Päivän synaksario

6.2.

Kun apostoli ja evankelista Johannes oli perustanut Smyrnan seurakunnan, hän asetti sen piispaksi Bukolos-nimisen kristityn. Bukolos oli nuoruudestaan saakka pitänyt itsensä puhtaana himoista ja maailman liasta, ja niin hänestä tuli Pyhän Hengen asuinsija. Armon kirkastamana hän valaisi kaikkia niin sanoillaan kuin esimerkillään, ja kastoi uskoon tulleet valon lapsiksi. Sanotaan, että hän toi Kristuksen luokse enemmän kansaa kuin kukaan muu hänen aikanaan. Hän piti huolta köyhistä ja vapautti rukouksillaan monia pimeyden voimien alaisuudesta.

Kun pyhä Bukolos tunsi, että oli koittamassa aika kohdata Herra, hän vihki seuraajakseen pyhän Polykarpoksen (23.2.) ja nukkui pois rauhassa 100-luvun alkupuolella. Bukoloksen haudalle kasvoi puu, jonka kautta tapahtui paranemisia satojen vuosien ajan.

Pyhä Dorotea eli Kappadokian Kesareassa (nyk. Kayseri Keski-Turkissa) 200-luvun lopussa. Hän oli jalosukuinen, mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet. Dorotea pidätettiin keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana. Kun Dorotea ei suostunut uhraamaan jumalille, hänet jätettiin kahden uskonsa kieltäneen naisen, Kristiinan ja Kallistan huostaan. Nämä eivät kuitenkaan saaneet Doroteaa muuttamaan mieltään, vaan päinvastoin molemmat palasivat kirkon yhteyteen Dorotean vaikutuksesta. Tästä kuullessaan maaherra Sapriciuksen kärsivällisyys loppui. Kristiina ja Kallista sidottiin selät vastakkain ja poltettiin elävältä. Dorotea määrättiin mestattavaksi.

Kuullessaan tuomiosta Dorotea iloitsi: ”Kristus, sieluni Ylkä, kiitän Sinua tästä kutsusta astua Sinun paratiisiisi.” Tämän kuullut Teofilos-niminen lakimies sanoi pilkallisesti: ”Dorotea, lähetä minullekin jotain kukkia tai hedelmiä Ylkäsi puutarhasta.” ”Voin lähettääkin”, Dorotea vastasi.

Kun Doroteaa oltiin teloittamassa, paikalle tuli kaunis lapsi, jolla oli kolme kaunista omenaa ja kolme punaista ruusua, vaikka oli keskitalvi. Dorotean pyynnöstä lapsi – joka oli enkeli – antoi hedelmät ja kukat Teofilokselle ja sanoi: ”Tässä on se mitä Dorotea lupasi. Terveisiä hänen Ylkänsä puutarhasta.” Teofilos järkyttyi eikä voinut enää olla uskomatta. Hän alkoi ylistää Kristusta suureen ääneen työtoveriensa suureksi hämmästykseksi. Teofilos ilmoitti Sapriciukselle, että hänen ainoa toiveensa oli kuolla niin nopeasti kuin mahdollista ja päästä paratiisiin, jossa Dorotea odotti häntä. Kidutuskaan ei saanut häntä muuttamaan mieltään, ja niin hänetkin surmattiin mestaamalla.

Kristuksen marttyyri Fausta eli Kyzikoksessa 300-luvun alkuvuosina. Neito jäi orvoksi 13-vuotiaana ja peri vanhempiensa suuren omaisuuden. Rikkaudet ja nuoruuden houkutukset eivät saaneet häntä astumaan syrjään Kristuksen tieltä. Hän paastosi, rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia innokkaasti.

Roomalaiset kiinnostuivat neidosta tämän omaisuuden tähden ja kohdistivat vainotoimet häneen. Asiaan tarttui Euilasios-niminen senaattori, joka vaati Faustaa uhraamaan jumalille uhaten muutoin hukuttaa hänet. Neito kieltäytyi: ”Minulla on todellinen Jumala, Jeesus Kristus, joka on taivaissa. En kiellä häntä, etten menettäisi perintöä, joka minua odottaa.”

Pyhän Faustan hiukset ajeltiin pois ja hänet piestiin. Myöhempien kuulustelujen aikana Jumalan armo kosketti Euilasiosta tämän kuunnellessa Faustan sanoja ja hän päästi neidon vapaaksi. Kun keisari kuuli tästä, hän määräsi molemmat pidätettäväksi. Asiaa lähti selvittämään Maksimos-niminen julma mies.

Pyhä Fausta tuomittiin kuolemaan polttamalla. Roviolla hän lauloi ylistystä Jumalalle. Silloin armo kosketti myös Maksimosta, joka huudahti näkevänsä taivaan avoinna ja Jumalan Pojan kirkkaudessaan. Maksimos heitti pois viittansa ja huusi: ”Jumalan pyhät, haluan olla teidän kanssanne. Pyytäkää Jumalaa ottamaan minun kääntymykseni vastaan!” Hän teki ristinmerkin ja hyppäsi tuleen. Näin kaikki kolme saivat marttyyrien kruunun. Pyhään Faustaan on liitetty suuri määrä legendoja.

Pyhä Julianos oli nuori lääkäri Syyrian Emesassa (Homs) 300-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat opettaneet hänet tuntemaan perusteellisesti niin lääketieteen kuin Raamatunkin. Kun kristittyjen vaino alkoi, monet pelkäsivät ja jotkut kielsivät uskonsa. Kuultuaan, että diakoni Luukas ja lukija Mokios (29.1.) oli vangittu ja että heitä oli kidutettu, Julianos lähti rohkeasti vankilaan tapaamaan heitä. Hän tahtoi kunnioittaa heidän kärsimyksiään ilmaisemalla myötätuntonsa ja kenties rohkaisemalla heitä marttyyrikilvoituksessaan.

