Päivän synaksario

2.7.

Keisari Leo I:n ja hänen vaimonsa Berinan hallituskaudella (457‒474) kaksi ylimystä Galbios ja Kandidos luopuivat areiolaisuuden harhaopista. Sen jälkeen he lähtivät pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja asettuivat siellä asumaan iäkkään juutalaissyntyisen Anna-nimisen naisen luo.

Anna oli harras nainen, joka rukoili yötä päivää kaimansa Hannan, Penuelin tyttären, esimerkin mukaan (Luuk. 2:36). Galbios ja Kandidos huomasivat, että kristityt toivat kynttilöitä ja suitsuketta yhteen talon huoneista. Sinne myös kerääntyi yöksi sairaita ja vammaisia. He kysyivät emännältään, mistä oli kyse. Ensin Anna vastasi heille, että kyseessä oli vanha juutalainen tapa hänen esi-isiensä ajoilta. Lopulta hän kuitenkin paljasti, että huoneesta oli löytynyt Jumalanäidin viitta. Vähän ennen kuolemaansa Jumalanäiti oli anta- nut sen toiselle juutalaisista palvelijattaristaan. Sen jälkeen se oli siirtynyt sukupolvesta toiseen, niin että se oli aina ollut salaisesti jonkun neitseen hallussa.

Kuultuaan tämän Galbios ja Kandidos liikuttuivat ja pyysivät saada valvoa huoneessa koko yön. Muiden nukkuessa he ottivat vaivihkaa mitat puisesta lippaasta, jossa kallisarvoista viittaa säilytettiin. Aamulla he lähtivät Jerusalemiin luvaten vielä palata takaisin.

Paluumatkalla he saapuivat taas Annan luo. Juuri ennen läh- töään he vaihtoivat lippaat: mukaansa he ottivat sen lippaan, jossa Jumalanäidin vyö oli, ja jättivät paikalle teettämänsä, ulkoapäin kultaisella kankaalla koristetun lippaan, joka oli samannäköinen mutta tyhjä. Tämän ”hurskaan juonen” ansiosta tuo kristityille suunnattoman arvokas Jumalanäidin muinoin pitämä viitta tuotiin Konstantinopoliin vuonna 450. Se sijoitettiin Blahernan alueelle Konstantinopolin muurien ulkopuolelle kirkkoon, jonka keisarinna Pulkheria rakennutti vuonna 453.

Keisari Leo I (457‒474) rakennutti pyhäinjäännöksen kunniaksi erillisen pyöreän kappelin, jonne Jumalanäidin viitta sijoitettiin. Hän antoi myös kaunistaa kappelia monin tavoin. Viitalle valmis- tettiin uusi lipas, joka oli tehty kullasta ja hopeasta ja koristeltu mitä kauneimmilla timanteilla.

Konstantinopolin historiassa on monia tapauksia, joissa tällä Jumalansynnyttäjän blahernalaisella viitalla ja aiheesta maalatulla ikonilla oli oma osuutensa. Ikonin katsottiin karkottaneen kaupungin valloittajia, niin avarilaisia, turkkilaisia kuin venäläisiäkin.

Kirkko, jossa pyhä viitta oli, vaurioitui pahasti tulipalossa vuonna 1070. Se kuitenkin saatiin entisöityä. Lopullisesti kirkko tuhoutui tulipalossa lähes 400 vuotta myöhemmin vuonna 1434.

Samana päivänä Georgiassa vietetään omaa Jumalansynnyttäjän viitan juhlaansa. Tämän viitan alkuperästä on erilaisia arveluita: joidenkin mukaan se on tuotu Georgiaan 1100-luvun tienoilla Jerusalemista, toisten mukaan Konstantinopolista. Keskiajalla sitä säilytettiin Khobin luostarin pääkirkon alttarilla hopearasiassa. Viitan kautta tapahtui parantumisia ja ihmeitä. Neuvostoliiton aikana viitta siirrettiin Zugdidin museoon. Nykyään viitta tuodaan joka vuosi 2.7. museosta Jumalansynnyttäjän blahernalaisen ikonin katedraaliin, jossa se on juhlaliturgian jälkeen kansan kunnioitettavana.

