Päivän synaksario

13.12.

Neitsytmarttyyri Lucia oli kotoisin Sisilian Syrakusasta. Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana hän lähti sairaan äitinsä kanssa rukoilemaan pyhän Agathan (5.2.) haudalle Cataniaan. Rukoiltuaan marttyyrin apua palavasti Lucia vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle sanoen: ”Sisareni Lucia, miksi pyydät minulta sellaista, jonka voit saada omalla uskollasi? Äitisi paranee, ja sinusta tulee pian Syrakusan kunnia, niin kuin minä olen Catanian ylpeys.”

Kotiinsa palattuaan Lucia päätti omistaa elämänsä ja neitsyytensä Herralle, minkä myös hänen äitinsä hyväksyi. Lucia purki kihlauksensa ylhäissukuisen nuorukaisen kanssa ja myi myötäjäisensä, maaomaisuutensa ja jalokivensä jakaakseen rahat köyhille. Tämä sai hänen kosijansa raivon valtaan, ja hän ilmiantoi Lucian kristittynä Syrakusan maaherralle Paschasiukselle.

Tuomioistuimen edessä Lucia pysyi horjumattomana. Odottaen vain pääsevänsä Herransa luokse hän lausui: ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa kuin uhrata itseni elävänä uhrina kaikkivaltiaalle Jumalalle. Sinä kidutat meitä miellyttääksesi keisaria, mutta sinun ansiostasi me saamme ikuisen ilon.” Maaherra määräsi hänet vietäväksi ilotaloon, ja sotilaat yrittivät raiskata hänet, mutta Jumalan varjeluksesta hän säilyi koskemattomana. Sotilaat katkaisivat hänen päänsä miekalla.

Marttyyri Lucian muistopäivää alettiin viettää pian hänen kuolemansa jälkeen, ensin hänen kotiseudullaan ja sittemmin Roomassa, Napolissa ja ympäri kristillistä maailmaa. Hänen kunniakseen on rakennettu kirkkoja muun muassa Roomaan, Napoliin, Venetsiaan ja Englantiin. Luciaan ja hänen elämäkertaansa on liitetty monenlaisia legendoja, mutta hänen historiallisuudestaan ei ole epäilystä. Koska Lucian nimi viittaa ”valoon”, hänen silmiinsä ja niiden puhtaaseen kirkkauteen liittyy monia tarinoita. Erään mukaan hän torjui ahdistelijansa, jotka ihailivat hänen kauniita silmiään, repimällä silmänsä päästään ja antamalla ne heille. Ruotsissa Lucian juhlapäivää vietetään valon juhlana, jossa nuoria neitoja puetaan valkoisiin ja kruunataan kynttilöin. Tämä traditio on levinnyt myös Suomeen.

Keisari Diocletianuksen (284–305) julma vaino ulottui keisarikunnan kaukaisimpiinkin kolkkiin. Missä tahansa kristityt elivät ja mitä säätyä olivatkaan, heidän oli valittava marttyyrikilvoituksen tai uskosta luopumisen välillä. Armenian Satalan kaupungissa eli ylhäinen kristitty mies nimeltä Eustratios, joka oli kaupungin vanhempi keisarillinen notaari. Hän oli tähän saakka pitänyt uskonsa salassa, mutta uskontunnustajien voittoisat taistelut nähdessään hänkin alkoi haluta marttyyrikruunua. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei kestäisi kidutuksia, ja siksi hän asetti itselleen merkin. Hän riisui vyönsä, antoi sen orjalleen ja käski viedä sen kirkon alttariin. Sitten orjan piti odottaa taustalla ja tarkata, tulisiko kunnioitettu pappi isä Auksentios ensimmäisenä alttariin ja ottaisi sen. Kun juuri näin tapahtui, Eustratios sai siitä rohkeutta eikä enää pelännyt niitä, jotka ”voivat tappaa ainoastaan ruumiin” (Matt. 10:28).

Eustratios järjesti kotiinsa pidot. Kotiväki ja vieraat ihmettelivät hänen säteilevää olemustaan. Eustratios selitti ilonsa syyksi sen, että saisi seuraavana päivänä katoamattoman aarteen. Hän oli näet saanut tietoonsa, että kidutusvälineet oli jo tuotu paikalle kristittyjen kuulustelua varten.

