Kristuksen maanpäällisen elämän aikana Edessan kuningas Abgar V Ukkama (13–57),54 joka oli sairastunut vakavasti spitaaliin ja niveltulehdukseen, sai kuulla huhuja Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä. Koska hän ei pystynyt matkustamaan eikä edes näyttäytymään kansan edessä, hän lähetti arkistonhoitajansa Hananian Jerusalemiin viemään Kristukselle kirjeen, jossa hän pyysi, että Vapahtaja tulisi parantamaan hänet. Abgar toivotti hänet tervetulleeksi asumaan Edessaan juutalaisten vehkeilyiltä välttyäkseen. Samalla hän käski Hananiaa, joka oli taitava taidemaalari, piirtämään Jumalan Pojaksi sanotun Jeesuksen muotokuvan. Saavuttuaan perille Hanania luovutti kirjeen suuren ihmisjoukon ympäröimälle Kristukselle. Hän kiipesi kalliolle nähdäkseen Hänet paremmin ja yritti piirtää muotokuvan luonnosta, mutta hänen oli mahdotonta saada siitä Vapahtajan näköistä, koska Kristuksen kasvot näyttivät alinomaa muuttuvan Hänestä virtaavan sanoin kuvaamattoman armon voimasta.

Kristus, joka tuntee ihmisten sydämet ja ajatukset, tiesi Hananian suunnitelmasta ja tahtoen osoittaa, ettei Hänen ihmisyyttään ja jumaluuttaan voi erottaa toisistaan, täytti Hananian hurskaan toivomuksen tekemällä suuren ihmeen. Hän pyysi tuomaan vettä vadissa, pesi siinä kasvonsa ja kuivasi ne nelin kerroin taitettuun pellavaliinaan. Hänen kuvansa piirtyi pysyvästi liinaan ilman ihmiskätten apua. Liinaa kutsutaan Kristuksen käsittätehdyksi ikoniksi eli mandylioniksi. Hän antoi liinan Hananialle yhdessä kuningas Abgarille osoitetun kirjeen kanssa, jossa Hän selitti, että Hänen täytyi suorittaa Jerusalemissa tehtävänsä toteuttaakseen Jumalan pelastussuunnitelman ihmiskunnan hyväksi. Hän kuitenkin lupasi, että sitten kun Hänen maanpäällinen tehtävänsä olisi täytetty ja Hän olisi noussut taivaaseen, Hän lähettäisi yhden opetuslapsistaan tuomaan Abgarille sielun ja ruumiin parannuksen.

Kuningas Abgar otti Hananian riemuiten vastaan ja kumartui uskossa ja rakkaudessa maahan asti pyhien kasvojen edessä. Hän parani spitaalista lähes kokonaan, mutta otsaan jäi vielä pieni täplä. Kristuksen taivaaseenastumisen ja helluntain jälkeen pyhä apostoli Taddeus (21.8.) lähetettiin Edessaan julistamaan evankeliumia. Hän kastoi kuninkaan ja suuren joukon kansaa. Noustessaan kastealtaasta Abgar parantui täydellisesti ja kiitti Jumalaa. Hän kunnioitti käsittätehtyä ikonia niin, että sijoitti sen kaupungin pääportin yläpuolelle syvennykseen, jossa aikaisemmin oli ollut epäjumalankuva, ja kirjoitutti syvennykseen: ”Kristus meidän Jumalamme: joka panee toivonsa Sinuun, sille ei käy huonosti.” Kaikkien kaupunkiin saapuvien piti osoittaa ikonille kunnioitusta.

Tapa jatkui Abgarin ja hänen poikansa hallituskausilla, mutta kun hänen pojanpoikansa pääsi valtaan, hän vannoi palauttavansa entisen uskonnon ja aikoi tuhota ikonin. Kun Edessan piispa sai kuulla tästä suunnitelmasta, hän muurautti syvennyksen umpeen jättäen sitä ennen palavan lampukan ikonin eteen.