Pyhä Juvenalios sai hyvän koulutuksen niin kreikan kuin latinan kielillä. Sittemmin hän vetäytyi luostariin Jerusalemin lähelle, missä hän eli rauhassa, kunnes hänet valittiin Jerusalemin patriarkaksi vuonna 422. Jerusalem oli vielä tuolloin Palestiinan Kesareaan kuuluva kaupunki, joka kirkollisesti oli Antiokian jurisdiktion alainen. Aina siitä lähtien kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin, kaupunki oli pysynyt kooltaan ja merkitykseltään vähäisenä. 300-luvulta alkaen pyhille paikoille rakennetut kirkot ja pyhiinvaellusliike alkoivat kuitenkin voimakkaasti lisätä kaupungin merkitystä.

Juvenalios taisteli koko 36 vuotta kestäneen piispuutensa ajan Jerusalemin patriarkaatin itsenäisyyden tunnustamisen puolesta, mutta ei siksi, että kaupunki olisi ollut erityisen voimakas tai kristittyjen lukumäärä huomattava, vaan siksi, että kyseessä oli kristinuskon äitikirkko.

Kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa Efesoksessa vuonna 431 Juvenalios olikin arvojärjestyksessä toisella sijalla pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen jälkeen, koska Konstantinopolin arkkipiispa Nestorios, jota tuki Antiokian arkkipiispa Johannes, oli syytettynä harhaopista. Kyrilloksen ollessa väliaikaisesti vangittuna Juvenalios toimi ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Kun keisari oli tunnustanut oikean uskon ja Nestorios karkotettu, Juvenalios osallistui roomalaissyntyisen pyhän Maximianuksen (21.4.) vihkimykseen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Seuraavina vuosina Juvenalios toimi aktiivisesti Palestiinan kirkollisessa elämässä. Anteliaisuudestaan tunnettu keisarinna Eudokia asettui miehensä Teodosios II:n kuoltua asumaan Pyhälle maalle, ja sinne alettiin rakentaa loisteliaita kirkkoja ja lukuisia luostareita.

Vaikka Juvenalios pysyikin uskollisena pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen opille Kristuksen persoonasta, hän erehtyi Kyrilloksen seuraajan Dioskoroksen johdolla osallistumaan Efesoksen ”rosvosynodiin” (449), jossa pyhä Konstantinopolin patriarkka Flavianos (16.2.) tuomittiin ja harhaoppisen Eutykheen kunnia palautettiin. Juvenalios sai keisarin luvalla väliaikaisesti hallintaansa Antiokian patriarkaatilta koko Palestiinan, Foinikian ja Arabian, mutta heti kun hurskaat hallitsijat Pulkheria ja Markianos (17.2.) nousivat valtaistuimelle, he mitätöivät pseudosynodin päätökset ja rankaisivat vastuullisia.

Khalkedonin yleisessä kirkolliskokouksessa Juvenalios tunnusti erehdyksensä ja asettui Rooman ja Konstantinopolin puolelle. Nämä totesivat oikeaksi opin Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, ja jättivät Dioskoroksen syytetyn asemaan. Juvenalios kuului uskontunnustuksen laatineeseen ryhmään. Kokous hyväksyi Jerusalemin jurisdiktion Palestiinan alueella mutta palautti Foinikian ja Arabian* Antiokian patriarkaatille.
*)”Foinikia” vastaa lähinnä nykyistä Libanonia ja ”Arabia” nykyisen Jordanian seutua.

Palattuaan Palestiinaan Juvenalios kohtasi kovaa vastustusta Dioskorosta kannattaneiden munkkien ja muun kansan taholta; nämä pelkäsivät kaksiluonto-opin jakavan Kristuksen kahtia. Juvenalios joutui väliaikaisesti karkotetuksi. Lopulta keisari kirjoitti munkeille nuhtelukirjeen selittäen, miksi Khalkedonin kirkolliskokous ei ollut pettänyt ortodoksista uskoa. Vuonna 453 Juvenalios sai takaisin piispanistuimensa, mutta levottomuudet jatkuivat, kunnes keisarinna Eudokian ansiosta Pyhän maan munkit lopulta hyväksyivät synodin päätökset. Pyhä patriarkka Juvenalios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 2.7.458.