Kun Julianos näki, kuinka marttyyreja vietiin kohti petoeläimiä, hän ryntäsi esiin, halasi heitä ja pyysi heitä rukoilemaan puolestaan. Pyhä Julianos pidätettiin välittömästi ja suljettiin vankilaan. Hänen päähänsä, jalkoihinsa ja käsiinsä hakattiin kaksitoista rautanaulaa, minkä jälkeen hänet päästettiin menemään. Hän raahautui eräälle luolalle ja kuoli rukous huulillaan. Lääkäri Julianos on sittemmin luettu pyhien palkattaparantajien joukkoon.

Pyhä Vedast[1] oli kotoisin Ranskan länsiosista, mutta jätti kotiseutunsa jo nuorena Kristuksen tähden. Hän lähti Meusen jokilaaksoon Kaakkois-Ranskaan ja alkoi kilvoitella erakkona Toulin kaupungin lähistöllä. Hän eli kuin enkeli lihassa. Kun alueen piispa sai tietää Vedastin hyveellisestä kilvoituksesta, hän vihki tämän papiksi.

Kun kuningas Klodvig oli vuonna 496 voittanut alemannit, hän antoi voitosta kunnian kristityn vaimonsa Jumalalle ja ryhtyi täyttämään lupaustaan kääntyä kristityksi. Kuningas lähti kohti Reimsiä ystävänsä piispa Remigiuksen (1.10.) kastettavaksi. Matkalla hän pysähtyi Toulissa ja tiedusteli, oliko alueella pappia, joka voisi lähteä hänen mukaansa ja opettaa matkalla kristinuskon salaisuuksia. Kaikki ajattelivat heti Vedastia, ja kuningas hyväksyi hänet.

Pyhä Vedast kulki kuninkaan kanssa kuin apostoli Filippus etiopialaisen hoviherran mukana (Ap.t. 8). Kun he ylittivät Aisnejokea, Vedast rukoili sokean kerjäläisen puolesta ja tämän näkö palautui. Ihmeen jälkeen kuninkaan viimeisetkin epäilykset hälvenivät. Kuningas kastettiin Reimsissä joulupäivänä vuonna 496.

Piispa Remigius siunasi Vedastin tekemään lähetystyötä frankkien keskuudessa. Vedast kulki kylissä evankeliumia julistaen. Hän myös järjesti apua köyhille ja sairaille. Näin Jumalan rakkaus levisi hänen kauttaan kaikille.

Pian Remigius vihki Vedastin piispaksi Pohjois-Ranskan Arrasiin. Kaupungissa oli aiemmin ollut runsaasti kristittyjä, mutta vandaalien hyökkäyksen seurauksena se oli lähes autioitunut. Katedraalissa säilytettiin karhuja, ja toinen kirkko oli raunioina. Kaupunkiin saapuessaan Vedast kohtasi kaksi miestä, sokean ja ramman, jotka pyysivät almua. Kumpikin parantui hänen rukoiltuaan. Tästä alkoi kirkon uusi nousu paikkakunnalla.

Pyhä Vedast teki väsymättömästi työtä kaupungissa 40 vuoden ajan. Hän kunnioitti vanhuksia, oli ystävä nuorille ja isällinen lapsille. Jumalanäidille omistettu kirkko jälleenrakennettiin. Vedast rakennutti kirkkoja, vihki pappeja, opetti uskovia ja perusti hyväntekeväisyyttä tekeviä yhteisöjä. Vuonna 510 myös Cambrain kaupunki tuli hänen alaisuuteensa.

Pyhän Vedastin elämään sisältyi muitakin kuin parantamisihmeitä. Kerran hänet oli kutsuttu kuninkaallisiin juominkeihin; kun hän saliin astuessaan teki tavalliseen tapaansa ristinmerkin, kaikki likööripullot hajosivat itsestään. Tämä merkillinen tapahtuma johti monien kääntymykseen. Kerran Vedast pelasti köyhän perheen hanhen suden hampaista ja antoi sen takaisin omistajilleen.

Kun pyhä Vedast oli 94 vuoden ikäinen ja sairauden heikentämä, ihmiset näkivät kirkkaan pilven nousevan hänen majastaan kohti taivasta. Tästä kuullessaan Vedast ymmärsi kyseessä olevan merkki hänen kuolemansa lähestymisestä. Hän hyvästeli lähimmät työtoverinsa ja nukkui pois rauhassa helmikuun 6. päivänä vuonna 540. Arrasissa on vietetty hänen muistoaan kuolinpäivän lisäksi myös 15.7. ja 1.10. Pyhää Vedastia on kunnioitettu myös Englannissa. Kuvataiteessa hänet on kuvattu jaloissaan karhu, susi tai lapsi.


[1] Nimi muuttui myöhemmin englannissa muotoon Foster ja ranskassa muotoon Gaston.

Barsanufios syntyi Egyptissä 400-luvun jälkipuolella. Nuoruudessaan hän seurasi kerran hippodromilla käytävien hevoskilpailujen yleisöä, joka myötäeli tapahtumia kiihkoisasti. Hän alkoi miettiä, eikö Jumalan valtakunnan lasten tulisi kilvoitella oman voittopalkintonsa puolesta yhtä antaumuksellisesti. Barsanufios jätti kotinsa ja sukunsa ja vaelsi Palestiinaan, jossa hän jäi Markellos-nimisen ohjaajavanhuksen oppilaaksi.

Barsanufios kipusi täydellistymisen portaita askelma askelmalta. Hän pysytteli kaukana ihmisistä omistautuakseen kokonaan mietiskelylle ja rukoukselle. Näin hänen sydämensä puhdistui ja hän saavutti vapauden himoista.

