Päivän synaksario

9.3.

Pyhä Urpasianos eli Itä-Rooman keisari Galerius Maximianuksen (305–311) aikana. Hänellä oli korkea virka keisarin palveluksessa. Kerran keisari kutsui kaikki virkamiehensä ja armeijaväkensä koolle Nikomedeiaan. Hän määräsi, että heidän tuli uhrata jumalille. Jos joku ei uhraisi, hän menettäisi asemansa ja häntä kohdeltaisiin pettureina.

Pyhä Urpasianos astui keisarin ja senaatin eteen. Hän heitti arvoaseman paljastavan vyönsä ja viittansa maahan heidän eteensä ja huudahti: ”Ota vastaan tämä vyö, hallitsija! Ota takaisin kunniamerkkisi, sillä tänään minä liityn Taivaiden Herran armeijaan!”

Hallitsija mykistyi. Hän ei ollut uskoa korviaan. Hän käski vartijoidensa sitoa Urpasianos puuhun ja ruoskia tätä. Ruoskimisen jälkeen he veivät pyhän marttyyrin vankilaan. Siellä he sulkivat hänet pieneen häkkiin, joka roikkui tulen yläpuolella. Kun pyhä marttyyri paloi, kaikkialle levisi suloinen tuoksu. Pyhä Urpasianos liittyi taivaiden Herran sotajoukkoihin ja sai marttyyrikruunun. Keisarin käskystä pyhän tuhkat kerättiin ja heitettiin mereen.

Sebasteian neljäkymmentä marttyyria kärsivät marttyyrikuoleman pyhän Konstantinus Suuren kanssahallitsijan Liciniuksen aikana (308–323). Licinius oli vuonna 313 allekirjoittanut yhdessä Konstantinus Suuren kanssa Milanon suvaitsevaisuusediktin, joka lopetti kristittyjen vainot. Mutta tultuaan valtakunnan itäisen osan hallitsijaksi ja riitaannuttuaan Konstantinuksen kanssa hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä vuonna 320. Vaino päättyi, kun Konstantinus kukisti hänet ja tuli valtakunnan yksinvaltiaaksi vuonna 324. Näin Sebasteian marttyyrit kuuluivat viimeisiin kristittyihin, jotka uhrasivat henkensä uskonsa tähden alkukirkon aikana Rooman valtakunnan alueella.

Sebasteian marttyyrit olivat palkkasotureita, jotka taistelivat Liciniuksen armeijassa tämän sotiessa armenialaisia vastaan. He olivat kotoisin eri puolilta Rooman valtakuntaa, mutta heitä yhdisti se, että he kaikki olivat kristittyjä. He olivat erinomaisia, urheita sotureita, joita heidän aseveljensä kunnioittivat sekä heidän sotasaavutustensa että toverillisen käytöksensä tähden. He palvelivat Rooman valtakunnan 12. legioonassa, joka oli sijoitettu Sebasteian kaupunkiin, päällikkönään Lysias. Kappadokian ja Vähän Armenian maaherra Agricola oli kutsunut legioonan sinne suojelemaan aluettaan.

Kun kristittyjä sotilaita vaadittiin uhraamaan pakanallisille epäjumalille, he kieltäytyivät ja tunnustautuivat avoimesti kristityiksi. Agricola, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan, yritti aluksi imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Yksi heistä vastasi kaikkien puolesta: ”Kun kerran olemme, kuten sanot, saattaneet elämämme vaaraan rakkaudesta maalliseen keisariin, niin sitä suuremmalla innolla meidän on nyt ryhdyttävä taisteluun rakkaudesta maailmankaikkeuden Valtiaaseen. Meille on olemassa vain yksi elämä ja se on kuolema Kristuksen tähden.” Vankilassa, jonne heidät suljettiin odottamaan kuulustelujen jatkumista, he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa säilyttämään heidän uskonsa ja vahvistamaan heitä taistelussa.