Pyhä Foti oli syntyjään kreikkalainen ja kotoisin Peloponnesoksen eteläkärjestä Monembasian pikkukaupungista. Jo nuorena hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1408 Monembasian metropoliitta Akakios lähetti Fotin tapaamaan Konstantinopolin patriarkka Matteusta (1397−1410). Vierailun aikana nousi esille kysymys kaksi vuotta tyhjänä olleen Venäjän metropoliitan viran täyttämisestä.* Patriarkka Matteus päätti valita tehtävään oppineisuudestaan ja pyhästä elämästään tunnetun Fotin, joka vihittiin piispaksi syyskuun 1. päivänä 1408. Seuraavana vuonna hän saapui Venäjälle.
*) Venäjän kirkon johtava piispanistuin oli ollut tyhjänä pyhän Kiprianin kuolemasta vuodesta 1406 lähtien.

Vietettyään puoli vuotta Kiovassa ja järjesteltyään eteläisten hiippakuntien asioita pyhä Foti ymmärsi, ettei Venäjän kirkon hengellinen keskus voi jäädä Kiovaan, joka oli monessa suhteessa riippuvainen katolisesta Puolasta. Samaan tapaan kuin edeltäjänsä, jotka olivat siirtäneet residenssinsä ensin Vladimiriin ja sitten Moskovaan, Foti asettui pääsiäisenä 1410 Moskovaan.

Pyhä Foti johti Venäjän kirkkoa 22 vuotta. Tataarien ryöstöretkistä, sodista ja ruhtinaiden välisistä kiistoista huolimatta hän vahvisti Moskovan hengellistä merkitystä ja rakensi sen kirkollista elämää.

Huhtikuussa vuonna 1430 pyhä Foti sai enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1431 Jumalansynnyttäjän viitan pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlapäivänä, niin kuin hänelle oli ennalta ilmoitettu.

Pyhä Stefanos Suuri nousi Moldovan valtaistuimelle vuonna 1457 aikana, jolloin unkarilaiset, turkkilaiset ja tataarit jatkuvasti uhkasivat ruhtinaskuntaa. Ensimmäisinä hallitusvuosinaan hän kävi voittoisia taisteluja Transilvaniassa, jossa hän torjui Unkarin kuninkaan maahantunkeutumisyrityksen ja ajoi Turkin kanssa liittoutuneen voivodi Radun ulos Valakiasta. Myöhemmin hän voitti 120 000-päisen osmaniturkkilaisten armeijan vain 40 000 kristityn sotilaansa voimin. Kun osmanit valmistelivat uutta hyökkäystä, Kristuksen soturiksi kutsuttu Stefanos yritti koota kaikkien kristillisten ruhtinaiden koalitiota, mutta moldovalaiset joutuivat lopulta kohtaamaan ilman apua turkkilaisten 150 000 miehen armeijan, jota sulttaani itse johti. Stefanos teki vastarintaa voimiensa mukaan, mutta pakeni sitten Puolaan turkkilaisten ryöstäessä hänen valtakuntaansa. Kun maahantunkeutujat olivat vetäytyneet, hänen onnistui ottaa takaisin suuri osa maasta taistellen paitsi ulkomaalaisia myös kotimaisia pettureita vastaan. Viimeisinä hallitusvuosinaan hän voitti turkkilaiset, puolalaiset ja unkarilaiset onnistuen säilyttämään Moldovan ortodoksisen ruhtinaskunnan yhtenäisenä.

Uskovana miehenä ruhtinas ei luottanut vain omiin voimiinsa vaan Jumalaan hengellisen isänsä, pyhittäjä Daniel Voronetsilaisen (14.12.) esirukouksien avulla. Huolimatta lukemattomista koetuksista Stefanos hallitsi alamaisiaan viisaasti 47 vuoden ajan kehottaen heitä yhdessä vastustamaan kristinuskon vihollisia. Hän lupasi rakennuttaa kirkon tai luostarin jokaista voitettua taistelua kohden, ja ristin kautta hän saavutti niin monta voittoa, että Moldovaan, muihin Romanian ruhtinaskuntiin ja Athokselle voitiin rakentaa 44 kirkkoa ja luostaria, joiden hienostunut tyyli todisti Bysantin säilymisestä Bysantin jälkeen.

Stefanos oli ennen kaikkea ortodoksisuuden puolustaja, joka kirjeessään kaikille kristillisille kuvernööreille kehotti heitä yhdistymään muslimien uhkaa vastaan ja sanoi olevansa valmis kuolemaan puolustaessaan kristinuskoa. Hän itse paastosi, rukoili kansan pelastuksen puolesta ja antoi runsaita lahjoituksia varsinkin vaaran aikoina. Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja kristillisestä mielestään todistavat hänen sanansa, jotka hän kirjoitti pajari Michulle, uskonluopiolle, joka kuului Stefanoksen isän salamurhaajien joukkoon: ”Olen antanut sinulle anteeksi ja karkottanut kaiken suuttumuksen ja vihamielisyyden sydämestäni.”