Ennen pitkää Barsanufios siirtyi Gazan alueelle abba Seridoksen luostarin tuntumaan. Barsanufioksen kelja oli vaikeakulkuisessa ja salaisessa paikassa, jonka tunsi vain abba Seridos. Tämä toi hänelle kerran viikossa pyhät salaisuudet eli ehtoollisen sekä kolme leipää ja vettä seuraavaa viikkoa varten. Barsanufios eli sellaisen hengellisen ilon vallassa, että viikko saattoi vierähtää ennen kuin hän muisti syödä. Hän vuodatti suloisia kyyneleitä ja tempautui aika ajoin hengellisen katselun huumaavaan tilaan. Apostoli Paavalin tapaan hän saattoi sanoa itsestään: ”Tunnen tässä luostarissa erään miehen – Jumalan Poika on todistajani –, joka kykenee elämään ilman ruokaa, juomaa tai vaatteita vaikka Herran tuloon saakka. Häneltä ei puutu mitään näistä, sillä hänen ruokansa, juomansa ja vaatteensa on Pyhä Henki.”

Barsanufioksen maine levisi laajalle ja hän välitti hengellistä viisauttaan kirjeitse. Niin maallikot kuin luostarikilvoittelijatkin kirjoittivat hänelle kysyen neuvoja rukouselämään, Raamatun epäselviin kohtiin, opillisiin ongelmiin, ihmissuhteisiin ja jokapäiväisiin käytännön asioihin. Barsanufios vastasi suullisesti Seridokselle, joka kirjoitti asiat muistiin myöhemmin. Kun Seridos pelkäsi, ettei muistaisi kaikkea, Barsanufios aavisti hänen ajatuksensa ja sanoi: ”Mene keljaasi ja kirjoita pelkäämättä, sillä Pyhä Henki ohjaa sinua kirjoittamaan kaiken oikeassa järjestyksessä.”

Barsanufioksesta huokui kaikkien häneltä apua pyytäneiden osaksi myötätuntoa, joka oli samankaltaista kuin Isän Jumalan rakkaus. Hän rohkaisi, lohdutti ja nuhteli ihmisiä, jakoi heidän ilonsa ja surunsa sekä pyrki peittelemään heidän vikojaan. Hän piti jokaisen sielun hyötyä ikään kuin omanaan. ”Vapaaehtoisesti ja iloiten uhraan itseni teidän sielujenne puolesta”, hän sanoi.

Rukouksillaan ja opetuksillaan pyhä Barsanufios antoi hengellisille lapsilleen elämän, niin kuin Isä Jumala antaa elämän Pojalleen. Hän lupasi, että viimeisenä päivänä hän toisi heidät kaikki Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausuisi enkelten kuullen: ”Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut.”[1] Jumalallisella Barsanufioksella oli sellainen luottamus Jumalaan, että hän antoi syntinsä tunnustaneille synninpäästön Jumalan nimessä, vaikka ei ollut pappi. Hän profetoi tulevia tapahtumia. Monet hänen oppilaistaan paranivat sairauksistaan tai vapautuivat himojen hyökkäyksistä kietoutumalla hänen viittaansa tai koskettamalla hänen lähettämiään esineitä. Hänet tunnettiin kuitenkin ennen muuta arvostelukykyisenä opettajana.

Barsanufioksen maineen levitessä alettiin huhuta, että hän ei olisi lainkaan ihminen. Jotkut munkit puolestaan arvelivat, että häntä ei ollut olemassakaan, vaan Seridos oli keksinyt hänet voidakseen saada omia ajatuksiaan lävitse olemattomaan pyhimykseen vedoten. Barsanufios kutsui epäilijät keljaansa ja pesi heidän jalkansa. Tämä jäi ainoaksi kerraksi, jolloin hän avasi keljansa.

Barsanufios välitti oppilailleen ”vapauden lakia” (Jaak. 1:25), jonka piiriin päästään irrottautumalla kaikista maallisista huolista sekä kuolemalla itselleen ja koko maailmalle. Näin on mahdollista omistautua kokonaan Jumalan muistamiseen sisäisesti vapaana. Barsanufios kehotti välttämään välinpitämättömyyttä ja lähestymään Jumalaa luottavaisesti ja kiitollisena.

Barsanufios kertoi oppilailleen avoimesti taisteluista, joita oli käynyt ennen kuin oli saavuttanut täydellisen levon, mutta saamistaan armovaikutuksista hän oli hyvin vaitelias. Toisinaan hän kuitenkin mainitsi jotain näyistään ja kokemistaan hurmoksista. Silloinkin hän oli puhuvinaan jostakusta toisesta: ”Tunnen erään täkäläisen Jumalan palvelijan, joka voi herättää kuolleita, karkottaa riivaajia, parantaa vaikeasti sairaita, pysäyttää sotia sekä sulkea ja avata taivaita Eliaan tavoin.”

Rooman valtakuntaa vaivasi tuhoisa ruttoepidemia vuosina 542–543. Barsanufiosta pyydettiin toimimaan välittäjänä Jumalan edessä koko vaaranalaiseksi joutuneen maailman puolesta. Noihin aikoihin Barsanufios mainitsi eräässä kirjeessään, että maailmassa oli kolme Jumalan silmissä täydellistä ihmistä, jotka ovat ylittäneet ihmisluonnon rajoitukset ja saaneet vallan sitoa ja päästää. Nämä kolme seisovat Jumalan ja maailman välissä ja rukouksillaan pitävät maailmaa pystyssä. Heidän rukouksiensa ansiosta Jumala antaa kurituksensa armahtavaisesti. Barsanufioksen oppilaat uskoivat hänen olevan yksi näistä kolmesta pyhästä.