Seuraavana aamuna Agricola jatkoi houkuttelujaan, mutta yksi sotilaista Candidus paljasti hänen teennäisen lempeytensä alle kätketyn petomaisuuden, niin että hän joutui raivoihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sotilaille, ennen kuin heidän päällikkönsä Lysias tulisi paikalle, ja niin heidät lähetettiin takaisin vankilaan. Siellä yksi heistä, Quirion, rohkaisi toisia muistuttamalla, kuinka he viimeisellä sotaretkellään olivat olleet erottamattomia kuin yksi sielu ja yksi mieli. ”Huolehtikaa, että tämä yksimielisyys säilyy myös nyt, kun olemme Kristuksen tunnustajia”, hän kehotti.

Seitsemäntenä päivänä Lysias saapui ja vangit vietiin hänen eteensä. Matkalla Quirion vielä muistutti heille: ”Meillä on kolme vihollista: Paholainen, Lysias ja maaherra. Mitä he voivat tehdä meille neljällekymmenelle Kristuksen sotilaalle?” Kun Lysias näki heidän lujuutensa, hän määräsi toisia sotilaita murskaamaan kivillä heidän hampaansa. Mutta Jumalan voimasta sotilaat joutuivat hämmennyksiin ja alkoivat jostain syystä mukiloida toisiaan. Silloin raivostunut Lysias tarttui itse kiveen ja yritti heittää sillä heitä, mutta kivi osuikin maaherraan. Kristityt sotilaat palautettiin vankilaan odottamaan päätöstä siitä, millä tavoin heidät kidutettaisiin kuoliaiksi.

Maaherra Agricola keksi, että vangit pitäisi tappaa kylmään. Sebasteia sijaitsee Vähän-Aasian sisäosissa 1300 metrin korkeudessa, ja talvella parinkymmenen asteen pakkanen on siellä tavallista. Kaupungin länsipuolella oli järvi, joka muodostui Alyos-joen vesistä ja varsinkin talvella vesi oli korkealla. (Nykyisin järvi on kuivattu.) Tähän järveen Agricola käski heittää vankinsa alastomina. Kun sotilaat kuulivat maaherran päätöksen, he kilpailivat keskenään, kuka riisuutuisi nopeammin, niin kuin he olivat aiemmin kilpailleet sotasaaliista. ”Talvi on julma mutta paratiisi suloinen”, he toistelivat toisiaan rohkaisten, ”Olkaamme kärsivällisiä, niin saamme yhden lyhyen yön kärsimyksillä osaksemme ikuisen ilon. Sitten saammekin lämmitellä ainaisesti Abrahamin helmassa! Tämä katoava ruumiimme kuolee joka tapauksessa, olkaamme nyt valmiita kuolemaan vapaaehtoisesti elääksemme ikuisesti. Herra, ota vastaan tämä kokonaisuhri, jota ei Sinun eteesi kanna tuli vaan kylmyys.”

Aikalaisten kuvauksista jää epäselväksi, oliko jää niin heikkoa, että marttyyrit vajosivat jäiseen veteen, kuten ikoneissa tavallisesti esitetään, vai joutuivatko he värjöttelemään pakkasessa jään päällä, mitä kuvaustapaa ikoneissa on myös käytetty. Houkutellakseen heitä uhraamaan epäjumalille maaherra oli käskenyt rakentaa rannalle saunan, jonne luopiot voisivat mennä lämmittelemään. Kun kauhea kylmyys hiipi heidän jäseniinsä aiheuttaen sietämätöntä kipua, yksi heistä ei kestänyt vaan syöksyi ylös järvestä ja kiiruhti saunaan. Äkillinen lämpötilan muutos oli kuitenkin niin rankka, että hän menehtyi saunaan.

Loput 39 marttyyria olivat syvästi murheissaan toverinsa periksi antamisesta ja menehtymisestä. He rukoilivat entistä enemmän toistensa puolesta. Yhtäkkiä valo lankesi alas taivaasta lämmittäen pyhiä marttyyreita, ja enkeleitä laskeutui painamaan heidän päähänsä 39 voitonseppelettä. Tämän näki yksi heidän vartijoistaan nimeltä Aglaios, joka oli lämmittelemässä saunan vierellä. Näkyä katsellessaan hänenkin sisimpänsä valaistui. Kun Aglaios näki neljännenkymmenennen seppeleen vielä leijuvan ilmassa ikään kuin odottaen kenen päälle laskeutuisi, hän herätti toiset viittoihinsa kääriytyneinä nukkuvat vartijat ja hyppäsi itse järvelle huutaen: ”Minäkin olen kristitty!” Marttyyrit ilahtuivat suuresti, kun heidän lukumääränsä näin täydentyi.