Aikanaan kuningaskunta kristillistyi, mutta ikoni oli jo unohdettu. Kun Persian kuningas Khosrau I piiritti Edessaa (544) ja kansa joutui pakokauhun valtaan, piispa Eulalios sai ilmestyksessä tiedon, minne Kristuksen käsittätehty kuva oli piilotettu. Piispa avautti syvennyksen ja löysi sieltä vahingoittumattoman kuvan, jonka edessä paloi lampukka. Kristuksen kuvan tarkka kopio oli piirtynyt myös tiiliin, joilla syvennys oli peitetty. Kansa kutsuttiin kiireesti kokoon ristisaattoon, jossa ikoneita kannettiin, ja suurten kansanjoukkojen liikehdintä sai piirittäjät pelon valtaan. Kun piispa pirskotti lampukan öljyä kansan päälle, öljy roihahti ilmassa liekkeihin ja roihun nähdessään persialaiset pakenivat.

Myöhemmin kuningaskunta joutui persialaisten käsiin, mutta keisari Herakleios valloitti sen pian takaisin. Vuonna 638 arabit valloittivat Edessan, joka kuitenkin pysyi kristittyjen ja kirkollisen elämän tärkeänä keskuksena myös islamilaisen vallan aikana. Käsittätehty kuva pysyi pyhiinvaelluskohteena ja sen ansiosta Edessaa sanottiin ”siunatuksi kaupungiksi”. 

Keisari Romanos I Lekapenos siirsi Kristuksen käsittätehdyn kuvan ja kirjeen Konstantinopoliin 15. elokuuta vuonna 944. Valtava kansanjoukko kerääntyi kunnioittamaan pyhää kuvaa, joka asetettiin ensin esille Blakhernan kirkkoon ja seuraavana päivänä Hagia Sofiaan. Sieltä se vietiin keisarin palatsin alueelle Majakan Jumalanäidin kirkkoon suojelemaan ”Kaupunkien kuningatarta” ja sen koko kansaa. Tiiliin kuvautunut kuva taas vietiin ensin Syyrian Hierapolikseen ja vuonna 965 sekin siirrettiin Konstantinopoliin.

Käsittätehdyn ikonin kohtalosta ei ole säilynyt tietoa sen jälkeen, kun ristiretkeläiset tuhosivat ja ryöstivät Konstantinopolia vuonna 1204. Yhden teorian mukaan kyseessä olisi sama esine kuin Torinon käärinliina; tällöin liina olisi alun perin Kristuksen hautaliina, mutta koska se oli taiteltu niin että vain kasvot näkyivät, syntyi edellä kerrottu tarina sen alkuperästä. 

Kahdesta muusta Kristuksen käsittätehdystä kuvasta kerrotaan 9.8. ja 11.8. Lännessä taas tunnetaan tarina Veronikasta, joka pyyhki Kristuksen kasvot liinalla Hänen kantaessaan ristiä, jolloin Hänen kasvonsa kuvautuivat liinaan.

Pyhä marttyyri Diomedes syntyi arvostettuun kristilliseen perheeseen Kilikian Tarsoksessa. Opiskeltuaan lääketiedettä hän paransi paikallisten asukkaiden ruumiillisia vaivoja, mutta saarnasi heille myös Kristuksen nimessä sielun terveyttä. Siksi häntä muistellaan pyhien palkattaparantajien joukossa. Keisari Diocletianuksen hallituskaudella, vuoden 300 tienoilla, Diomedes asettui asumaan Bithynian Nikeaan, jossa hän jatkoi uskon voimasta todistamista tyrannin pääkaupungin Nikomedian läheisyydestä huolimatta. Ennen vainojen alkamista hän oli ystävystynyt vankilan vartijan kanssa, joten hän pääsi sinne tapaamaan marttyyreita ja tunnustajia. Diomedes pesi ja sitoi heidän haavansa ja ennen kaikkea tarjosi heille lohdutusta uskossa, kehotti kidutettuja pysymään kärsivällisinä ja rohkaisi niitä, jotka odottivat joutumistaan tuomarin eteen.

Diomedes ilmiannettiin keisarille, pidätettiin ja vietiin kahlittuna Nikomediaan. Matkalla Diomedes iloitsi siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden, ja rukoili Herralta apua taisteluunsa. Kun he lähestyivät kaupunkia, hän pyysi vartijoiltaan saada astua hetkeksi syrjään. Diomedes kiiruhti tiepuoleen ja rukoillessaan siellä polvistuneena hän antoi heti sielunsa Jumalan käsiin ja ansaitsi marttyyrin seppeleen ehtimättä edes havitella sitä. 