Vuosikausia kilvoiteltuaan Barsanufios jätti keljansa toiselle vanhukselle, uskolliselle oppilaalleen Johannekselle. Hän kuvasi tätä näin: ”Mitäpä autuaan, nöyrän ja kuuliaisen lapseni elämästä voitaisiin sanoa? Hän on yhtä minun kanssani ja on kokonaan kieltänyt oman tahtonsa kaikessa. Herra on sanonut, että ’joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ ja että ’oppilas tuntee mestarinsa’.”[2]

Pyhä Johannes otti Barsanufioksen elämäntavan mallikseen joka suhteessa. Hän suuntautui Jumalaan koko olemuksellaan ja sai sisäisen näkökyvyn ja profetoimisen lahjan. Hänellä oli myös alituisten kyynelten lahja. Hän piti yhteyttä hengelliseen isäänsä ja tunsi tämän ajatukset, vaikka ei nähnyt häntä tai edes kirjoittanut hänelle. Tästä syystä häntä alettiin sanoa Johannes Profeetaksi. Barsanufioksen tavoin Johannes Profeetta piti yhteyttä oppilaisiinsa kirjeitse, joita välittivät aluksi abba Seridos ja myöhemmin abba Doroteos (5.6.). Johannes selitti Barsanufioksen opetuksia ja lisäsi niihin käytännöllisiä neuvoja.

Kerran eräät isät päättivät koetella Barsanufioksen ja Johanneksen samanmielisyyttä ja kävivät vuorotellen molempien luona esittäen kummallekin saman kysymyksen. Johannes ei suostunut vastaamaan vaan käski tehdä niin kuin Barsanufios sanoo. Barsanufios puolestaan sanoi: ”Tehkää niin kuin veli Johannes on sanonut. Barsanufioksen ja Johanneksen Jumala on yksi ja sama.”

Kun Johannes kilvoitteli erakkona kahdeksattatoista vuottaan 540-luvun alussa, abba Seridos kuoli jättäen luostarin johdon veljestön vanhimman vastuulle. Barsanufios sulkeutui täydelliseen hiljaisuuteen, ja pian Johanneskin ilmoitti maallisen kilvoittelunsa päättyvän viikon kuluessa. Kukaan munkeista ei suostunut ottamaan vastaan igumenin tehtäviä, vaan jokainen vanhimmasta nuorimpaan kieltäytyi vuorollaan. Lopulta igumeniksi valittiin Ailianos-niminen veli, joka oli vasta jättänyt maailman. Johannes siunasi valinnan, jonka tueksi löytyi myös Barsanufioksen antama ennustus. Ailianos pyysi Johannesta jäämään luokseen vielä kahdeksi viikoksi ja opettamaan, miten luostaria johdetaan. Johannes Profeetta suostui ja pysyi tässä elämässä vielä kaksi viikkoa. Niiden jälkeen hän kokosi veljestön luokseen, halasi jokaista ja lähetti heidät pois. Hän antoi henkensä Jumalan haltuun yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Pyhän Barsanufioksen on arveltu nukkuneen pois vuonna 563, mutta hänen kuolemansa ajasta ja paikasta ei ole varmaa tietoa. Hänen huhuttiin olevan elossa vielä 50 vuoden kuluttuakin. Jerusalemin patriarkka määräsi hänen keljansa muurin purettavaksi, mutta ketään ei löytynyt. Legendan mukaan keljasta lehahti tuli, joka poltti muurin hajottaneita työmiehiä.

Pyhä Barsanufios on kirkon historian salaperäisimpiä pyhiä. Kaikki tiesivät hänestä, mutta juuri kukaan ei nähnyt häntä. Hänen opetuksensa olivat rohkeampia ja mystisempiä kuin useimpien muiden erämaaisien. Barsanufioksen kirjeet ovat olleet vuosisadasta toiseen innoittavaa ja hyödyllistä luettavaa kaikille hengellisestä elämästä kiinnostuneille. Barsanufios on ollut idän kirkossa suuresti kunnioitettu pyhä. Esimerkiksi Konstantinopolin Hagia Sofiassa hänen kuvansa oli kunniapaikalla Efraim Syyrialaisen ja Antonios Suuren rinnalla.


[1] Jes. 8:18.

[2] Joh. 14:9, Luuk. 6:40.

Pyhä Amandus syntyi Nantesin lähistöllä vuoden 590 tienoilla. Hänen perheensä oli vanhaa gallianroomalaista sukua ja Amandus sai hyvän koulutuksen. Noin 20-vuotiaana hän jätti kotinsa ja lähti luostariin Yeun saarelle.[1] Hänen isänsä teki kaikkensa, jotta hän palaisi maailmaan, ja Amandus joutui pakenemaan isänsä toimia Toursiin. Siellä hän rukoili pyhän Martinuksen (11.11.) haudalla, että saisi elää koko elämänsä pyhiinvaeltajana ja pakolaisena Kristuksen tähden, kuten hänen kuuluisa aikalaisensa pyhä Columbanus (23.11.).

Amandus lähti kulkemaan itään päin ja asettui Bourgesiin. Kaupungin piispa Austregisilius (20.5.) antoi hänelle keljan kaupungin muurista katedraalin läheltä. Viisitoista vuotta siellä kilvoiteltuaan Amandus teki pyhiinvaelluksen Roomaan, jossa hän kunnioitti apostolien Pietarin ja Paavalin hautoja. Hän yritti jäädä Pyhän Pietarin basilikaan yöksi saadakseen valvoa apostolin haudalla, mutta kirkkovahdit heittivät hänet ulos. Kun Amandus istui yöllä kirkon portailla, hän näki näyssä, kuinka pyhä Pietari ilmestyi hänelle ja pyysi häntä palaamaan Galliaan, jossa hänen olisi kylvettävä evankeliumin siementä ja kärsittävä suuresti sen tähden.