Pyhä Stefanos, joka piti aina kuoleman ajatuksen mielessään, ei arvostanut maallista loistoa vaan odotti taivasten valtakunnan lupausten täyttymystä. Hän nukkui pois rauhassa 2.7.1504 kehotettuaan sitä ennen aatelisia säilyttämään yhtenäisyyden maan puolustamiseksi ja kansan hyväksi. Hänet haudattiin suuren surevan joukon läsnä ollessa hänen itsensä perustamaan Putnan luostariin, missä hänen hautansa päällä on siitä lähtien palanut lampukka.

Lampros oli nuori kreikkalaismies, joka pakotettiin käänty- mään islamiin ja ympärileikattiin väkisin. Hän kuitenkin hylkäsi islamin ja palasi kristinuskoon heti tilaisuuden tullen. Tämä oli vastoin islamilaista lakia, mistä syystä hänet surmattiin Makrissa vuonna 1835. Makrin vanha kreikkalainen kaupunki tunnetaan nykyään turkkilaisella nimellä Fethiye, mutta kreikkalaiset perustivat sen muistoksi Kreikan itärannikolle Nea Makri -nimisen kaupungin.

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1896 Adamovkan kylässä Harkovin läänissä ja sai kasteessa nimen Mihail. Hän kuului Maximovichin aatelissukuun, josta oli lähtöisin myös toinen pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta (10.6.). Mihail oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen. Hän rakasti pyhien elämäkertojen lukemista. Niiden henki täytti hänet kokonaan ja hän alkoi elää niin kuin pyhät. Poltavan kadettikoulun jälkeen hän olisi halunnut opiskella teologiaa Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta vanhempien toivomuksesta hän suoritti oikeustieteen opinnot Harkovin yliopistossa (1918) ja työskenteli sen jälkeen jonkin aikaa Harkovin oikeudessa. Harkovin arkkipiispa Antonista (Khrapovitsky, 1863−1936) tuli jo opiskeluaikana hänen hengellinen ohjaajansa.

Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Mihailin perhe emigroitui Jugoslaviaan, jossa hän suoritti teologian opinnot Belgradin yliopistossa. Metropoliitta Antoni Khrapovitsky, yksi venäläisen emigraation arvovaltaisimmista piispoista, joka myös oli paennut Jugoslaviaan, vihki Mihailin munkiksi (1926) antaen hänelle nimen Johannes hänen kaukaisen pyhän sukulaisensa mukaan. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Johannes nimitettiin serbialaisen Bitolin pappisseminaarin opettajaksi Ohridin hiippakuntaan. Isällisellä suhtautumisellaan hän juurrutti opiskelijoihin korkeat hengelliset ihanteet. Opiskelijat myös panivat ensimmäisinä merkille hänen askeettisen elämäntapansa, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Tehtyään kierroksen asuntolassa Johannes vietti loppuyön rukoillen. Hän nukkui vain tunnin tai kaksi joko istualtaan tai ikoneiden eteen kumartuneena. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän munkkivihkimyksensä jälkeen koskaan asettunut makuulle nukkumaan. Hän söi vain kerran päivässä vähän ennen keskiyötä. Suuren paaston aikana hän nautti vain kirkkoleipää ja paastosi täydellisesti ensimmäisen ja viimeisen paastoviikon.

Hiippakunnan piispa pyhä Nikolai Velimirović (5.3.) rakasti ja arvosti nuorta pappismunkki Johannesta. Kerran tehdessään lähtöä seminaarista hän kääntyi pienen opiskelijajoukon puoleen ja sanoi: ”Lapset, kuunnelkaa isä Johannesta. Hän on Jumalan enkeli ihmishahmossa.” Seminaarilaiset itsekin vakuuttuivat, että isä Johannes eli enkelimäistä elämää. Hänen vaatimattomuutensa ja kärsivällisyytensä olivat kuin suurilla kilvoittelijoilla. Jumalan lahjana hänellä oli myös poikkeuksellisen hyvä muisti.