Kun Agricola tuli aamulla katsomaan, mitä oli tapahtunut, hän hämmästyi ja kiukustui nähdessään Aglaioksen uhriensa joukossa. Hän käski tuoda heidät kaikki järveltä rantaan, missä heidän sääriluunsa katkaistiin. Sen jälkeen heidän ruumiinsa lastattiin vankkureihin ja vietiin poltettaviksi. Nuorin heistä, Meliton oli vielä elossa, ja Agricolan miehet jättivät hänet rannalle toivoen saavansa hänet vielä uhraamaan epäjumalille. Melitonin äiti, hurskas kristitty leski, oli kuitenkin tullut paikalle vahvistamaan poikaansa marttyyrikilvoituksessa, ettei tämä vain kieltäisi Kristusta. Omin käsin hän nosti poikansa vankkureihin muiden joukkoon sanoen: ”Poikani, älä kadota voitonseppelettäsi vaan mene tovereittesi kanssa ikuiseen iloon.” Kasvot loistaen äiti käveli vankkurien vierellä roviolle, jolla marttyyrien ruumiit poltettiin. Tuhka hajotettiin ilmaan ja marttyyrien luut heitettiin jokeen. Näin kaikki jäljet heistä pyrittiin hävittämään. Kolmen päivän kuluttua pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät Sebasteian piispalle Pietarille ja kertoivat, missä kohden jokea heidän luunsa olivat. Tämän seurauksena heidän reliikkejään sijoitettiin eri paikkoihin, ja heidän kunnioituksensa levisi laajalle.

Ennen marttyyrikilvoitustaan pyhät olivat sanelleet testamenttinsa nuorelle orjalle nimeltä Eunoikos. Siinä he pyytävät, että samoin kuin he kilvoittelivat yhdessä, myös heidän jäännöksensä sijoitettaisiin samaan paikkaan. He lohduttavat omaisiaan ja esittävät toivomuksen, etteivät nämä surisi heitä vaan ennemminkin heitä muistaen auttaisivat köyhiä. He myös toivovat, että heidän läheisensä saisivat osasia heidän reliikeistään muistoksi ja lohduksi. Eunoikos säilytti testamentin jälkipolville ja huolehti sittemmin pyhäköstä, johon suuri osa heidän reliikeistään sijoitettiin, niin kuin marttyyrit olivat toivoneet.

Testamentin lopussa on mainittu kaikkien neljänkymmenen marttyyrin nimet. Ne ovat Akakios, Aetios, Aleksanteri, Athanasios, Candidus (tai Claudius), Kyrillos, Dometianus, Domnus, Ekdikios, Elias, Eunoikos, Eutykhios, Flavius, Gaios, Gorgonios ja toinen Gorgonios, Helianos, Herakleios, Hesykhios, Johannes, Khudion, Leonikios, Lysimakhos, Meletios, Meliton, Nikolaos, Filoktemon, Priskos, Quirion, Sakerdon, Severinus, Sisinios, Smaragdos, Teodulos, Teofilos, Valens, Valerius, Vivianus, Ksanthias ja Aglaios.

Heti Sebasteian marttyyrien kilvoituksensa jälkeen suuret kirkon opettajat alkoivat kirjoittaa heidän kunniakseen ylistyspuheita. Euodios, josta tuli pyhän Basileioksen seuraaja Kesarean piispanistuimelle, on kirjoittanut ensimmäisen laajemman esityksen heistä. Myös pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa on ylistyspuhe heille. Erityisen läheisiä marttyyrit olivat pyhän Basileios Suuren perheelle. Basileioksen vanhemmat olivat heidän aikalaisiaan, ja heillä oli kotonaan heidän pyhäinjäännöksiään. He rakennuttivat ensimmäisen Sebasteian 40 marttyyrille omistetun kirkon Irisjoen rannalle Pontoksessa sijainneelle maatilalleen. Myös Basileioksen sisar pyhä Makrina omisti perustamansa nunnaluostarin heidän muistolleen.