Seuraavana päivänä maaherra Lysias istuutui tuomarinistuimelle kaupungin keskustaan ja käski tuoda paikalle vangitut kristityt. Eustratios meni vankilaan ja kehotti kristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan puolestaan, koska tuona päivänä hän itse liittyisi taisteluun yhdessä heidän kanssaan. Rukoiltuaan vangit seurasivat Eustratiosta, joka vei heidät oikeusistuimeen. Maaherran eteen saavuttuaan Eustratios moitti tätä rohkeasti kristittyjen vainoamisesta. Hetken aikaa ihmeteltyään Lysias ymmärsi Eustratioksen olevan tosissaan ja antoi riisua häneltä hänen virka-asunsa sekä luovutti hänet ruoskittavaksi. Sitten hänet ripustettiin köysistä hehkuvien hiilien yläpuolelle ja ruoskittiin uudelleen. Eustratios kesti kaiken kuin olisi ollut vieraassa ruumissa ja vieläpä kiitti maaherraa ilosta, jonka tämä hänelle soi. Hän sanoi: ”Nyt tiedän, että olen Jumalan temppeli ja Pyhä Henki asuu minussa.” Vaikka hänen haavoihinsa hierottiin suolaa ja etikkaa, ne parantuivat ihmeellisesti yöllä.

Kun eräs Eustratioksen alaisista nimeltä Eugenios näki, kuinka Jumalan armo auttoi hänen esimiestään, hän kiiruhti itse tuomarin luo ja vaati saada kilvoitella yhdessä Eustratioksen ja muiden uskontunnustajien kanssa.

Aikaisin aamulla marttyyrit tuotiin tyrmästä ja pakotettiin marssimaan Lysiaksen ja tämän sotilaiden perässä paljain jaloin Armenian Nikopolikseen. Eustratiokselle pantiin jalkaan kengät, joiden pohjiin oli isketty pystyyn nauloja. Kaksi päivää marssittuaan he saapuivat näännyksissä Eustratioksen kotikaupunkiin Araurakaan.

Araurakassa oli Mardarios-niminen mies, joka oli rakentamassa kattoa taloonsa. Hän tunnisti Eustratiokssen ja sanoi ihaillen vaimolleen: ”Näetkö tuon miehen, joka ei pitänyt omaisuuttaan ja ylhäistä asemaansa minkään arvoisena voittaakseen omakseen taivaan valtakunnan?” Vaimo vastasi: ”Mikä estää sinua, rakas elämäntoverini, seuraamasta hänen esimerkkiään ja tulemaan meidän pienokaistemme ja koko sukumme taivaalliseksi suojelijaksi?” Heti Mardarios syleili kahta lastaan, kääntyi itään, lankesi polvilleen ja rukoili: ”Herra Jumala, Isä Kaikkivaltias, Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki, yksi jumaluus, yksi voima, armahda minua syntistä ja niillä vaiheilla, jotka itse parhaiten tiedät, pelasta minut sinun kelvoton palvelijasi, sillä siunattu olet Sinä iankaikkisesta iankaikkiseen.”[1] Tämän jälkeen hän hyvästeli vaimonsa ja kiiruhti alueen päällikön luo, joka myös oli kristitty, ja pyysi tätä huolehtimaan perheestään. Sitten hän liittyi vankisaattueeseen ja julisti olevansa kristitty.

Nikopoliksessa Lysias kuulusteli edellä mainittua pappi Auksentiosta, joka oli vangittujen joukossa. Hänet vietiin metsään ja mestattiin siellä. Hänen ruumiinsa jätettiin metsään petojen syötäväksi, mutta kristityt löysivät sen samoin kuin hänen tiheikköön kätketyn päänsä, jonka varis osoitti heille.

Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Mardarios. Tämä oli pyytänyt Eustratiosta rukoilemaan puolestaan ja vastasi Lysiaksen jokaiseen kysymykseen vain: ”Minä olen kristitty!” Lysias määräsi, että hänen nilkkansa piti lävistää ja hänet ripustaa roikkumaan pää alaspäin. Siinä asennossa hänet lyötiin kuoliaaksi tulikuumilla rautatangoilla. Ennen kuolemaansa hän kiitti Jumalaa ja rukoili, että Herra ottaisi hänen sielunsa vastaan.

Eugenioksen osaksi tuli kielen repiminen, käsien irti hakkaaminen ja muiden jäsenten murskaaminen puunuijilla. Näiden hirveiden kidutusten keskellä urhea Kristuksen tunnustaja antoi henkensä Herransa käsiin.

