Päivän synaksario

27.12.

Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen apostolien tulenhehkuiset sanat sekä heidän tekemänsä ihmeet ja tunnusteot innoittivat Jerusalemissa monia uskomaan Kristukseen. Kun uskovat olivat tulleet Kristuksen ruumiin jäseniksi pyhän kasteen kautta, he myivät kaiken mitä heillä oli ja luovuttivat rahat apostolien haltuun. Sitten he kaikista maailmallisista siteistä vapaina elivät yhteiselämää ja heillä oli yksi sydän ja yksi mieli. Täytettyään lain vaatimukset temppelissä he kokoontuivat kodeissa kuuntelemaan apostolien opetusta, ylistämään Herraa Jeesusta Kristusta ja osallistumaan iloiten pyhään eukaristiaan, ikuisen elämän juhlaan, joka sinetöi sekä heidän yhteytensä Jumalaan että keskinäisen rakkautensa.

Uskovien määrän kasvaessa apostoleilla alkoi pian olla liian paljon asioita huolehdittavanaan. Lisäksi seurakunta koostui kahdesta ryhmästä, arameankielisistä traditionaalisemmista juutalaisista (kuten apostolit) ja kreikankielisistä hellenistijuutalaisista. Jälkimmäiset väittivät, että heidän leskiään syrjittiin seurakunnan avustustoiminnassa. Voidakseen omistautua opettamiseen ja rukouselämään apostolit päättivät valita seitsemän veljeä, jotka olivat kunnioitettuja viisautensa tähden ja täynnä Pyhää Henkeä, pitämään huolta yhteisön aineellisesta hyvinvoinnista ja yhteisestä ruokailusta sekä auttamaan leskiä ja puutteenalaisia. Nämä seitsemän diakonia eli ”palvelijaa” olivat Stefanos, Filippos, Prokoros, Nikanor, Timon, Parmenas ja Nikolaos. Heidät tuotiin apostolien eteen, ja apostolit panivat kätensä heidän päälleen ja rukoilivat. Ilmeisesti kaikki seitsemän olivat taustaltaan hellenistijuutalaisia.

Diakoneista ensimmäinen oli Stefanos. Hänen tehtäviinsä kuului uskovien aineellisesta hyvinvoinnista huolehtiminen, mutta hänkin oli ennen muuta hengellisen työn tekijä. Stefanos oli täynnä Pyhän Hengen armoa. Hän opetti totuuden tietä ja teki monenlaisia ihmeitä kansan keskuudessa. Kaikki kunnioittivat ja ihailivat häntä, ja tämä aiheutti kateutta. Kun kansan johtomiehet eivät kyenneet vastaamaan hänen viisauteensa, he veivät hänet suuren neuvoston eteen syyttäen häntä jumalanpilkasta ja lain kumoamisesta.

Stefanos, joka oli vielä nuorukainen, astui pelottomasti tuomareidensa eteen. Sen Hengen vahvistamana, jonka Kristus oli luvannut juuri tällaisiin tilanteisiin (Matt. 10:19), hän muistutti kivisydämisiä juutalaisia siitä rakkaudesta ja pitkämielisyydestä, jota Jumala oli osoittanut kansaansa kohtaan antaessaan patriarkoille lupauksen liitostaan ja auttaessaan aina tarpeen tullen omia valittujaan. Sitten hän nuhteli kovin sanoin juutalaisia siitä, että he eivät noudattaneet saamaansa lakia vaan surmasivat ensin Jumalan lähettämät profeetat ja lopulta itsensä Vanhurskaan (Ap.t. 7).

Jumalan armo täytti pyhän Stefanoksen sydämen, joka avartui taivaan kaltaiseksi. Armon vaikutuksesta sanat virtasivat hänen suustaan innoittuneesti, ja hänen kasvonsa loistivat jumalallista valoa niin kuin Vapahtajan kasvot Hänen kirkastumisensa päivänä (Matt. 17:2, Luuk. 9:29). Kaikki, jotka istuivat neuvostossa katselemassa häntä, näkivät hänen hahmonsa säteilevän kirkkautta enkelin tavoin.