Tarinan mukaan vartijat katkaisivat hänen päänsä viedäkseen sen keisarille, jotta tämä ei luulisi, että he olivat päästäneet Diomedeksen pakenemaan, mutta samalla hetkellä he sokeutuivat. Päästyään vaivoin Nikomediaan he menivät viemään päätä keisarille, mutta Diocletianus vihastui ja käski heidän tuoda koko ruumiin. Vartijat palasivat hautaamattoman ruumiin luokse ja sijoittivat pään siihen, jolloin he saivat heti näkönsä takaisin.

Kolme päivää kuoleman jälkeen ylimysnainen Petronia, jonka pyhä Diomedes oli aikaisemmin parantanut, osti hänen reliikkinsä, kääri ne kallisarvoisiin liinoihin ja hautasi ne arvollisesti.

Pyhä Makarios valittiin Jerusalemin piispaksi keisari Konstantinos Suuren kääntymyksen aikoihin vuoden 314 tienoilla. Makarios oli läsnä, kun Kristuksen hautapaikan löytymiseen johtaneet rakennustyöt aloitettiin. Kun kaivausten yhteydessä eräästä luolasta löydettiin kolmen ristin puut, piispa Makarios tunnisti ja vahvisti yhden niistä oikeaksi ristiksi sen jälkeen, kun sen kautta oli tapahtunut ihme. Makarios tarttui ristiin ja nosti sen kohti korkeutta paikalle kokoontuneen kansan edessä. Tästä sai alkunsa kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen juhla, jota vietetään 14.9. Keisarin määräyksestä paikalle rakennettiin suuri ja mahtava Ylösnousemuksen kirkko, joka lännessä tunnetaan paremmin nimellä Pyhän haudan kirkko. 

Makarios valvoi muidenkin kirkkojen rakentamista ja kehitti pyhiinvaellustoimintaa. Jerusalemiin alkoi tulla pyhiinvaeltajia kaikkialta Rooman valtakunnasta. Makarios osallistui Palestiinan delegaation johdossa Nikean kirkolliskokoukseen ja sai siellä kunniapaikan piispanistuimensa apostolisuuden takia, vaikka tuohon aikaan Jerusalem ja Pyhä maa kuuluivatkin Kesarean piispan alaisuuteen. Hänet tunnettiin oikean uskon puolustajana areiolaista harhaoppia vastaan Pyhällä maalla. Pyhä Makarios nukkui pois rauhassa vuonna 333.

Abba Khairemon kilvoitteli askeettina Egyptissä 300- ja 400-lukujen vaihteessa Sketiksen autiomaan luolassa noin kahdeksan kilometrin päässä Nitrian kirkosta. Hän nouti joka toinen päivä juomavettä parin kilometrin päässä olevasta lähteestä ontuen kainalosauvojensa varassa. Abba Khairemon kuoli istuallaan yli satavuotiaana. Kun hänen munkkitoverinsa löysivät hänet, hänellä oli käsityö yhä käsissään.

Pyhittäjä Joakim kilvoitteli 1000-luvulla yksinäisessä luolassa Osogovovuorella nykyisen Bulgarian ja Makedonian rajaseudulla. Kerran hän tapasi metsästäjän ja neuvoi, mistä tämä löytäisi riistaa. Kun metsästäjä palasi luolalle, hän löysi pyhän Joakimin kuolleena ja hautasi hänet. Noin puoli vuosisataa myöhemmin munkki Teodoros tuli kilvoittelemaan paikalle. Jumala paljasti hänelle näyssä pyhän Joakimin haudan. Teodoros perusti paikalle pyhittäjä Joakimille omistetun luostarin. 

Pyhittäjä Joakim osoitti toistuvasti läsnäolonsa luostarissa tekemällä ihmeitä, ilmestymällä munkkiveljille, neuvomalla heitä ja johtamalla luostaria ikään kuin hän olisi sen elävä igumeni. Näiden ihmeiden tähden häntä kunnioitetaan yhtenä Bulgarian neljästä suuresta 900‒1000-lukujen erakosta yhdessä pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.), Gabriel Serbialaisen ja Prohor Ptšinalaisen (15.1.) kanssa.