Vuonna 1934 Venäjän Pakolaiskirkon synodi päätti vihkiä isä Johanneksen Shanghain piispaksi. Hänet kutsuttiin Belgradiin. Siellä hän tapasi erään tuttavansa, jolle hän kertoi tulleensa kaupunkiin sekaannuksen vuoksi: joku pappismunkki Johannes aiottiin vihkiä piispaksi ja erehdyksessä paikalle oli kutsuttu hänet. Seuraavana päivänä tavatessaan tuttavansa uudelleen hän sanoi, että erehdys oli suurempi kuin hän oli arvannutkaan: vihittävä oli hän itse. Kun hän yritti kieltäytyä vedoten puhevikaansa, hänelle vastattiin, että profeetta Mooseksella oli ollut sama vika.

Nuori piispa Johannes saapui Shanghaihin vuonna 1935. Hän alkoi heti tukea ja lohduttaa venäläisiä, jotka olivat paenneet Kiinaan puna-armeijan valtaamasta Siperiasta. Hän alkoi koota yhteen jurisdiktioriitojen jakamia ortodokseja ja järjesti apua kaikkein köyhimmille. Hän saattoi loppuun Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon ja seurakuntatalon rakentamisen ja huolehti lasten hengellisestä opetuksesta. Hän kierteli jatkuvasti kaduilla etsien sairaita ja orpoja lapsia, niin venäläisiä kuin kiinalaisia. Hänen perustamassaan pyhittäjä Tiihon Zadonskilaisen nimeä kantavassa orpokodissa oli aluksi kahdeksan lasta. Kun kommunistien valtaantulo pakotti yhteisön vuonna 1949 pakenemaan ensin Filippiineille ja sitten Yhdysvaltoihin, lastenkotilapsia oli jo parisataa. Kaikkiaan sen suojissa ennätti kasvaa 3500 lasta. Piispa Johannes oli itse mukana venäläisten emigranttien kaikissa hyväntekeväisyyshankkeissa. Hän innoitti rakennuttamaan kirkkoja, sairaalan, ruokalan ja vanhainkoteja.

Monista maallisista toimistaan huolimatta Johannes pysyi vieraana maailmalle. Hän jopa lisäsi askeettisia kilvoituksiaan. Liturgian hän toimitti joka päivä. Koskaan hän ei jättänyt jumalanpalvelusta väliin. Jatkuva seisominen sai hänen jalkansa turpoamaan ja ne alkoivat märkiä, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Viimein hän joutui antamaan periksi huolestuneiden seurakuntalaisten vaatimuksille, mutta jo samana iltana hän oli jälleen kirkossa toimittamassa vigiliaa.

Pyhä Johannes tyytyi kehnoon vaatetukseen. Hän käytti vain ohuita sandaaleja, jotka hän usein antoi jollekin köyhälle. Jumalanpalvelukset hän toimitti joidenkin ihmisten suureksi harmiksi aina paljain jaloin. Pyrkien askeesin kautta kohti Jumalaa kuten muinaisaikojen isät hän sai Jumalalta ennalta näkemisen lahjan, jota hän käytti ihmisten pelastukseksi. Hän käytti suuren osan ajastaan vierailemalla sairaiden luona, vei heille pyhää ehtoollista ja Jumalan läsnäolon tuntua. Hän ei kääntänyt selkäänsä vangeille eikä psyykkisesti sairaille, vaan kävi itse vankiloissa ja mielisairaaloissa. Hänet näki usein Shanghain kaduilla myöhään illalla sauva kädessään ja päällysviitan helmat hulmuten matkalla tapaamaan jotakuta kärsivää. Hänen rukoustensa kautta tapahtui sairaiden paranemisia.

Japanilaisten miehityksen aikana Shanghain venäläinen yhteisö oli jatkuvasti vaarassa, mutta pyhä Johannes jatkoi toimintaansa ja vieraili aina siellä, missä häntä tarvittiin. Kommunistien valtaantulon myötä Shanghain venäläiset pakolaiset, viisituhatta henkeä, evakuoitiin vuonna 1949 Filippiineille eräälle saarelle, joka oli altis taifuuneille. Johanneksen rukoukset kuitenkin suojelivat pakolaisleiriä koko sen 27 kuukauden ajan, jonka he viipyivät saarella. Pian pakolaisten lähdettyä leiri tuhoutui valtavassa taifuunimyrskyssä.