Tämän jälkeen maaherra meni tavanomaiseen tapaansa kentälle harjoittamaan sotilaitaan. Hänen huomionsa kiintyi komeaan ja vahvaan Orestes-nimiseen sotamieheen. Tämän heittäessä keihästä Lysias näki kuitenkin hänen kaulassaan kimaltelevan pienen kultaristin. Orestes tunnusti epäröimättä olevansa kristitty.

Lysias päätti lähettää Oresteksen yhdessä Eustratioksen kanssa Sebasteiaan kristittyjen julmana vainoojana tunnetun maaherra Agrikolaksen luo, sillä hän pelkäsi Nikopoliksen suuren kristillisen yhteisön reaktioita. Matka kesti viisi päivää. Agrikolaksen edessä Eustratios selitti lyhyesti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja osoitti epäjumalanpalveluksen naurettavuuden. Agrikolas ei pystynyt väittelemään hänen kanssaan ja niinpä hän vain muistutti, että keisarin käskyjä pitää totella. Hän ei kuitenkaan heti luovuttanut Eustratiosta kidutettavaksi vaan määräsi Oresteksen tuotavaksi kuulusteluun. Nähdessään tulikuuman rautalevyn, jonka päälle hänet pantaisiin makaamaan, nuorukainen ensin säikähti. Silloin Eustratios rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Se vain näyttää kauhealta, mutta et tule tuntemaan mitään, sillä Jumala auttaa meitä.” Silloin Orestes hyppäsi tuliselle vuoteelle ja kävi sille pitkäkseen. Hän lausui: ”Herra, Sinun käteesi annan henkeni”, ja Eustratios vastasi: ”Aamen”. Tällä tavoin Orestes siirtyi Herransa luo.

Seuraavana yönä Eustratios kirjoitti testamenttinsa, jossa hän velvoitti kristittyjä hautaamaan hänet yhdessä neljän marttyyritoverinsa kanssa kotikaupunkiinsa Araurakaan. Lahjottuaan vanginvartijat Sebasteian piispa Blasios pääsi vierailemaan Eustratioksen luona ja tämä uskoi hänelle testamenttinsa toimeenpanon. He rukoilivat ja keskustelivat koko yön. Lopuksi piispa toimitti vankilassa liturgian. Kun Eustratios osallistui pyhästä ehtoollisesta, selli tuli valoisaksi ja ääni puhutteli häntä: ”Olet taistellut hyvän taistelun, tule nyt saamaan voitonseppele.”

Aamulla Agrikolas pyysi vielä Eustratiosta kumartamaan jumalia vaikka vain näön vuoksi, sillä hän oli omaksikin hämmästyksekseen alkanut sääliä tätä. Kätkien kasvonsa käsiinsä tuo julma mies alkoi itkeä siksi, että lain mukaan hänen oli pakko rankaista Eustratiosta kuolemalla. Lopulta lähes koko kaupunki oli surun vallassa. Eustratios lohdutteli heitä ja kehotti maaherraa ryhtymään toimiin. Tämä määräsi hänet poltettavaksi. Ristinmerkin tehtyään Eustratios astui laulaen tuliseen uuniin ja antoi sielunsa Jumalan haltuun joulukuun 13. päivänä vuonna 296.