Pyhittäjä Neiloksesta on säilynyt tietoa hänen testamentissaan, jonka hän kirjoitti oppilaitaan varten. Hän oli keisari Teodoros I Laskariksen veljenpoika. Teodoros hallitsi Bysanttia Nikeassa vuosina 1204–1222 sen jälkeen, kun ristiretkeläiset olivat valloittaneet Konstantinopolin. Neilos halusi paeta latinalaisten painostusta ja meni munkiksi Nukkumattomien luostariin siihen asti, kunnes bysanttilaiset saivat Konstantinopolin taas haltuunsa (1261). Sitten Neilos lähti kuuden vuoden pyhiinvaellusmatkalle pyhille paikoille. Palattuaan sieltä hän meni erään pyhän vanhuksen kanssa moittimaan keisari Mikael VIII Palaiologosta (1259–82) tämän latinalaismielisyydestä. Heidät pidätettiin ja jätettiin myrskyssä merelle ajelehtimaan veneessä, jossa ei ollut peräsintä. Neljänkymmenen päivän kuluttua vene ajautui Athosvuoren Ivironin luostarin rantaan. Siellä Neilos hoiti kolme vuotta ovenvartijan kuuliaisuustehtävää.

Kun keisari Andronikos II Palaiologos Vanhempi (1282–1328) kutsui Neiloksen luokseen, tämä teki hovissa suurenmoisen vaikutuksen. Neilos ei kuitenkaan halunnut jäädä tämän maailman turhien huolien orjaksi, vaan lähti pian uudelle pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Käytyään Palestiinassa hän vietti seitsemän vuotta Siinain vuorella ja viipyi sitten useissa luostarikeskuksissa muun muassa Rodoksella, Peloponnesoksella ja Joonian saarilla. Matkusteltuaan 17 vuotta Neilos saapui Epeirokseen (n. 1310) ja asettui yksinäiseen paikkaan Erikoussaan, missä hän asui kymmenen vuotta taistellen rohkeasti vaikeita luonnonoloja ja demoneja vastaan. Lopulta hän joutui jättämään paikan merirosvojen ja albaanien hyökkäysten takia. Neilos asettui asumaan luolaan Thesprotian alueelle Igumenitsaan kahden oppilaansa, Gerasimoksen ja Kallinikoksen kanssa.

Eräänä yönä kolmikko näki valon, joka johdatti heidät 600-luvulla perustetun ja ikonoklasmin vainojen aikana hylätyn Giromerionin luostarin raunioille. Sieltä he löysivät ihmeen kautta säilyneen Jumalanäiti Tiennäyttäjä ‑ikonin. Epeiroksen hallitsijan ja muiden ylhäisten miesten taloudellisen tuen avulla Neilos pystyi jälleenrakentamaan luostarin, ja 1330-luvun alussa sinne kerääntyi lukuisa joukko munkkeja kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan. Pyhä Neilos saavutti korkean iän ja kirjoitti oppilailleen testamentin, jossa hän kehotti heitä pysymään lujasti oikean uskon tunnustuksessa ja pyhässä luostariperinteessä. Sitten hän uskoi luostarin johdon oppilaalleen Jesajalle ja vetäytyi läheiseen skiittaan rukoillakseen häiriintymättä. Siellä hän nukkui pois rauhassa vuoden 1335 tienoilla.

Pyhittäjä Kristepore (Kristofer) syntyi Gurian provinssissa Länsi-Georgiassa 1400-luvulla. Hän vihkiytyi munkiksi Palestiinassa Neljänkymmenen marttyyrin luostarissa Jordanin autiomaassa. Noin kymmenen vuoden askeettisen kilvoittelun jälkeen hän lähti Syyriaan julistamaan evankeliumia. Hänen saavuttuaan Damaskokseen muslimit pidättivät hänet, kiduttivat häntä ja lopulta mestasivat hänet.

Timoteos syntyi Attikan alueella Kalamoksen kyläpapin poikana vuonna 1510, ja hänet tunnettiin jo lapsena hurskaudestaan. Siksi Oropoksen piispa lähetti hänet Ateenaan kouluun. Päätettyään opintonsa hän palasi suojelijansa luokse, joka vihki hänet diakoniksi ja opetti hänelle askeettista elämää. Kun Timoteos oli vihitty papiksi, hänestä tuli piispan läheinen avustaja, ja piispan kuoltua hänet valittiin yksimielisesti tämän seuraajaksi. Hän opetti hengellistä laumaansa ja levitti heille jumalallista lohdutusta tuona sorron aikana. Sitten hänet ylennettiin Euripoksen arkkipiispaksi, jolloin hänen vaikutuksensa ulottui koko maahan. 