Amandus palasi Bourgesiin, jossa frankkien kuningas Dagobert (629–639) asetti hänet lähetystyöntekijäksi. Noyonin piispa Anskar vihki hänet piispaksi ilman vakituista tukikohtaa. Amandus lähti saman tien kohti pohjoista ja ryhtyi julistamaan evankeliumia Gentissä, nykyisen Belgian alueella. Amandus kulki yleensä yksin, eikä hänellä ollut vakituista kotia. Tuon tuosta pakanat pilkkasivat tai pahoinpitelivät häntä. Vaikeuksista huolimatta Amandus sai kuitenkin perustettua seurakuntia.

Tournain kaupungissa Amandus herätti henkiin miehen, joka oli vähän aiemmin hirtetty. Ihmeen nähtyään ihmiset tulivat joukoittain pyytämään kastetta. Tapauksen jälkeen myös ympäröivän maaseudun väki alkoi kääntyä kristityiksi.

Myöhemmin Amandus joutui kuningas Dagobertiin epäsuosioon moitittuaan tämän moraalitonta elämäntapaa. Hänet karkotettiin pohjoisesta, minkä jälkeen hän kulkeutui aina Gascogneen saakka ja yritti levittää kristinuskoa Pyreneiden vuorien villien baskien keskuuteen. Lopulta kuningas Dagobert kutsui hänet takaisin, sillä hänelle oli syntynyt poika, Sigebert, ja hän halusi, että pojan kastaisi valtakunnan pyhin mies. Loistelias kastejuhla järjestettiin Orleansissa.

Hovielämä ei Amandusta viehättänyt, ja hän lähti taas vaeltamaan. Hän perusti luostareita Tournain lähistölle ja Gentiin sekä rakennutti kirkkoja. Hän kävi jopa Tonavalla asti ja yritti puhua slaavilaisille heimoille, mutta kun työ ei edistynyt, hän palasi takaisin.

Amandus kävi toisen kerran Roomassa ja toimi sen jälkeen Maastrichtissa. Amandus kiersi Länsi-Euroopan kuninkaiden hoveissa ja piispojen luona saaden järjestettyä kirkolliskokouksen, jossa tuomittiin monoteletismi ja vahvistettiin kirkkojärjestykseen kuuluvia seikkoja. Kokouksen pöytäkirjojen kanssa hän lähti kolmannen kerran Roomaan. Sen jälkeen hän jatkoi vaeltelevan lähetyssaarnaajan työtään ja oli mukana perustamassa luostareita muun muassa Nivellesissä. Kolmekymmentä vuotta kierreltyään hän palasi Gascogneen ja jatkoi työtään siellä, nyt paremmalla menestyksellä.

Lopulta pyhä Amandus vetäytyi Elnoneen perustamaansa luostariin[2], jolle kuningas Dagobert oli antanut ylenpalttisia lahjoituksia. Siellä Amandus vietti neljä viimeistä vuottaan. Kilvoitustensa uuvuttamana nukkui pois vuoden 675 tienoilla.

Pyhää Amandusta voidaan pitää tärkeimpänä yksittäisenä belgialaisten kristillistäjänä ja Belgian luostarielämän isänä. Häntä on kunnioitettu myös Pohjois-Ranskassa ja Englannissa. Amanduksen pyhä ruumis siirrettiin 880-luvulla Pariisiin turvaan norjalaisten viikinkien hyökkäykseltä. Myöhemmin reliikit palautettiin Elnonen kirkon kryptaan. Kirkko tuhoutui vuoden 1066 tulipalossa, mutta krypta varjeltui. Palon jälkeen reliikkiarkkua kuljetettiin lähialueilla samalla kun kerättiin varoja kirkon jälleenrakentamiseen, ja reliikkien ympärillä tapahtui ihmeitä.


[1] Saari on Poitiers’n korkeudella n. 20 km mantereesta.

[2] Nyk. St. Amand-les-Eaux Pohjois-Ranskassa Lillen kaakkoispuolella.

Pyhä Fotios syntyi konstantinopolilaiseen ylhäisöperheeseen vuonna 810. Hänen isänsä oli patriarkka Tarasioksen (25.2.) veli ja hänen enonsa keisarinna Irenen sisaren mies. Fotioksen vanhemmat arvostivat suuresti munkkilaisuutta, ja ikonien kunnioittajia kohdanneissa vainoissa he kärsivät marttyyrikuoleman tuettuaan vainottuja munkkeja. Näin he jättivät pojalleen rikkauden ja korkean aseman lisäksi perinnöksi horjumattoman rakkauden oikeaan uskoon.

Fotios sai parhaan mahdollisen koulutuksen kaikilla oman aikansa tieteenaloilla. Opinnot kiehtoivat poikkeuksellisen lahjakasta nuorukaista niin paljon, että hän vietti yötkin kirjojen ääressä. Hänestä tulikin aikansa johtava oppinut ja keskeinen hahmo sekasortoista ikonoklastista kautta seuranneessa Bysantin hengenelämän renessanssissa. Fotios toimi Magnauran palatsin keisarillisen koulun professorina opettaen teologiaa ja Aristoteleen filosofiaa. Hänellä oli myös valtiollisia tehtäviä. Kun keisari lähetti hänet diplomaattina Bagdadin kalifin luo, hän kirjoitti siellä ulkomuistista veljelleen opetukseksi otteita 280:stä eri tieteenaloja käsittelevästä kirjasta. Tämä teos on Fotioksen kuuluisa Myriobiblos, jossa on säilynyt otteita monista sittemmin kadonneista antiikin ajan teksteistä. Kun Fotios oli suorittanut loppuun diplomaattisen tehtävänsä Bagdadissa, hänet nimitettiin keisarin neuvoston pääsihteeriksi. Silti hänelle jäi aikaa opetustyöhön ja tieteellisiin tutkiskeluihin.