Johannes näki paljon vaivaa hankkiakseen pakolaisille maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Kun hän oli saanut hengellisen laumansa asiat järjestymään, hänet itsensä nimitettiin vuonna 1951 Venäjän Pakolaiskirkon arkkipiispaksi Länsi-Eurooppaan. Hänen piispanistuimensa oli ensin Pariisissa, sitten Brysselissä.

Johannes ei tyytynyt huolehtimaan vain venäläisten emigranttien tarpeista, vaan oli kaikin puolin kiinnostunut ortodoksisuuden vahvistamisesta lännessä. Hän kiinnostui ennen kirkon jakaantumista eläneistä läntisistä pyhistä ja teki työtä palauttaakseen heidän liturgisen muistelunsa. Euroopassa samoin kuin Kiinassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa Johannes antoi Jumalan lain ohjata käyttäytymistään eikä välittänyt sovinnaisista tavoista. Tämä herätti joissakin ihmisissä kritiikkiä häntä kohtaan, toisissa taas ihailua. Monet pitivät häntä nykyajan houkkana. Monet ranskalaiset ja alankomaalaiset löysivät ortodoksisuuden pyhän Johanneksen innoittamina. Kerran eräs katolinen pappi vakuutti seurakuntalaisilleen, etteivät pyhyys ja ihmeet olleet vain menneiden aikojen asioita, ja huudahti: ”Katsokaa, pyhä mies kulkee Pariisin kaduilla tänäkin päivänä: Johannes Paljasjalkainen!”

Pyhä Johannes tunnettiin monissa Euroopan sairaaloissa piispana, joka saattoi rukoilla kuolevan vuoteen äärellä koko yön. Hän pelasti monia saatuaan Jumalalta ilmoituksen uhkaavista onnettomuuksista. Joskus hän ilmestyi niille, jotka erityisesti tarvitsivat häntä.

Vuonna 1962 Johannes lähetettiin kiireesti San Franciscoon palauttamaan rauha venäläiseen yhteisöön, jossa katedraalin rakentamiseen liittyvät asiat olivat aiheuttaneet eripuraa ja syvän kriisin. Seuraavana vuonna paikallisen piispan kuoltua hänet nimitettiin Länsi-Amerikan ja San Franciscon arkkipiispaksi. Kuten aikanaan Kiinassa hän joutui aloittamaan tilanteesta, jossa kirkon rakentaminen oli keskeytynyt ja riidat repivät yhteisöä. Hänen tulonsa pani asiat liikkeelle ja kahden vuoden kuluttua kultakupolinen katedraali oli pääpiirteissään valmis. Johannes itse joutui kuitenkin panettelun ja hyökkäyksen kohteeksi. Hänet haastettiin siviilioikeuteen vastaamaan varojen väärinkäyttöä koskeviin syytöksiin, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana tuli selvästi ilmi yksi hänen hengellinen luonteenpiirteensä: lapsenomainen vihastumattomuus ja ihmeteltävä tyyneys, jolla hän suhtautui hyökkäyksiin. Hän ei koskaan tuominnut toisia eikä menettänyt sisäistä rauhaansa. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, kuka oli syypää panetteluun, hän vastasi: ”Paholainen.”

Johanneksen tinkimätön suhtautuminen kirkon traditioon herätti monissa hämmennystä. Häntä moitittiin, kun hän vaati kirkon sääntöjen ja tradition tarkkaa noudattamista. Samalla hän kuitenkin säteili jumalallista rakkautta kaikille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen. Lapsille hän osoitti aina lämmintä huomiota, ja vaikka hän oli ankara, lapset olivat hänelle uskollisen kuuliaisia.

Pyhä Johannes ennusti kuolemansa etukäteen. Hän nukkui pois Seattlessa heinäkuun 2. päivänä 1966 ollessaan mukana saattamassa Jumalanäidin Kurskilaista ikonia hiippakuntansa pohjoisosassa. Hänen hautajaisensa San Franciscossa olivat ortodoksisuuden voittojuhla. Kuuden päivän ajan uskovat tulivat kunnioittamaan ja hyvästelemään hänen maallisia jäännöksiään ja monet tunsivat niiden äärellä hyvän tuoksun. Pyhä Johannes haudattiin San Franciscoon rakennuttamansa katedraalin kryptaan. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä. Venäjän emigranttikirkko kanonisoi pyhän Johanneksen vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.