Sulttaani Selim II:n painostuksesta patriarkka Jeremia II (1572–1579, 1580–1584) antoi määräyksen, että kaikki seudun kirkot oli muutettava moskeijoiksi. Kristittyjen oli paettava vuorille, minne he rakensivat väliaikaisia kirkkoja, joiden ympärille syntyi luostariyhteisöjä. Timoteos protestoi tarmokkaasti näitä vainoja vastaan, mitä viranomaiset eivät katsoneet hyvällä. Turkkilaisen kuvernöörin vaimo, joka oli salakristitty, varoitti Timoteosta, ja tämä pääsi pakenemaan. Hän lähti Attikan Pentelikonin vuorelle, jota kutsuttiin Viattomien vuoreksi, koska siellä oli niin paljon erakkomajoja.

Jumalanäidin ilmestyksen perusteella hän meni erääseen majaan, josta hän löysi juuri kuolleen erakon vielä lämpimän ruumiin ja majan vieressä olevasta vanhasta oliivipuusta Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin. Yhdessä oppilaidensa kanssa hän perusti sinne vuonna 1578 Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarin, joka alkoi pian houkutella puoleensa ympäristössä asuneita erakkoja kilvoittelemaan Timoteoksen ohjauksessa. Varustettuaan luostarin tarvittavilla rakennuksilla ja muulla tarpeellisella Timoteos vetäytyi erakkomajaan keskittyäkseen yksin Jumalaan, mutta pian Paholainen ajoi hänet pois. Etsittyään turhaan turvaa eri erakkoloista hän lähti purjehtimaan merelle pienellä veneellä, jonka purjeena oli hänen piispansauvaan kiinnitetty viittansa, ja Jumalan avulla hän päätyi Kykladien Keasaarelle.

Merirosvot olivat kaapanneet turkkilaisen kuvernöörin pojan, jonka äiti tuli pyytämään apua Jumalan mieheltä. Timoteos alkoi rukoilla, ja pian nousi myrsky, joka pakotti merirosvot palaamaan saaren rantaan ja vapauttamaan vangin. Kiitollinen äiti omaksui kristinuskon ja lahjoitti Timoteokselle suuren summan rahaa, jolla tämä saattoi rakentaa pyhän Panteleimonin kirkon ja myöhemmin luostarin. Timoteos asui siellä päiviensä loppuun asti rukoillen usein luolan rauhassa. Kun hän oli päässyt ikuiseen lepoon vuonna 1590, hänen reliikkinsä vietiin Pentelin luostariin, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Näistä tärkein oli Ateenan kaupungin varjeltuminen rutolta. 

Kun kreikkalaiset nousivat itsenäisyystaisteluun 1820-luvun alussa, turkkilaiset aloittivat veriset kristittyjen vainot, joissa he hävittivät muun muassa pyhän Timoteoksen reliikit. Hänen pyhä pääkallonsa välttyi kuitenkin tuholta, koska se oli viety Aiginan saarelle pysäyttämään epidemiaa, ja niinpä se on säilynyt meidän päiviimme asti.

Pyhittäjä Rafael oli kotoisin Serbiasta ja kilvoitteli 1500-luvulla Hilandarin luostarissa Athoksella. Hän vietti suuren osan elämästään Pyhällä vuorella, kunnes hänet lähetettiin Hilandarin edustustoon Sremska Mitrovicaan (Sirmium) Serbiassa. Siellä hän hoiti hallintotehtäviä, mutta vietti samalla ankaraa askeettista elämää pyrkien kohti Jumalaa lakkaamattomassa rukouksessa ja sai palkkioksi siitä ihmeiden tekemisen lahjan. Pyhä Rafael asui ruokomajassa, missä hän myös antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänet haudattiin samaan paikkaan. Tämä tapahtui 1590-luvun alussa. 