Stefanoksen rohkea puhe ja säteilevä olemus saivat neuvoston raivon partaalle. Silloin Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja katseli Jumalan kirkkautta. Hän näki Jeesuksen, joka seisoi Isän oikealla puolella. Hän huudahti: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!” Tämä oli liikaa juutalaisille, jotka tukkivat korvansa ja ryntäsivät Stefanoksen kimppuun.

He veivät Stefanoksen kaupungin ulkopuolelle kivittääkseen hänet ja jättivät viittansa Saulin huostaan, joka vielä tuolloin piti Stefanoksen kivittämistä tarpeellisena ja oikeana tekona. Stefanos vietiin Jerusalemin itäpuolelle Jehošafatin ja Kidronin laakson rinteeseen. Jumalanäiti Maria ja apostoli Johannes seisoivat etäällä ja katselivat tapahtumia kukkulalta.

Stefanos täyttyi ilolla saadessaan kuolla Mestarinsa tapaan. Jokainen kivi oli hänelle kuin askelma portailla kohti Kristuksen kirkasta valtakuntaa, jonka hän oli jo saanut nähdä. Stefanos vaipui polvilleen ja lausui: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni. Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Sen sanottuaan hän nukkui pois. Hurskaat uskovat hautasivat pyhän Stefanoksen ruumiin kunniallisesti.

Pyhä marttyyri Stefanos sai kunnian olla ensimmäinen kulkija sillä taivaaseen vievällä tiellä, jonka Kristus avasi omalla kärsimyksellään. Näin Stefanos kaunisti koko kirkon hengellisen rakennuksen oman verensä kallisarvoisilla pisaroilla. Vapaaehtoinen kuolema totuuden tähden avasi hänelle paratiisin portit. Herransa tavoin hän käänsi molemmat poskensa ja siksi hän sai nähdä Jumalan kirkkauden. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen tuli hänessä täydelliseksi: hän pyysi anteeksiantamusta kivittäjilleen ja pääsi siksi Jumalan ystävien etummaisiin joukkoihin. Siksi marttyyreita rakastavat kristityt näkevät hänen hahmonsa säteilevän tänään kirkkaana yhdessä Betlehemin tähden kanssa ja voivat luottaa hänen esirukouksiinsa meidän puolestamme.

Pyhän ensimmäisen marttyyrin ja ylidiakonin Stefanoksen juhlaa alettiin viettää sekä idässä että lännessä viimeistään 300-luvulla. Hänen kunnioituksensa voimistui erityisesti vuoden 415 jälkeen, jolloin pappi Lukianos näkemänsä ilmestyksen jälkeen löysi hänen hautansa ja reliikkinsä Kafr Gamalasta (15.9). Oletetaan, että rabbi Gamaliel (k. 50), joka uskoi salaa Kristukseen, oli vienyt Stefanoksen ruumiin ja haudannut sen omalle maalleen Kafr Gamalaan. Löydetyt reliikit siirrettiin ensin Jerusalemiin, jonne valmistui kirkko pyhän Stefanoksen kunniaksi vuonna 423. Myöhemmin reliikkejä siirrettiin Konstantinopoliin (2.8.) ja lopulta suuri osa niistä päätyi Roomaan.

Pyhää Stefanosta on kunnioitettu diakonien suojelijana. Lännessä kirkko viettää hänen juhlaansa 26.12., joka tunnetaan Suomessakin Tapaninpäivänä.

Julistettuaan yleisen kristittyjen vainon keisari Maximianus (286–305) lähti kiertämään keisarikunnan provinsseja seuratakseen lukemattomien viattomien ihmisten surmaamista. Matkalla hän saapui Bitynian Apamean kaupunkiin. Siellä epäjumalien papit ilmiantoivat hänelle Maurikioksen ja tämän rykmenttiin kuuluneet 70 sotilasta ja syyttivät heitä siitä, että he olivat kristittyjä eivätkä osallistuneet kaikille sotilaille pakolliseen keisarinkulttiin.