Vuonna 857 keisari Mikael III:n eno Bardas anasti vallan ottaen alikeisarin tittelin ja pakotti pyhän patriarkka Ignatioksen (23.10.) eroamaan, koska tämä ei hyväksynyt hänen avioeroaan ja uutta avioliittoaan. Hän sai papiston valitsemaan 37-vuotiaan Fotioksen uudeksi patriarkaksi, vaikka tämä oli vielä maallikko. Fotios itse vastusti päätöstä henkeen ja vereen. Hän kirjoitti Bardakselle: ”Melkeinpä olisin mieluummin kuollut.” Painostettuna hän kuitenkin joutui suostumaan, ja niinpä hänet vihittiin viikon sisällä ensin munkiksi, sitten lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi. Kuudentena päivänä, joka oli joulupäivä vuonna 857, Syrakusan metropoliitta vihki hänet yhdessä Konstantinopolin piispojen ja papiston kanssa piispaksi. Samassa tilaisuudessa hänet asetettiin myös Konstantinopolin patriarkaksi keisari Mikaelin ja tämän äidin Teodoran läsnäollessa.

Ignatioksen kannattajat yrittivät kaikin tavoin vastustaa uutta patriarkkaa ja kyseenalaistaa hänen epätavallisen nopean vihkimyksensä. Fotios pyrki välttämään konflikteja ja teki kaikkensa saadakseen rauhan ja yhteyden palaamaan kirkkoon. Hän toimi päättäväisesti jäljellä olevia manikealaisia ja ikonien raastajien harhaopin kannattajia vastaan. Erityistä intoa hän osoitti evankeliumin levittämisessä slaavilaisten ja muiden ympäröivien kansojen keskuuteen.

Ignatioksen kannattajat eivät kuitenkaan leppyneet, vaikka Fotios esittikin paheksumisensa valtion heihin kohdistamia vainoja kohtaan. Niinpä Fotios joutui vuonna 859 kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Ignatioksen eron ja karkotti hänet Mytileneen. Pyhien apostolien kirkossa kokoontui vuonna 861 uusi kirkolliskokous, joka sai nimekseen ”Ensimmäinen ja toinen kirkolliskokous”, koska siinä oli kaksi väliajan erottamaa istuntoa, joista jälkimmäinen vahvisti ensimmäisen päätökset. Virallisena asiana oli ortodoksisuuden palauttaminen ja ikonoklasmin lopullinen tuomitseminen. Samalla vahvistettiin Fotioksen nimitys patriarkaksi, mille paavin legaatit antoivat täyden tukensa vastoin paavin itsensä antamia ohjeita.

Paavi Nikolaos I (858–868), joka oli Ignatioksen kannattaja, käytti konfliktin suomaa tilaisuutta hyväkseen esittääkseen ensimmäistä kertaa avoimesti Rooman paavien vaatimuksen tuomiovallasta yli ”koko maailman ja katolisen kirkon”. Rooman kirkolla oli kunnia-asema ja yleisesti tunnustettu auktoriteetti opillisten kysymysten ratkaisussa, mutta paavi alkoi nyt vaatia sitä johtajuutta, jota frankkien valtakunta ei enää voinut ylläpitää Kaarle Suuren kuoleman ja valtakunnan jakaneen Verdunin sopimuksen (843) jälkeen. Näin Rooma alkoi vaatia ylivaltaa koko kirkossa. Paavit esittivät, että itse Kristus oli antanut heille vallan ja oikeuden sekaantua muiden patriarkaattien sisäisiin asioihin. He alkoivat painostaa niitä hyväksymään roomalaisia käytäntöjä kuten pappien selibaatin, lauantaipaaston ja happamattoman ehtoollisleivän.

Paavi Nikolaoksen vastarinta ja hänen sekaantumisensa Bysantin kirkon sisäisiin asioihin, vaikka häntä oli vain pyydetty lausumaan selvä kantansa ikonoklasmiin, sai Fotioksen tuomitsemaan Rooman uusia käytäntöjä. Hän kirjoitti: ”Pienten traditiosta peräisin olevien asioiden kumoaminen johtaa lopulta dogmien täydelliseen halveksuntaan.” Tämän vastauksen ärsyttämänä paavi kirjoitti kaikille idän piispoille syyttäen Fotiosta eräänlaisesta hengellisestä aviorikoksesta, koska tämä oli laittomasti ottanut haltuunsa toiselle kuuluvan piispanistuimen. Omasta aloitteestaan hän määräsi Konstantinopolin patriarkan viralta pannuksi, mikä oli jotain ennen kuulumatonta. Vaatien paaveille oikeutta arvioida jopa kirkolliskokouksia hän lisäksi julisti Fotioksen koolle kutsuman ”Ensimmäisen ja toisen kirkolliskokouksen” päätökset kumotuiksi.

Tämäkään ei vielä riittänyt Nikolaokselle, vaan hän kutsui Roomaan läntisten piispojen kirkolliskokouksen, joka julisti Fotioksen viralta pannuksi ja erotti kaikki hänen vihkimänsä papiston jäsenet ehtoollisyhteydestä. Kun keisari Mikael III esitti vastalauseensa näille toimenpiteille, paavi ilmoitti hänelle vuonna 865 saaneensa ylivallan koko yleiseen kirkkoon Kristukselta itseltään. Sen jälkeen hän peräkkäisissä kirjeissä vuodatti herjauksia Fotiokselle. Tämä Vapahtajan todellinen opetuslapsi ei reagoinut niihin millään tavoin.

Pyhä patriarkka ei antanut näiden huolten tukahduttaa apostolista toimintaansa. Keisarin tukemana hän edisti slaavilaisten kansojen evankeliointia lähettäen oppineen ystävänsä Konstantinoksen (munkkina Kyrillos) ja tämän veljen Methodioksen, joka oli munkkina Olympoksella, lähetystyöhön kasaarien luo Etelä-Venäjälle. Kolme vuotta myöhemmin hän Määrin ruhtinaan pyynnöstä lähetti veljekset suurelle lähetysmatkalle, josta alkoi Balkanin slaavien kääntyminen kristinuskoon.