Majan paikalle pystytettiin kappeli, jonka viereen rakennettiin kaupungin katedraali. Uskovat tuovat yhä vieläkin sairaita tähän pyhään paikkaan, ja monet paranevat pyhittäjä Rafaelin esirukouksien kautta vietettyään yön rukouksessa hänen kuolinpaikallaan.

Pyhä Stamatios oli kotoisin Voloksesta, Kreikan itärannikolta. Hän eli 1600-luvulla, jolloin osmaniturkkilaiset sortivat kristittyjä. Eräs turkkilainen sotilas lähetettiin keräämään veroja kristityiltä, mutta hän vaati paljon enemmän kuin käyvän taksan ja harjoitti väkivaltaa ja vääryyttä. Asukkaat päättivät lähettää delegaation Konstantinopoliin valittamaan asiasta visiirille eli ministerille, mutta tämä kohteli heitä halveksien ja uhkaillen. Stamatios oli tuon lähetystön jäsen, ja hän ilmaisi närkästyksensä kiivaammin kuin toiset. Turkkilaiset pidättivät hänet saman tien ja esittivät valheellisen syytöksen, että hän oli kääntynyt Voloksessa islamiin ja sitten palannut kristinuskoon. Stamatios kiisti sen, mutta tuomari vastasi, että jos hän ei ollut kääntynyt islamiin, se ei ollut vieläkään liian myöhäistä, ja lupasi hänelle aineellisia hyötyjä, jos hän suostuisi. ”En mistään hinnasta kiellä Kristusta”, Stamatios vastasi. ”Kuolen mieluummin tuhat kuolemaa Kristuksessa.” Yritettyään turhaan suostutella häntä lupaillen hänelle arvoasemaa hovissa visiiri lähetti Stamatioksen vankilaan ja käski kiduttaa häntä, kunnes hän antaisi periksi. 

Muutamien päivien kuluttua Stamatios vietiin taas visiirin eteen, mutta hän pysyi vakaumuksessaan. Silloin visiiri luovutti hänet teloitettavaksi. Pyhä marttyyri Stamatios Voloslainen mestattiin 15. elokuuta vuonna 1680.

Pyhä Constantine syntyi vuonna 1654. Hänen setänsä Konstantinos Kantakuzenos kasvatti hänet ja hän sai hyvän koulutuksen. Vuonna 1688 hänet valittiin pajarien kokouksessa Valakian maaherraksi eli voivodiksi, mitä tehtävää hän hoiti 25 vuotta toimien kaikessa evankeliumin mukaan. Taitavan diplomatian avulla hän onnistui turkkilaisten painostuksesta huolimatta kohottamaan maansa kansainvälistä statusta. Hän rakennutti Valakiaan kirkkoja ja luostareita ja avusti avokätisesti myös Athosvuorta. 

Vuonna 1703 Constantine, joka oli jo sairas mies, kutsuttiin sulttaanin luo Adrianopolikseen56 selittämään, miksi hän ei kyennyt maksamaan veroja, joita nostettiin jatkuvasti. Käyttäen hyväksi hänen poissaoloaan hänen lähin avustajansa ja armeijan komentaja Tuomas Kantakuzenos astui venäläisten palvelukseen. Petos myötävaikutti ruhtinaan aseman luhistumiseen. Häntä syytettiin valheellisesti salaisista yhteyksistä Itävaltaan, Venäjään ja Venetsiaan sekä Transylvaniassa olevien maiden ryöstämisestä perheensä hyväksi. Kirkkaan viikon tiistaina 1714 sulttaani Ahmed III, joka kärkkyi hänen omaisuuttaan, antoi määräyksen pidättää hänet Bukarestissa. Sulttaanin miehet löysivät kuitenkin suureksi harmikseen Constantinen palatsista vain vähän rahaa. 