Kaupungin ulkopuolelle pystytettiin väliaikainen tuomioistuin, ja syytetyt tuotiin keisarin eteen. Oikeudenkäyntiä seurasi joukko fanaattisia epäjumalien palvelijoita. Syytöksinä olivat kiittämättömyys valtakunnan jumalia ja keisaria itseään kohtaan, joka oli antanut heille runsaasti varallisuutta ja palkinnut heidät kunnianosoituksilla. Syytetyt vastasivat tähän, etteivät he tunne minkäänlaista kiitollisuutta pakanajumalia kohtaan, jotka ovat vain ihmisten himokkaan mielikuvituksen luomuksia. Pelottomasti he tunnustivat yhden Jumalan kolmessa persoonassa ja Kristuksen ihmiseksitulemisen. He torjuivat halveksivasti kaikki imartelut ja viekkaat lupaukset sanoen, ettei mikään uhkaus voi pelottaa heitä, koska he tietävät Jumalan antavan Häntä rakastaville kuolemaakin väkevämmän yliluonnollisen voiman.

Ennen kuin syytetyt luovutettiin kansan pilkattaviksi, heiltä riisuttiin sotilasvyöt, jotka Rooman valtakunnassa olivat sotilasarvon tunnuksia. He huudahtivat: ”Herra pukee meidät tulevassa elämässä ikuisen kunnian katoamattomaan viittaan!” Yhteen kahlehdittuina heidät heitettiin vankilaan. Siellä he rohkaisivat toisiaan ja rukoilivat yhdessä, että Herra antaisi heidän tunnustaa totuutta Pyhän Hengen voimalla ja jäljitellä kärsimyksissään Kristuksen kärsivällisyyttä.

Kolmen päivän kuluttua vangit tuotiin uudelleen keisarin eteen. He sanoivat hänelle, ettei tämä nykyinen elämä enää lainkaan viehätä heitä ja että hänen uhkaamansa kauhea kuolema on heidän ainoa toivonsa, koska siihen sisältyy ikuinen elämä. Heitä ruoskittiin julmasti häränjänteillä, heidät pantiin kuumalle ritilälle ja heidän kylkiään raadeltiin rautapiikeillä, mutta kaiken tämän marttyyrit kestivät rukoukseen syventyneinä aivan kuin se ei olisi heitä koskettanut.

Keisari huomasi marttyyrien joukossa hennon nuorukaisen, jonka hän uskoi voivansa voittaa puolelleen. Kävi ilmi, että kyseessä oli Maurikioksen poika Fotios, joka paloi halusta saada kärsiä Kristuksen tähden. Järkyttääkseen Maurikiosta ja pelotellakseen muita sotilaita keisari määräsi Fotioksen välittömästi mestattavaksi heidän silmiensä edessä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: heidän intonsa päästä nuoren toverinsa luokse kasvoi entisestään.

Lopulta keisari päätti antaa vangeille erityisen julman kuoleman. Heidät vietiin kahden joen ja pienen järven keskellä olevalle suoalueelle, joka oli täynnä hyttysiä, paarmoja ja muita hyönteisiä. Siellä heidät riisuttiin, voideltiin hunajalla, sidottiin paaluihin ja jätettiin verenhimoisten hyönteisten syötäviksi. He kituivat suolla noin kymmenen päivää, kunnes antoivat henkensä Herran haltuun ja astuivat voittajina paratiisiin.

Neljännellä vuosisadalla elänyt Fabiola oli varakas roomalainen nainen. Hänen aviomiehensä oli uskoton ja hän otti tästä avioeron. Sen jälkeen Fabiola meni toiseen avioliittoon, mikä oli vastoin kirkon opetusta ja aiheutti kirkossa skandaalin. Tuolloisen käytännön mukaan Fabiola erotettiin ehtoollisyhteydestä. Toisen miehensä kuoltua Fabiola kuitenkin päätti ryhtyä elämään kristillisten periaatteiden mukaan. Hän meni kirkkoon ja ilmoittautui katuvaiseksi. Paavi Siricius otti hänet takaisin kirkon yhteyteen.