Kautta vuosisatojen nämä viisi pyhää marttyyria ovat auttaneet uskovia ja tehneet ihmeitä reliikkiensä ja ikoniensa kautta sekä suoranaisesti avuksi tullen. Khios-saarella, Nea Monin luostarin sivuluostarissa on heille omistettu kirkko. Kerran pyhien muistopäivänä oli poikkeuksellisen kylmää ja satoi niin paljon lunta, ettei kukaan päässyt juhlapäivänä luostariin. Siellä asunut pappismunkki ryhtyi toimittamaan aamupalvelusta yksin. Yhtäkkiä hän näki kirkossa viisi miestä, joiden kasvot muistuttivat juhlittavien marttyyrien ikoneita. He ryhtyivät laulajina ja lukijoina auttamaan palveluksen toimittamisessa. Kauniilla äänellä he lauloivat juhlan hymnejä. Kun tultiin siihen kohtaan, jolloin marttyyrikertomus piti lukea, nuorin heistä, joka muistutti pyhää Orestesta, vei kirjan keskelle kirkkoa ja alkoi lukea. Kun hän tuli kohtaan, jossa sanotaan Oresteksen pelänneen tulisen vuoteen nähdessään, hän muutti vähän tekstiä sanoen, että hän ”hymyili” (kreikan kielessä ”hymyillä” ja ”pelätä” muistuttavat äänteellisesti toisiaan). Silloin Eustratioksen näköinen mies keskeytti hänet ja sanoi vakavasti: ”Lue se niin kuin se todella tapahtui!” Orestes punastui ja luki tekstistä uudelleen: ”hän pelkäsi”. Aamupalveluksen päätyttyä miehet sulkivat jumalanpalveluskirjat, sammuttivat kynttilät – ja katosivat. Kävi ilmeiseksi, että pyhät itse olivat tulleet palvelemaan omaan juhlaansa. Kun ihmisiä myöhemmin aamulla kahlasi lumessa liturgiapalvelukseen, pappi kertoi heille hämmästyttävästä vierailusta.


[1] Tämä pyhän Mardarioksen rukous on edelleenkin käytössä puoliyöpalveluksessa ja kolmannen hetken palveluksessa.

Alsacen Hohenburgissa, Strasburgin länsipuolella eli 600-luvulla Adalric-niminen frankkilainen ylimys, joka odotti kovasti saavansa pojan. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaimonsa kuitenkin synnytti heille tyttären, joka oli sokea. Raivostunut isä olisi halunnut tappaa lapsen, mutta vaimo piti tapahtunutta Jumalan tahtona ja sai miehensä luopumaan aikeestaan. Adalric jätti lapsen eloon vain sillä ehdolla, että se lähetettäisiin pois ja sen syntyperä pidettäisiin salassa.

Lapsi annettiin maalaisnaiselle, joka ei kuitenkaan pitänyt sitä itsellään vaan vei pienokaisen luostariin. Nunnat kasvattivat ja opettivat tyttöä, kunnes tämä oli 12-vuotias, mutta eivät kastattaneet häntä. Regensburgin piispa Erhard (8.1.) näki unen, jossa hänen oli määrä mennä Besanconin lähellä sijaitsevaan luostariin kastamaan sokea tyttö. Pian hän lähtikin matkaan veljensä Hidulfin (11.7.) kanssa. Luostarissa Erhard kastoi tytön upottamalla ja Hidulf nosti hänet vedestä. Erhard voiteli tytön pään ja silmät lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä, saakoot ruumiisi ja sielusi silmät valon.” Tytön silmät avautuivat, ja hän sai nimekseen Odilia, ”valon tytär”.

Myöhemmin Hidulf kertoi ihmeestä Adalricille, joka käsitti pian kenestä oli kysymys. Adalric lähetti luostarille lahjoituksen, mutta ei kuitenkaan halunnut tavata tytärtään, koska häpesi omaa menettelyään. Adalricille oli syntynyt jo neljä poikaa, ja he alkoivat pitää yhteyttä Odiliaan. Yksi heistä haki Odilian kotiin vastoin isänsä käskyä. Kiivasluonteinen Adalric julmistui pojalleen niin, että oli tappaa tämän, mutta pääsi sovintoon tyttärensä kanssa.

Odilia asui perheensä luona, kunnes Adalric alkoi järjestää hänelle avioliittoa saksalaisen ruhtinaan kanssa. Silloin Odilia karkasi ja lähetti isälleen sanan, että palaisi Hohenburgin linnaan vain jos se muutettaisiin luostariksi. Yllättäen hänen isänsä innostui ajatuksesta, ja linnasta tehtiin luostari.

Odiliasta tuli johtaja luostariin, jossa elettiin varsin ankaran säännön mukaan. Odilia eli pelkällä leivällä, vihanneksilla ja vedellä, rukoili öisin ja nukkui mahdollisimman vähän. Sisaristo harjoitti laupeudentöitä ja piti huolta sairaista ja vammaisista. Hohenburgin linnaluostarissa alkoi käydä paljon pyhiinvaeltajia. Sairailla ja heikoilla oli kuitenkin vaikeuksia päästä perille, sillä linna sijaitsi jyrkän vuorenrinteen huipulla. Siksi rinteen alaosaan rakennettiin toinen luostari, Neidermünster, ja sen yhteyteen sairaala. Odilia auttoi sairaiden hoitamisessa.