Sebasteian pyhille marttyyreille on sittemmin omistettu lukuisia kirkkoja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Athosvuorella Kseropotamoksen luostari on omistettu heille. Heidän muistopäivänään, joka sattuu lähes aina suuren paaston aikaan, öljyn ja viinin käyttö on aina sallittu vastoin tavallista suuren paaston arkipäivien käytäntöä.

Pyhän Gregorios Teologin (25.2.) nuorempi veli Kesarios syntyi vuonna 330. Hänen vanhempansa pyhä Gregorios Vanhempi (1.1.) ja pyhä Nonna (5.8.) kasvattivat hänet rakastamaan kristillisiä hyveitä. Hyvinä esikuvina olivat vanhemmat sisarukset – Gregorioksen lisäksi myös sisar Gorgonia (23.2.) on liitetty pyhien joukkoon. Veljensä tavoin myös Kesarios sai hyvän koulutuksen ensin Kappadokian Kesareassa, sitten Palestiinan Kesareassa ja lopuksi Aleksandriassa, missä hän saattoi loppuun matematiikan, astronomian, filosofian ja retoriikan opintonsa. Eniten hän innostui kuitenkin lääketieteestä, jossa tuolloin tutkittiin sekä ruumiillisten sairauksien vaikutusta sieluun että päinvastoin. On todennäköistä, että Kesarios tutustui Aleksandriassa pyhään Athanasios Suureen ja mahdollisesti tapasi myös pyhittäjä Antonioksen. Nämä kirkon tukipilarit epäilemättä hyödyttivät häntä suuresti esimerkillään.

Aleksandriasta Kesarios siirtyi Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantios (337–361) otti hänet vastaan kunnianosoituksin ja teki hänestä hovilääkärinsä. Myös tämän seuraaja Julianus Luopio (361–363) arvosti häntä, ja hän olikin keisarin lähipiirissä ainoa kristitty, jota tämä ei lähettänyt karkotukseen. Julianus kohotti hänet arkkiatriksi eli valtakunnan johtavaksi lääkäriksi ja antoi julkiset varat hänen käyttöönsä. Kesarioksen perheenjäsenet olivat jo huolissaan peläten, että Julianuksen vaikutuksesta Kesarioskin luopuisi kristinuskosta. Pyhä Gregorios lähetti veljelleen kirjeen kehottaen häntä jättämään palatsin ja palaamaan kotiseudulleen. Perheen pelko oli kuitenkin turha. Kesarios jäi vielä pääkaupunkiin mutta vain voidakseen tukea vainottuja kristittyjä ja vaikuttaakseen itse keisariin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhaksi, sillä Julianus etääntyi yhä enemmän kristinuskosta ja vaati lopulta lääkäriänsäkin luopumaan siitä luvaten hänelle palkaksi suuria kunnianosoituksia ja rikkauksia.

Tämän kuultuaan Kesarios tunnusti julkisesti koko hovin edessä, että hän on ja pysyy kristittynä tapahtui mitä tahansa. Sitten hän luopui asemastaan ja palasi Arianzokseen. Siellä hän asui kotitalossaan auttaen sairaita kaupunkilaisia.

Julianuksen kaaduttua sotaretkellä ja Valensin noustua valtaistuimelle (364–378) Kesarios palasi takaisin Konstantinopoliin. Valens nimitti hänet Nikean kaupungin varainhoitajaksi, missä asemassa hän toimi kuolemaansa asti. Hän alkoi heti huolehtia kaupungin puutteessa olevista asukkaista.