Fabiola hylkäsi kokonaan yläluokkaisen elämäntapansa ja alkoi käyttää omaisuuttaan hyvän tekemiseen. Hän antoi suuria rahasummia kirkoille ja luostariyhteisöille Italiassa ja lähialueilla. Pyhän Pammachiuksen auttamana hän perusti Roomaan sairaalan, jonne hän henkilökohtaisesti toi potilaita Rooman kaduilta ja kujilta. Tämä on ensimmäinen tunnettu kristillinen sairaala lännessä. Egyptissä pyhä Pakomios (15.5.) oli jo perustanut sairaalan, samoin Basileios Suuri (1.1.) Vähässä-Aasiassa.

Vuonna 395 Fabiola lähti pyhiinvaellukselle Betlehemiin, jossa hän asui pyhän Paulan (26.1.) luona ja ystävystyi pyhän Hieronymuksen kanssa, joka teki häneen syvän vaikutuksen. Kun Hieronymus ajautui Jerusalemin piispan kanssa kiistaan Origeneksen (k. 254) opetuksista, piispa yritti saada Fabiolankin puolelleen, mutta tämä pysyi uskollisena Hieronymukselle. Fabiola olisi halunnut jäädä Betlehemiin Kristuksen syntymäpaikan tuntumaan ja omistautua Jumalan palvelukseen. Hän oli kuitenkin hieman liian vilkas ja toimelias luonne nunnaluostarissa elämistä ajatellen. Hieronymus ylisti Fabiolan kilvoitusta ja uskoa, mutta kiusoitteli, että tämän mielestä hiljentyminen olisi onnistunut parhaiten, jos Betlehemin luola olisi ollut majatalon yhteydessä.

Kun hunnit uhkasivat Jerusalemia, Hieronymus siirtyi ystävineen rannikolle Jaffaan (nyk. Tel Aviv). Hieronymuksen mielestä Fabiolan oli parempi elää ja kilvoitella maailmassa kuin luostarissa. Lopulta Fabiola palasikin takaisin Roomaan. Seuraavat kolme vuotta hän vietti harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Hän perusti Portoon ison sairaalan köyhiä ja sairaita pyhiinvaeltajia varten. Hieronymus sanoi, että Fabiolan aikaansaannokset tunnettiin jo Britanniasta Persiaan. Fabiola ikävöi kuitenkin koko ajan Pyhälle maalle ja suunnitteli lähtevänsä takaisin kohti Jaffaa. Tätä hän ei kuitenkaan enää ehtinyt toteuttaa. Pyhä Fabiola nukkui pois vuonna 399, ja koko Rooma osallistui hänen hautajaisiinsa veisaten hymnejä ja ylistäen hänen hyviä tekojaan.

Pyhä Hieronymus omisti Fabiolalle kaksi kuuluisaa hengellistä kirjoitelmaansa, joista ensimmäinen käsitteli Aaronin pappeutta ja toinen Israelin kansan erämaavaelluksen 42 etappia. Jälkimmäinen valmistui vasta Fabiolan kuoleman jälkeen; siinä Hieronymus vertasi valitun kansan vaellusta erämaassa Fabiolan elämään ja kuolemaan.

Pyhä Teodoros oli kotoisin Konstantinopolista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja hyveistään. Teodoros vihittiin papiksi ja hänestä tuli patriarkan lähin neuvonantaja (synkellos) ja patriarkaatin omaisuuden hoitaja (skeuofylaks). Lisäksi hän toimi kaupungin luostareiden valvojana. Kun patriarkka Konstantinos I (29.7.) kuoli, uudeksi patriarkaksi valittiin vuonna 679 yksimielisesti viisas, suoraluonteinen ja lempeä Teodoros.