Samoihin aikoihin noin vuonna 866 Bulgarian ruhtinas Boris (kristittynä Mikael, muistopäivä 2.5.), jonka Fotios oli kastanut Konstantinopolissa keisarin toimiessa kummina ja joka oli johtanut koko kansansa kristinuskoon, alkoi etääntyä Konstantinopolista kääntyen paavin puoleen. Syynä oli, että Konstantinopoli oli kieltäytynyt antamasta Bulgarialle omaa patriarkkaa. Paavi tarttui heti tilaisuuteen ja lähetti Bulgariaan läntisiä lähetyssaarnaajia, joita oli neuvottu panemaan voimaan kaikki Rooman kirkon uudet käytännöt. Etenkin uskontunnustukseen oli lisättävä Filioque eli että Pyhä Henki lähtee myös Pojasta.

Tämä sai Fotioksen rikkomaan hiljaisuutensa. Hän lähetti kaikille idän piispoille kiertokirjeen, jossa hän tuomitsi kiivaasti kaikki latinalaisten erehdykset, etenkin Filioquen. Hän kokosi suuren kirkolliskokouksen Konstantinopoliin. Se julisti vuonna 867 ortodoksisen uskon voiton kaikista harhaopeista ja tuomitsi paavi Nikolaoksen ja hänen lähetyssaarnaajansa Bulgariassa kirkonkiroukseen. Näin syntyi skisma, joka erotti nämä kaksi kirkkoa. Se edelsi lopullista välirikkoa, joka tapahtui vuonna 1054. Riidan päähenkilöt tuskin aavistivat, että kristikunta kärsii heidän aloittamastaan tapahtumasarjasta vielä yli tuhannen vuoden kuluttuakin.

Vuonna 867 kanssahallitsijana toiminut Basileios I, Makedonialaisten kuningassuvun perustaja, antoi salamurhata keisari Mikael III:n, joka tunnetaan lisänimellä Juoppo. Fotios kruunasi kansan tahdon mukaan Basileioksen keisariksi, mutta ei päästänyt tätä ehtoolliselle, koska hänen kätensä tihkuivat vielä hänen edeltäjänsä verta. Silloin uusi keisari sulki Fotioksen Jumalanäidin suojeluksen luostariin ja kutsui Ignatioksen takaisin patriarkaksi. Vaikka Ignatios yrittikin estellä, Fotioksen viholliset alkoivat vainota tämän vihkimää papistoa.

Kirkollisten levottomuuksien jatkuessa keisari päätti vuonna 869 luovuttaa patriarkkoja koskevan kysymyksen Rooman istuimen käsiteltäväksi. Paavinistuimelle oli tuolloin noussut Nikolaoksen seuraaja Hadrianus II (867–872), jolle päätös oli kuin lahja taivaasta. Paavi kutsui välittömästi koolle kirkolliskokouksen, joka vielä kerran tuomitsi Fotioksen ja mitätöi vuoden 867 kirkolliskokouksen päätökset polttaen julkisesti sen asiakirjat sekä määräsi uuden kirkolliskokouksen kokoontumaan Konstantinopoliin.

Tämä kokous, jota roomalaiskatolilaiset pitävät kahdeksantena yleisenä kirkolliskokouksena, pidettiin vuonna 870 ja siihen osallistui suhteellisen vähän piispoja. Keisarin säikyttäminä he tuomitsivat Fotioksen ja karkottivat hänen kannattajansa valtakunnan reuna-alueille. Yli 200 piispaa menetti istuimensa ja suuri määrä pappeja palautettiin maallikoiksi. Kun Fotios itse raahattiin kokouksen eteen, hän pysyi vaiti. Lopulta hän sanoi vain: ”En odota oikeuttani tältä maailmalta.” Kolme vuotta hän kesti valittamatta tylyä vankeutta ilman kirjoja ja mahdollisuutta tavata ystäviään.

Sillä välin idän piispat havahtuivat huomaamaan, että he olivat pelkuruudessaan alistaneet kirkkonsa Rooman sanelupolitiikalle. He taivuttivat keisarin julistamaan kirkolliskokouksen mitätöidyksi ja päästämään Fotioksen vapaaksi. Keisari otti hänet kunnioittavasti vastaan palatsissa ja teki hänestä lastensa kotiopettajan. Fotios huolehti hetimiten rauhan solmimisesta Ignatioksen kanssa. Pyhät patriarkat, jotka olivat joutuneet vastakkaisten puolueiden pelinappuloiksi, syleilivät toisiaan. Fotios antoi kaiken tukensa iäkkäälle ja sairaalle patriarkalle, jonka luona hän kävi päivittäin.

Kun patriarkka Ignatios kuoli lokakuun 27. päivänä vuonna 877, kirkko valitsi yksimielisesti Fotioksen jälleen kerran patriarkaksi. Fotioksen ansiosta pyhän Ignatioksen kunnioittaminen tuli pian osaksi kirkon elämää. Onkin soveliasta, että ortodoksisuuden sunnuntaina kirkko ylistää heitä molempia yhdessä: ”Ikuinen muisto oikeauskoisille ja loistaville patriarkoille Ignatiokselle ja Fotiokselle.”

Uusi kirkolliskokous kutsuttiin koolle Konstantinopoliin vuonna 879. Fotios johti puhetta, ja paavi oli lähettänyt paikalle oman edustajansa. Kokous vahvisti Fotioksen palauttamisen patriarkan istuimelle, mitätöi vuoden 870 kokouksen ja palautti yhteyden idän ja lännen kirkon välille tuomiten kaikki uudistukset, varsinkin uskontunnustuksen Filioque-lisäyksen. Fotioksen suurin unelma kirkon rauhan ja ykseyden palautumisesta oli toteutunut. Hän jatkoi rauhantekijän rooliaan sopimalla vihollistensa kanssa ja huolehtimalla isällisesti myös entisistä Ignatioksen kannattajista.