Askeettinen elämäntapa, kristittyjen vainon aiheuttamat koettelemukset sekä jatkuva huoli köyhistä ja kärsivistä lähimmäisistä olivat kuitenkin heikentäneet Kesarioksen terveyttä ja hän sairastui vaikeasti. Vähän ennen kuolemaansa hän joutui vielä kokemaan tuhoisan maanjäristyksen, joka raunioitti koko Nikean kaupungin. Hän itse hautautui romahtaneen talon alle, mutta kuin ihmeen kaupalla hänet löydettiin raunioista elävänä. Pelastumistaan hän piti Jumalalta tulleena merkkinä, minkä ansiosta hän päätti ottaa vastaan pappeuden. Kesarios ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa päätöstään, sillä kuolema korjasi hänet pois maaliskuun 10. päivänä vuonna 368.

Lyhyessä mutta sitäkin liikuttavammassa testamentissaan pyhä Kesarios jätti koko omaisuutensa köyhille. Hänet haudattiin Arianzokseen hautaan, joka oli alun perin louhittu hänen vanhempiaan varten. Hautajaisissa pyhä Gregorios piti puheen, jota alettiin myöhemmin pitää hautajaispuheiden esikuvana. Gregorios muisteli ensin edesmenneen veljensä hyviä töitä, osoitti sitten sanansa heidän sureville vanhemmilleen, ja kolmanneksi hän kehotti läsnä olleita ylenkatsomaan tämän katoavaisen maailman turhuuksia ja kilvoittelemaan saadakseen periä iankaikkiset hyvyydet.

Pyhä Pacianus syntyi luultavasti 300-luvun alussa Barcelonassa varakkaaseen perheeseen. Hän sai perusteellisen koulutuksen, mikä näkyy hänen latinankielisen kirjallisuuden tuntemuksessaan. Pacianus oli naimissa ja hänelle syntyi poika, Flavius Dexter. Poika työskenteli myöhemmin keisari Teodosioksen hovissa sekä Honorioksen kuninkaallisen henkivartioston päällikkönä. Flavius Dexter myös kirjoitti teoksen Historia Omnimoda. Vaimonsa kuoleman jälkeen, noin vuonna 363, pyhästä Pacianuksesta tuli Barcelonan piispa.

Piispa Pacianus tuli erityisesti tunnetuksi teologisista kirjoituksistaan, joissa hän opetti uskovia varomaan harhaoppeja ja pysymään uskollisena kirkon traditiolle. Hän varoitti laumaansa erityisesti areiolaisuudesta ja novatiolaisuudesta.

Novatiolaisuuden harhaoppia vastaan Pacianus kirjoitti erityisen teoksenkin, mutta häneltä on säilynyt myös kaksi kirjettä, jotka on osoitettu novatiolaiselle nimeltään Sympronian. Sympronian oli aloittanut kirjeenvaihdon Pacianuksen kanssa ja kirjoitti, että kirkon ei tulisi sallia katumusta ja synninpäästöä kasteen jälkeen tehdyille synneille.

Vastauskirjeissään Pacianus oli samaa mieltä Sympronianin kanssa siitä, että kenenkään ei tulisi tehdä syntiä kasteen jälkeen. Pyhä Pacianus kuitenkin painotti Jumalan armeliaisuutta: Herra ottaa vastaan katuvat syntiset. Hän kirjoitti, ettei kirkko ole synnittömien ihmisten elitistinen kokous: kirkkoon kokoontuvat nöyrät. Katumuksesta pyhä Pacianus totesi, että kristityn piti hävetä synnin tekemistä mutta ei katumusharjoituksia.

Kirjoituksissaan Pacianus korosti kirkon katolisuutta, mikä hänelle merkitsi, että kirkko omistaa uskon yhteyden ja on kaikkialla täydellisesti kuuliainen Jumalalle. ”Etunimeni on Kristitty, mutta sukunimeni on Katolinen. Kristitty sijoittaa minut tiettyyn luokkaan, Katolinen antaa minulle tietyn luonteen”, Pacianus kirjoitti. Häneltä on myös säilynyt opetuspuhe kasteesta sekä kirjoitus, joka kehottaa katumukseen. Pyhä Pacianus eli iäkkääksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 390.

