaria antamaan heille pyhän kasteen. Kun Antiokhos kuuli heidän lähdöstään, hän kirjoitti Kilikian sotilaskuvernööri Seleukokselle, että tämä pidättäisi heidät niin pian kuin mahdollista ja surmaisi heidät, jos he osoittaisivat vähäisintäkään vastarintaa.

Seuleukos oli hänkin intomielinen kristittyjen vainoaja. Hän kiiruhti suuren sotilasosaston kanssa heidän peräänsä ja löysi heidät kavaltajan vihjeen avulla Taurusvuorilta. Nyt he olivat kastettuja kristittyjä eivätkä enää halunneet taistella. Kun sotilaat olivat valmiina käymään heidän kimppuunsa, Andreas kehotti vasta kastettuja tovereitaan kohottamaan kätensä rukoukseen sen sijaan, että kohottaisivat miekkansa, ja polvistui pitkäksi aikaa rukoilemaan vihollistensa ja koko maailman puolesta. Sotilaat murhasivat heidät kuin viattomat lampaat. 

Paikalle, johon pyhä marttyyri Andreas oli vuodattanut verensä, puhkesi parantavaa vettä pulppuava lähde. Tarsoksen piispa Pietari ja Beroean piispa Nonnos, jotka olivat seuranneet etäältä heidän marttyyrikilvoitustaan, tulivat myöhemmin muun papiston kanssa keräämään talteen heidän kallisarvoiset reliikkinsä.

Pyhittäjäisä Teofanes syntyi aivan 1400-luvun lopussa Epeiroksen Joanninassa hurskaaseen perheeseen. Hän meni jo nuorena Athosvuoren Dohiaroksen luostariin. Siellä hän vietti hyveiden täyttämää esikuvallista elämää ja rakasti kaikkia veljiään Kristuksessa. Niinpä Teofanes valittiin aikanaan yksimielisesti luostarin igumeniksi. Hän johti hengellistä laumaansa viisaasti mieluummin näyttämällä esimerkkiä evankeliumin mukaisesta elämästä kuin nuhtelemalla. 

Aikanaan Teofanes sai tietää, että turkkilaiset olivat vanginneet hänen veljenpoikansa ja vieneet hänet Konstantinopoliin. Peläten, että he pakottaisivat pojan kieltämään Kristuksen, hän lähti pääkaupunkiin. Yli-inhimillisin ponnistuksin hän onnistui pelastamaan pojan ja toi hänet mukanaan Pyhälle vuorelle, missä poika nuoresta iästään huolimatta vihittiin munkiksi.

Muut munkit pelkäsivät kuitenkin turkkilaisten kostotoimia, joten Teofanes joutui veljenpoikansa kanssa lähtemään Athokselta. He löysivät turvapaikan Veroiaa ympäröivien vuorten metsäisiltä rinteiltä, Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitasta. Teofaneksen hyveet ja hänen hengellinen opetuksensa alkoivat pian houkutella paikalle innokkaita hengellisen elämän etsijöitä, jotka pyysivät päästä sinne munkeiksi. Teofanes järjesti yhteisön Athoksen perinteiden mukaan ja rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Kun hänen veljenpoikansa oli saavuttanut hengellisen kypsyyden, hän jätti tämän johtamaan yhteisöä ja siirtyi lähistölle Naousaan, minne hän perusti uuden luostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhille arkkienkeleille. Makedonian uskovat hyötyivät tästä pyhyyden satamasta, mistä he löysivät lohdutusta ja tukea noina orjuuden aikoina, ja monet heistä liittyivät luostariin viettääkseen enkelielämää. Teofanes ohjasi sen lisäksi edelleen myös Johannes Edelläkävijän luostarin veljestöä.

1500-luvun loppupuolella pyhittäjä Teofanes Uusi sai tiedon kuolemansa lähestymisestä ja antoi veljestölle viimeiset ohjeensa. Sitten hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin kiittäen Häntä kaikesta. Hänen pyhät jäännöksensä haudattiin Veroian luostariin lukuun ottamatta hänen kalloaan, jota säilytettiin hopeisessa reliikkirasiassa Naousan luostarissa. Myöhemmin turkkilaiset tuhosivat luostarin, ja pyhä pääkallo vietiin Naousan kaupunkiin. Pyhän hauta avattiin vuonna 1926 ja kuutisenkymmentä luunkappaletta siirrettiin Naousaan hänelle pyhitetyn kirkon alttariin, jossa ne ovat edelleen armon ja parantumisen lähteinä. Pyhittäjä Teofanes Uuden muistojuhla on vuosittainen suurtapahtuma Naousan pikkukaupungissa.

Johannes Edelläkävijän luostari toimii edelleen luonnonkauniilla paikalla keskellä metsäisiä vuoristojokilaaksomaisemia. Se viettää kaikkien pyhiensä muistojuhlia 22.7. ja 29.8.