Teodoros johti kirkkoa viisaasti ja ortodoksisen uskon mukaisesti kaksi vuotta, kunnes keisari Konstantinos Pogonatos (668–685) karkotti hänet virasta. Mutta Teodorosta seuranneen patriarkka Georgios I:n (18.7.) kuoltua Teodoros palautettiin patriarkan istuimelle ja hän johti kirkkoa vielä kaksi vuotta, kunnes nukkui pois vuonna 685.

Pyhä Teodoros syntyi Jerusalemissa vuonna 775. Hänet lähetettiin yhdessä veljensä Teofaneksen (11.10.) kanssa opiskelemaan Pyhän Sabbaksen luostariin. Heidän opettajanaan oli pyhä Mikael Synkellos (18.12), joka antoi heille hyvän tiedollisen sivistyksen ja perehdytti heidät kilvoituselämään. Molemmat veljekset vihittiin munkeiksi ja pian sen jälkeen vuonna 811 myös pappeuteen. Jerusalemin patriarkka lähetti heidät yhdessä hengellisen isänsä Mikaelin kanssa tärkeään tehtävään Roomaan puolustamaan uskoa ja hakemaan apua Jerusalemin kirkolle, joka joutui maksamaan raskaita veroja arabeille. He eivät kuitenkaan päässeet perille, vaan joutuivat jäämään Konstantinopoliin (ks. edellä s.___).

Veljekset asettuivat Khoran luostariin, joka oli varattu Palestiinasta pakenevien munkkien käyttöön. Mutta kun Leo V (813–820) aloitti vainot ikonien kunnioittajia vastaan, heidät pidätettiin ja suljettiin Bosborin rannalla olevaan linnoitukseen aina keisarin kuolemaan asti. Keisari Mikael II:n aikana (820–829) vainot laantuivat ja veljekset saattoivat jatkaa rauhallista luostarielämää ja kirjallisia töitään Sosthenionin Pyhän Mikaelin luostarissa Bosborin Euroopan puoleisella rannalla.

Kun vainot alkoivat uudestaan keisari Teofiloksen aikana (829–842), veljekset pidätettiin taas ja he joutuivat kahdeksi vuodeksi vangeiksi Afusian saarelle Propontikseen. Kun heidät vietiin keisarin eteen, Teodoros selitti tälle rauhallisesti ja selkeästi, ettei ikonien kunnioittaminen ole Vanhan testamentin kuvakiellon vastaista vaan ennemminkin vakuutus Kristuksen ihmiseksitulemisesta, sillä ihmisenä Kristus tuli kuvattavaan muotoon. Tämä sai keisarin raivostumaan ja hän määräsi veljekset ruoskittaviksi, minkä jälkeen heidän otsiinsa painettiin poltinraudalla 12-säkeinen pilkkaruno. Se oli todennäköisesti keisarin itsensä kirjoittama ja siinä selitetään heidän tuomionsa syitä. Tästä johtuu heidän lisänimensä ”Merkitty” (Graptos). Tuskastaan huolimatta Teodoroksella oli vielä voimaa sanoa keisarille, että tämä oli merkinnyt poltinraudalla itse Kristuksen kasvot, joiden kuvaa he kantoivat itsessään. Hän myös kiitti keisaria siitä, että tämä oli teollaan avannut heille paratiisin portit ja liittänyt heidät marttyyrien ja tunnustajien pyhään joukkoon.

Vähän aikaa veljeksiä pidettiin tarkkailun alaisina pääkaupungissa, mutta sitten heidät karkotettiin Bitynian Apameaan (nyk. Mudanya). Siellä Teodoros monien taistojensa näännyttämänä antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 841. Teofanes hautasi veljensä ruumiin suuren uskovaisten joukon läsnä ollessa, vaikka keisarillinen käskykirje olikin kieltänyt ikonien puolustajien hautaamisen. Teofanes oli sepittänyt veljensä kunniaksi erityisiä hautajaisveisuja, joita uskovat lauloivat. Ikonoklasmin ajan jälkeen Teodoroksen reliikit siirrettiin Khalkedoniin luostariin, jonka Teofiloksen poika keisari Mikael III oli rakennuttanut hänen kunniakseen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.