Constantine vietiin Konstantinopoliin perheensä ja uskollisen neuvonantajansa Ianache Vacarescun kanssa. Häntä kidutettiin neljän kuukauden ajan. Hänen päähänsä painettiin punaiseksi kuumennettu metallikruunu ja hänen käsiinsä ja jalkoihinsa työnnettiin nauloja. Sitten tuomari lupasi säästää vangittujen hengen, jos he kääntyisivät islamiin, mutta Constantine ja hänen poikansa pysyivät taipumattomina ja sanoivat olevansa valmiit kuolemaan oikean uskon puolesta. Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlana heidät tuomittiin kuolemaan. Heidät vietiin avojaloin ja pelkkiin paitoihin puettuina mestauslavalle lähellä palatsia, jossa sulttaani, hänen visiirinsä ja Euroopan suurvaltojen suurlähettiläät odottivat. Ruhtinaan nuorin poika 12-vuotias Matteus johti kulkuetta. Ruhtinas Constantine rohkaisi poikiaan sanoen: ”Lapseni, olemme menettäneet kaiken tässä maailmassa. Pelastakaamme edes sielumme pesemällä pois syntimme omassa veressämme.” Kun ruhtinaan kolme vanhinta poikaa ja hänen neuvonantajansa oli mestattu, lapsukainen Matteus pelästyi ja lupasi kääntyä muslimiksi. Silloin ruhtinas rohkaisi häntä sanoen: ”On parempi kuolla tuhat kertaa kuin pettää uskomme, jota kukaan ei voi riistää meiltä.” Matteuksen rohkeus palasi. Hän taivutti kaulansa miekan alle sanoen, että halusi kuolla kristittynä.

Kuuden marttyyrin ruumiit heitettiin Bosporinsalmeen ja päät asetettiin seipäisiin palatsin sisäänkäynnin edustalle. Kolmen päivän kuluttua ne heitettiin mereen, mutta pian ne löydettiin ja patriarkan määräyksestä nämä kallisarvoiset reliikit vietiin Halkin saarelle. Marttyyriruhtinaan vaimo Marika ja perheen muut vangitut jäsenet välttivät kuoleman kristittyjen maksettua heistä suuret lunnaat. Palattuaan kotimaahansa ruhtinatar onnistui siirrättämään puolisonsa ja lastensa reliikit Bukarestiin vuonna 1720. Siellä ne asetettiin ruhtinaan rakennuttamaan Pyhän Georgios Uuden kirkkoon.

Ateenan ja Korintoksen puolivälissä sijaitsevan Megaran pyhät marttyyrit Serafim, Doroteos, Jaakob, Demetrios, Basileios ja Sarantis tulivat yleiseen tietouteen ihmeen kautta. Vuonna 1798 kolme ratsastajaa ilmestyi unessa yhdeksänvuotiaalle Paisios-nimiselle pojalle, ja nimiään paljastamatta he käskivät hänen etsiä heidän reliikkinsä. Poika kertoi ilmestyksestä isoisälle, joka vain moitti häntä. Ilmestykset jatkuivat, kunnes isoisä kuoli. Kuolemaa alettiin pitää rangaistuksena hänen epäuskostaan. Vuoden kuluttua pyhät osoittivat lapselle reliikkien tarkan sijoituspaikan. Paisios kertoi siitä isälleen, joka alkoi heti etsiä niitä. Turkkilaisten pelosta hän kaivoi yön pimeydessä.

Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaa seuraavana päivänä isä löysi pojalle ilmoitetusta paikasta kolmen ihmisen reliikit, joista huokui hyvää tuoksua. Pian rukouspalveluksen jälkeen uskovat saivat tietoonsa heidän nimensä: Serafim, Doroteos ja Jaakob.

Reliikkien kautta tapahtui ihmeitä, ja seuraavana vuonna Paisiokselle ilmoitettiin Basileioksen ja Demetrioksen reliikkien sijoituspaikka, joka oli kymmenen metrin päässä edellisestä haudasta. Paikalle rakennettiin pieni kappeli, ja monet sairaat paranivat vietettyään yön pyhien reliikkien luona. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Paisios löysi uuden ilmestyksen jälkeen vielä Sarantiksen reliikit tunnin kävelymatkan päästä. 

Myöhemmin Paisioksesta tuli hurskas pappi. Reliikkien löytöpaikalle rakennettiin kirkko, jossa pyhät marttyyrit varjelivat paikallisia asukkaita niin heidän sairauksissaan kuin vahvistamalla heitä kreikkalaisten vapaustaistelun aikana 1820-luvulla. Viime vuosikymmeninäkin paikalla on tapahtunut ihmeitä. Megaran pyhien marttyyrien oletetaan kuolleen keisari Julianus Luopion aikana 360-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.