Pyhä pappistunnustaja Nikolai syntyi vuonna 1869 ponomari Vasili Lebedevin perheeseen maalaiskylässä Tverin läänissä. Perhe oli niin köyhä, että Nikolai kävi pappisseminaarin valtion kustannuksella. Hän valmistui seminaarista parhaana oppilaana ja hänelle tarjottiin ilmaista jatko-opiskelupaikkaa akatemiassa, mutta hän kieltäytyi. Myöhemmin Nikolai kirjoitti, että vietettyään lapsuutensa maalla tavallisen kansan parissa ja koettuaan puutetta ja murhetta hän tunsi kutsumuksekseen tuoda valoa ja tietoa maaseudulle ja kohottaa sen elintasoa. Siksi hän kieltäytyi jatko-opinnoista ja palasi kotikyläänsä, jossa hän palveli lukijana kirkossa. 

Vuonna 1894 Nikolai vihittiin papiksi Vlasjevon kylään lähellä Tveriä. Hän ryhtyi tarmokkaasti kasvattamaan seurakuntalaisiaan ortodoksisessa hengessä ja karsimaan laumastaan paheita. Hänen tullessaan kylään siellä toimi kaksi rikkaan talonpojan omistamaa kapakkaa, mutta koulua kylässä ei ollut. Isä Nikolai rakennutti heti suurin ponnistuksin valtionkoulun ja myöhemmin toisen koulun naapurikylään. Hän perusti raittiusyhdistyksen, joka kannusti seurakuntalaisia pidättäytymään väkijuomista ja tupakanpoltosta ja ohjasi heitä kirkolliseen elämään. Lopulta hän sai kylän kapakat lopettamaan toimintansa. Raittiusyhdistys avasi sivuosastoja eri puolille Tverin lääniä, perusti ilmaisia ruokaloita ja kirjastoja ja järjesti kansalle yleissivistävää ajanvietettä pitääkseen sen erossa juopottelusta. Kaiken tämän lisäksi isä Nikolai opasti ja valisti talonpoikia maanviljelykseen liittyvissä asioissa. Hiippakunnan johto arvosti isä Nikolain työtä. Siitä raportoitiin pyhälle synodille ja kirjoitettiin hiippakunnan lehdessä esimerkkinä muille papeille.

Vallankumouksellisen liikehdinnän aikana vuonna 1905 isä Nikolai pysyi laumansa rinnalla. Kun sosialisti-vallankumoukselliset järjestivät naapurikylässä kokouksen, isä Nikolai meni paikalle, osallistui keskusteluun ja kumosi puhujien vääriä väittämiä. Hänen kyläänsä puhujia ei tullut.

Elokuussa 1929 isä Nikolai pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, että hän papin asemaansa käyttäen kiihottaa kirkossa kansaa neuvostovaltaa vastaan. Seurakuntalaiset monesta kylästä nousivat puolustamaan isä Nikolaita ja kirjoittivat viranomaisille: ”Isä Nikolai Lebedev on 35 vuotta seurakuntapappina palvellessaan osoittanut hyvät ominaisuutensa. Hän ei ole koskaan tavoitellut omaa etuaan. Hän ei ole koskaan pyytänyt määrättyä maksua kirkollisista toimituksista, vaan on tyytynyt siihen, mitä hänelle on annettu, eikä ole vaatinut mitään niiltä, jotka ovat jättäneet kokonaan maksamatta. Hän on aina ollut hyväntahtoinen ja ottanut osaa toisten murheeseen. Hän on ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, taistellut juoppoutta vastaan, sulkenut kapakat, perustanut niiden tilalle kaksi koulua ja järjestänyt yleissivistävää toimintaa pelastaen ihmisiä turmeluksesta.”

Viranomaiset eivät ottaneet vetoomusta huomioon, vaan tuomitsivat isä Nikolain kolmeksi vuodeksi Solovetskin vankileirille. Hän oli Solovetskissa elokuuhun 1931, jolloin hänet karkotettiin Arkangelin alueelle ja lopuksi Kertšomjan kylään Komin alueelle. Elokuussa 1932 karkotusaika päättyi, mutta isä Nikolai ei saanut paikalliselta turvallisuuspoliisilta poistumislupaa. Kesällä 1933 hänen terveydentilansa huononi ja hän heikkeni nopeasti. Hän kuoli karkotuspaikassaan vuonna 1933 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan kylän hautausmaalle. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 2000.

Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski palveli pappina 1800‒1900-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa, Suomessa ja Venäjällä. Hänet pidätettiin Neuvosto-Venäjällä laajoissa kristittyjen vainoissa kesällä 1937 ja teloitettiin ampumalla 19. elokuuta 1937. Pyhä Aleksander haudattiin joukkohautaan Jumalansynnyttäjän Donilaiselle ikonille pyhitetyn luostarin (ven. Donskoj monastyr’) hautausmaalle Moskovassa. Pappismarttyyri Aleksanderin kohtalosta ei pitkään aikaan ollut tarkkaa tietoa, mutta hänen muistoaan vaalittiin erityisesti Amerikassa. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 1994. Pappismarttyyri Aleksanderin tarkempi elämäkerta on joulukuun Synaksarionissa (4.12.)

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.