Pyhä Odilia eli hyvin vanhaksi. Elämänsä loppuun asti hän rukoili ja teki ankaria katumusharjoituksia vanhempiensa, erityisesti isänsä puolesta. Lopulta Odilia ilmoitti sisarilleen aikansa täyttyneen ja sanoi odottavansa innolla pääsemistä Jumalan lasten vapauteen, kun hänen sielunsa jättäisi ruumiin. Tämä tapahtui vuoden 720 tienoilla. Kukkula on sittemmin tunnettu nimellä Mont-Sainte-Odile, ja se on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena halki vuosisatojen.

Pyhittäjä Arkadi oli sävyisä, terävä-älyinen ja siveä nuorukainen, joka oli kotoisin Vjazman kaupungista. Hän kilvoitteli houkkana Kristuksen tähden, mikä oli Venäjällä vielä 1000-luvulla harvinainen kilvoitusmuoto. Hän eli almuilla ja nukkui missä sattui, usein metsässä tai kirkon eteisessä. Autuas huolettomuus ja luonnonläheisyys tekivät hänen olemuksensa henkeväksi ja irrottivat hänet maallisesta turhuudesta. Kirkossa hän rukoukseen vajonneena vuodatti usein heltymyksen ja hengellisen ilon kyyneliä. Hänen neuvonsa olivat täsmällisiä, ennustuksensa toteutuivat ja nuhteensa saivat ihmiset parantamaan tapansa.

Kokenut hengellinen ohjaaja, pyhittäjä Jefrem Novotoržokilainen (28.1.) auttoi nuorta kilvoittelijaa välttämään hengelliset vaarat vaikeassa houkkakilvoituksessa. Kun Arkadin rukousten kautta oli tapahtunut muutamia ihmeitä, hän pakeni ihmiskunniaa Tvertsajoen yläjuoksulle, missä hän auttoi pyhittäjä Jefremiä kirkon ja luostarin rakentamisessa nykyisen Toržokin kaupungin paikalle. Siellä Arkadi vihkiytyi munkiksi kilvoitellen täydessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen pyhittäjä Jefremille. Ohjaajansa kuoltua hän jatkoi kilvoitustaan tämän ohjeiden mukaan. Muutaman vuoden kuluttua (eräiden tietojen mukaan vuonna 1077) hänkin siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjä Mardari kilvoitteli Kiovan luolaluostarin kaukaisemmissa luolissa 1200-luvulla. Hän pyrki täydellisyyteen paastossa, rukouksessa, kuuliaisuudessa ja muissa hyveissä, aivan erityisesti omistamattomuudessa ja köyhyydessä. Hänellä ei ollut keljassaan ainoatakaan esinettä, vaatteitaan lukuun ottamatta. Kilvoitustensa päätteeksi hän sulkeutui luolaan ja eli siellä Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti.

Pećin piispa ja Serbian kirkon johtava hierarkki Gabriel sai turkkilaisilta viranomaisilta luvan lähteä Venäjälle ja Valakiaan, nykyisen Romanian eteläosaan keräämään avustusta kirkkonsa tarpeisiin. Palatessaan takaisin hän löysi istuimeltaan bulgarialaisen Maksimin. Tämä oli käyttänyt hänen poissaoloaan hyväkseen ja anastanut itselleen arkkipiispan aseman. Kun Gabriel vaati istuintaan takaisin, Maksim meni visiirin luo Prusaan (nyk. Bursa), missä tämä oleskeli yhdessä sulttaanin kanssa, ja syytti Gabrielia salaliitosta sulttaania vastaan. Gabrielkin kutsuttiin paikalle, ja vaikka visiiri tätä kuultuaan ymmärsi hyvin, mistä oli kysymys ja että Gabriel oli panettelun uhri, hän alkoi vaatia tätä kääntymään muslimiksi. Muussa tapauksessa Gabriel hirtettäisiin maanpetturina.

Piispa Gabrielia kauhistutti pelkkä ajatuskin Kristuksen kieltämisestä. Hän sanoi olevansa valmis ennemmin kestämään vaikka minkälaisia kärsimyksiä. Niinpä häntä alettiin kiduttaa monin eri tavoin. Kun hän kuitenkin pysyi lujana tunnustuksessaan, hänet lopulta hirtettiin. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.