Yksi raskas koettelemus oli kuitenkin vielä odottamassa Fotiosta. Kun keisari Leo VI (886–912) nousi valtaistuimelle isänsä Basileios I:n kuoltua, hän erotti Fotioksen. Hän näet epäili Fotioksen varoittaneen Basileiosta vallankaappausyrityksestä, jota Leo oli hautonut. Fotios suljettiin vangiksi Armenialaisluostariin, jossa hän joutui olemaan viisi yksinäistä vuotta. Tuona aikana hän kirjoitti ilman lähdekirjoja teoksensa Pyhän Hengen mystagogia, jossa hän kumoaa systemaattisesti Filioque-harhaopin. Tästä teoksesta tuli hänen testamenttinsa kirkolle. Hän siirtyi edesmenneiden pyhien isien ja kirkon opettajien joukkoon helmikuun 6. päivänä 893. Haudalla alkoi pian tapahtua ihmeitä, jotka muuttivat hänen paatuneimpienkin vihollistensa mielen.

Fotiosta on usein pidetty taipumattomana fanaatikkona ja häntä on syytetty kaikesta aikakautensa kirkollisesta epäsovusta ja jakaantumisesta, joka valmisti tietä vuoden 1054 suurelle skismalle. Nykyisin, kun tapahtumia on alettu tutkia ennakkoluulottomasti, tätä nöyrää ja kärsivällistä uskontunnustajaa arvostetaan jo lännenkin kirkon piirissä. Pyhä Fotios on ortodoksisuuden suuria valoja ja evankeliumin hengen luotettava todistaja.

Pyhittäjä Arseni kuului kuuluisaan georgialaiseen ruhtinassukuun. Hän syntyi 1000-luvun loppupuolella Kahetiassa (Itä-Georgiassa) Ikalton kylässä ja sai hurskaan kristillisen kotikasvatuksen. Hengellisen koulutuksen hän hankki Konstantinopolin akatemiassa, jossa hän perehtyi teologian ohella luonnontieteisiin. Opintojen jälkeen Arseni vihkiytyi munkiksi ja kilvoitteli kuuliaisuudessa georgialaisessa luostarissa Antiokian lähellä hurskaan vanhus Efraimin ohjauksessa. Siellä hän harjoitti innokkaasti teologista ja kirjallista työtä tutkien muun muassa syitä, jotka johtivat ei-kalkedonilaisten kirkkojen eroamiseen ortodoksisuudesta 400-luvulla. Lisäksi hän käänsi muun muassa pyhien patriarkka Fotioksen ja Johannes Damaskolaisen teoksia georgiaksi. Hengellisen ohjaajansa kuoltua hän palasi Konstantinopoliin jatkamaan kirjallista työtään.

Ortodoksisuuden puhtautta puolustaessaan pyhä Arseni sai jo eläessään oppineen tiedemiehen maineen. Georgian kuninkaan Daavid III Uudistajan (26.1.) kutsusta hän palasi vuonna 1114 Georgiaan ja toimi jonkin aikaa opettajana Gelatin akatemiassa Länsi-Georgiassa. Myöhemmin hän johti synnyinseudulleen perustamaansa Ikalton akatemiaa. Arseni toimi monien vuosien ajan kuningas Daavid III:n rippi-isänä ja vaikutti hyvillä neuvoillaan Georgian kirkon kukoistukseen. Pyhittäjä Arseni nukkui pois vuonna 1127. Georgian kirkko on kautta vuosisatojen pitänyt häntä pyhänä kunnioittaen hänen terävä-älyisyyttään, hengellistä viisauttaan ja puhdasta ja hurskasta elämäänsä.

Pyhittäjä Dorofeja oli ruhtinaallista sukua. Hän asui Kašinin kaupungissa Moskovasta pohjoiseen 1600-luvun alussa. Kun hänen miehensä oli kuollut puolustaessaan kaupunkia puolalaisten ja liettualaisten hyökkäyksiltä, Dorofeja päätti jättää maailman ja sen katoavaiset hyvyydet. Hän teki itselleen keljan sodassa tuhoutuneen Herran temppeliintuomisen luostarin vielä savuaviin raunioihin. Hän ei ollut enää nuori, mutta alkoi kilvoitella innokkaasti paastossa, valvomisessa, lakkaamattomassa rukouksessa ja muissa Herran yksin tietämissä kieltäymyksissä vuodattaen runsaita kyyneliä. Kaikki varansa hän käytti luostarin jälleenrakentamiseen ja sodasta kärsineen kansan auttamiseen jättäen itselleen hädin tuskin sen minkä tarvitsi elääkseen.

Dorofejan ilmeinen pyhyys ja myötätuntoinen olemus vetivät puoleensa sisaria, ja luostari heräsi uudelleen eloon. Hänen luostarin raunioista löytämänsä Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni asetettiin jälleenrakennetun kirkon keskiosaan, jossa se oli vuosisatojen ajan pyhiinvaeltajien kunnioituksen kohteena.

Hartaista pyynnöistä huolimatta Dorofeja kieltäytyi igumenian asemasta pysytellen mieluummin taka-alalla. Suureen skeemaan vihkiydyttyään hän kaksinkertaisti hengelliset kilvoituksensa ollen nuorille sisarille loputtoman hengellisen innon esikuvana. Hän nukkui kuolonuneen 80-vuotiaana vuonna 1629. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä on tapahtunut ihmeitä. Pyhittäjä Dorofejaa kunnioitetaan erityisesti Kašinissa. Ensimmäisenä hänet on kanonisoinut Venäjän ulkomaalaiskirkko.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.