Abd al-Masih syntyi Etelä-Arabian Najranissa 600-luvun lopulla, jolloin kyseisellä alueella oli vielä kristittyjä. Nimi on arabiaa ja tarkoittaa ”Kristuksen palvelijaa”. Hän ajautui kuitenkin pois kristittyjen yhteydestä ja liittyi rosvojoukkioon. Abd al-Masih hylkäsi uskontonsa kokonaan ja kääntyi muun joukon tapaan muslimiksi. Kolmetoista vuotta rosvojoukossa liikuttuaan hän kuuli Libanonin Baalbekissä kristityn papin puhuvan Kristuksen sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.”  Armo kosketti Abd al-Masihin sielua, ja hän päätti palata Kristuksen seuraajaksi.

Abd al-Masih lähti kristittynä pyhiinvaeltajana Jerusalemiin. Siellä patriarkka Johanneksen (705–736) kanssa keskusteltuaan hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Viiden vuoden kuluttua Abd al-Masih siirtyi jatkamaan kilvoitteluaan Siinain vuorelle.

Kerran Abd al-Masih pistäytyi Ramlan kaupungin moskeijassa ja kertoi olevansa kristitty, joka oli välillä ollut muslimi mutta palannut sitten oikeaan uskoon. Hän sanoi, että hänet löytäisi tarvittaessa Pyhän Georgioksen kirkosta. Raivostuneet muslimit tahtoivat surmata hänet, mutta Jumalan armosta hän katosi heidän näkyvistään, vaikka seisoi koko ajan heidän edessään. Abd al-Masih lähti kohti Edessaa, jossa hän rukoili Kristuksen käsittätehdyn kuvan edessä.

Kun Abd al-Masih palasi Siinaille, luostarin johtaja oli kuollut ja hänet valittiin tämän seuraajaksi. Kun hän myöhemmin igumenina vieraili Ramlassa, eräs hänen entisistä rosvokumppaneistaan tunnisti ja ilmiantoi hänet. Abd al-Masih vietiin kuulusteltavaksi. Hän kertoi täysin avoimesti kääntymyksistään. Abd al-Masihia vaadittiin palaamaan islamiin, mutta hän kieltäytyi ja teki avoimesti pilaa muslimien uskonnosta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja surmattiin mestaamalla.

Pyhittäjämarttyyri Abd al-Masihin ruumis heitettiin syvään kaivantoon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin kristityt kaivoivat salaa hänen reliikkinsä ylös, jolloin niiden huomattiin hohtavan valkoista valoa. Reliikit asetettiin Pyhän Georgioksen kirkkoon Lyddaan. Pyhän Abd al-Masihin kuolinpäivästä ei ole tietoa, mutta hänen muistoaan alettiin viettää maaliskuun yhdeksäntenä. Hänen muistonsa on säilynyt ainoastaan arabiankielisissä Synaksarioneissa.  

Pappismarttyyri Sergei syntyi diakoni Pavel Lebedevin perheeseen Moskovassa vuonna 1875. Perheellä oli tiivis hengellinen yhteys diakoni Feodor Solovjeviin, tulevaan Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksiin (19.9.). Sergei opiskeli pappisseminaarissa, meni naimisiin ja vuonna 1898 hänet vihittiin papiksi Novodevitšin nunnaluostarin kirkkoon. Papintyön ohella hän toimi pyhäkoulun opettajana. Vuonna 1901 hänen vaimonsa Sofia kuoli äkillisesti ja isä Sergei jäi kolmevuotiaan poikansa Boriksen huoltajaksi. Hänen kaksi sisartaan ja hänen äitinsä Maria muuttivat asumaan hänen luokseen ottaen tehtäväkseen pojan kasvattamisen.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Sergei meni Zosimovin luostariin kysymään rippi-isältään Aleksilta, voisiko hän jatkaa pappina naisluostarissa, joissa tuohon aikaan palveli etupäässä naimisissa olevia pappeja, vai olisiko hänen parempi siirtyä muualle. Isä Aleksi sanoi hänelle: ”Jää luostariin. On parempi elää kyyhkysten kuin susien parissa.”

Pappismunkki Aleksi auttoi isä Sergeitä muutenkin selviytymään vaimon menetyksestä. Kerran he sattuivat olemaan yhtä aikaa Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa. Pitkän keskustelun päätteeksi he jäivät yöksi rukoilemaan luostarin pääkirkkoon. Aamun koittaessa vähän ennen puoliyöpalveluksen alkua isä Aleksi avasi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösarkun ja antoi Sergein suudella pyhäinjäännöksiä. Tämä kunnioitti niitä kyyneleet silmissä ja väistyi sivummalle hartaan rukoustunteen vallassa. Isä Aleksi kysyi, mitä hän oli tuntenut suudellessaan reliikkejä, mihin Sergei vastasi: ”Minusta tuntui, kuin olisin painanut kasvoni kukkivaan ruusupensaaseen, ja ilo täytti sieluni.” ”Saat olla onnellinen”, isä Aleksi sanoi, ”sillä vain harvat saavat kokea jotain sellaista”.

Tuon tapauksen jälkeen isä Sergein elämässä alkoi uusi vaihe. Hengellinen työskentely, jumalanpalvelukset, rukous, kirkkoisien kirjoitusten tutkiminen sekä papintehtävät ja uskonnonopetus täyttivät hänen päivänsä. Äitinsä pyynnöstä hän lupasi olla vihkiytymättä munkiksi niin pitkään kuin tämä eläisi. Isä Sergein hengellisyys ja harras palvelutapa pantiin merkille. Hän sai tehtäväkseen opettaa vastavihittyjä pappeja, joita lähetettiin Novodevitšin luostariin harjoittelemaan hänen ohjauksessaan. Hänen saarnansa ja opetuspuheensa kokosivat suurin joukoin kuulijoita. Vuonna 1920 hän sai rovastin arvon.

Keväällä 1922 isä Sergei pidätettiin ensimmäisen kerran kirkon kalleuksien takavarikoinnin vastustamiseen liittyvässä oikeusjutussa. Häntä syytettiin kuulumisesta rikolliseen, patriarkka Tiihonin johtamaan yhteisöön ja kansan kiihottamisesta neuvostovaltaa vastaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin. Novodevitšin luostari oli suljettu ja hän alkoi palvella seurakuntapappina.

Vuonna 1931 seurasi toinen pidätys. Isä Sergeitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta sillä perusteella, että hänen kuvansa oli julkaistu New York Times -lehdessä. Kuvassa isä Sergei oli Novodevitšin luostarin pihalla siunaamassa seurakuntalaisia. Kuvatekstissä hänen todettiin olevan yksi velvollisuutensa rehellisesti suorittavista papeista. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Ensimmäisessä karkotuspaikassa Velikij Ustjugissa elämä ei ollut kohtuuttoman raskasta. Sieltä hänet kuitenkin siirrettiin toisten pappien kanssa erääseen kylään ja lopulta aivan syrjäseudulle. Omaisilleen lähettämässään kirjeessä hän nimitti viimeistä siirtoa ”kävelyksi, johon liittyi täydellinen pidättyminen ruoasta ja levosta”. Joutilaisuutta välttääkseen isä Sergei kirjoitti karkotuspaikastaan paljon kirjeitä. Yhdessä toisten karkotettujen pappien kanssa hän toimitti jumalanpalveluksia talossa, jossa asui, ja tutki jatkuvasti Raamattua.

Karkotusajan päätyttyä isä Sergei palasi Moskovaan. Hän toimi jonkin aikaa patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein sihteerinä, minkä toimen hän sai pystyäkseen elättämään äitinsä ja kaksi sisartaan. Samalla hän palveli pappina eräässä Moskovan alueen kirkossa.

Tammikuussa 1938 häntä tultiin jälleen pidättämään. Hän hyvästeli äitinsä kumartumalla maahan tämän edessä ja sanoi: ”Äiti, emme enää tapaa tässä elämässä.” Oikeudenkäynnissä häntä syytettiin väärien todisteiden nojalla vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Butovon ampumakentällä Moskovan lähellä. Isä Sergei haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.