Päivän synaksario

24.11.

Pyhä Mercurius oli kotoisin Vähästä-Aasiasta. Hänen isänsä oli skyyttalainen kristitty upseeri nimeltään Gordion. Mercurius seurasi isänsä jälkiä sotilasuralla. Hän taisteli legioonalaisena keisarien Deciuksen ja Valerianuksen aikana (249–260). Kerran suuren barbaarisotajoukon lähestyessä enkeli ilmestyi Mercuriukselle, antoi hänelle miekan ja käski hänen hyökätä vihollisten keskelle luottaen kristittyjen Jumalaan. Mercurius tunkeutui rintaman läpi ja surmasi vihollisten päällikön. Tämä sai barbaarit paniikin valtaan ja he pakenivat.

Keisari kiinnitti huomionsa urheaan soturiin, kutsui hänet aterioimaan omaan pöytäänsä ja korotti hänet korkeaan sotilasarvoon huolimatta hänen nuoresta iästään. Mercurius unohti hovielämän pyörteissä velvollisuutensa ainoaa todellista Hallitsijaa kohtaan. Eräänä yönä enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja muistutti häntä, että miekka oli alun pitäen annettu hänelle osoitukseksi marttyyrikilvoituksesta, joka häntä odotti. Näin Mercurius heräsi välinpitämättömyydestään. Seuraavana päivänä hän kieltäytyi uhraamasta Diana-jumalattarelle. Kun hänet tämän vuoksi kutsuttiin keisarin eteen, hän heitti sotilasarvonsa merkit maahan osoittaen olevansa valmis uhraamaan maallisen kunnian ja kohtaamaan kuoleman Kristuksen tähden.

Mercurius heitettiin heti vankilaan ja hän joutui julmiin kidutuksiin. Hänet pantiin riippumaan hiilipannun yläpuolelle ja ruumis lävistettiin keihäillä, niin että siitä vuotanut veri sammutti hiilet. Sitten hänet ripustettiin roikkumaan jaloistaan ja häntä ruoskittiin pronssipäisillä raipoilla. Lopulta hänet vietiin Kappadokian Kesareaan, missä hänet mestattiin.

Pyhän Basileios Suuren kerrotaan nähneen 26.6.363 näyn, jossa Jumala lähetti pyhän Mercuriuksen taivaasta surmaamaan keisari Julianus Luopion, joka vainosi kristittyjä. Samana päivänä Julianos sai surmansa Persian sotaretkellä. Mercurius kuvataankin usein ikoneissa ratsailla lävistämässä miekallaan luopiokeisaria.

Monet pyhään Mercuriukseen kytketyistä kertomuksista ovat myöhäisempää perua. Hänen kunnioittamisensa soturipyhänä alkoi voimistua 500-luvulla, ja hänen ilmestymisiään on tapahtunut erityisesti taisteluiden edellä. Mercurius on yksi kaikkein suosituimpia pyhiä Egyptin koptilaisessa kirkossa, joka kutsuu häntä lisänimellä Abu al-Saifain, ”kaksimiekkainen”.

Pyhä Chrysogonus oli roomalainen virkamies, joka kääntyi kristityksi ja johti myös monia muita uskon tielle, muun muassa pyhän Anastasia Sirmiumlaisen (22.12.). Keisari Diocletianuksen vainon aikana Chrysogonus virui useita kuukausia vankilassa. Lopulta hänet mestattiin Aquileiassa. Chrysogonuksen ruumis heitettiin mereen, mutta myöhemmin Zoilus-niminen pappi löysi sen.

Paavi Sylvester I (314–335) rakennutti pyhän Chrysogonuksen kunniaksi kirkon, jonka alle Chrysogonuksen jäännösten uskotaan olevan haudatut. Nykyinen San Crisogonon kirkko on noin kuusi metriä kyseisen haudan yläpuolella. Kirkon alttarin alla on pyhän Chrysogonuksen pää ja käsivarsi.

Chrysogonuksen muistopäivä on hänen elämäkerrassaan 23.11., Rooman martyrologiassa 24.11., Martyrologium Hieronymianymissa 31.5. ja eräissä kreikkalaisissa kalentereissa 16.4.

Roomalainen neito Firmina kidutettiin kuoliaaksi Italian Umbriassa, Amelian (Ameria) kaupungissa. Hän kärsi keisari Diocletianuksen vainossa vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Pietari kärsi uskonsa tähden vainoa jo nuorena keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana. Monipuolisesti sivistyneenä hänet nimitettiin Aleksandrian katekeettisen koulun johtajaksi. Hengellisen isänsä patriarkka Teonaksen kuoleman jälkeen hänet valittiin Aleksandrian patriarkaksi vuonna 300.

Kun Diocletianuksen vainot puhkesivat vuonna 303, patriarkka Pietari halusi selvät säännöt siihen, millä ehdoilla vainoissa periksi antaneet kristityt otetaan takaisin kirkon yhteyteen heidän katuessaan. Joidenkin mielestä hän oli liian lempeä heitä kohtaan. Tyytymättömiä johti Lykopoliksen piispa Meletios. Kun Pietari itse joutui lähtemään vainoja pakoon, Meletios syytti häntä pelkuruudesta ja alkoi toimia Aleksandrian kirkon johtajana. Hän vihki omia kannattajiaan papeiksi eri seuduille ja tästä sai Egyptin kirkossa alkunsa monta sukupolvea kestänyt skisma. Samasta skismaattisesta ryhmittymästä oli peräisin myös Areioksen harhaoppi.

Pietari, joka johti kirkkoa piilopaikastaan käsin, erotti Meletioksen ehtoollisyhteydestä, mutta toivoi vielä pääsevänsä sovintoon hänen kanssaan, mikä käy ilmi eräästä hänen säilyneestä kirjeestään. Joitakin vuosia myöhemmin Meletios kuitenkin itse murtui vainoissa ja suostui uhraamaan epäjumalille.

Pyhä Pietari palasi Aleksandriaan, kun vainot väliaikaisesti laantuivat. Itäisen Rooman keisari Maximinus Daia (311–313) aloitti kuitenkin odottamatta vainot uudestaan ja Pietari vangittiin. Kerrotaan, että edes silloin kun Pietaria oltiin viemässä kuulusteluihin, hän ei tahtonut ottaa hereettistä Areiosta takaisin ehtoollisyhteyteen, vaikka sitä häneltä pyydettiin. Kun joku ihmetteli tätä, hän kertoi nähneensä näyn. Kristus oli ilmestynyt hänelle 12-vuotiaana lapsena, jonka viitta oli revitty kahtia. Lapsi oli silmät kyynelissä koettanut peitellä itseään viitanpuolikkailla. ”Herra, kuka on repinyt viittasi?” Pietari oli kysynyt. ”Sen on Areios tehnyt”, Kristus-lapsi oli vastannut: ”Varo ottamasta häntä takaisin ehtoollisyhteyteen, ja varoita myös pappeja Akhilleosta ja Aleksanteria, seuraajiasi Aleksandrian piispanistuimella, etteivät he anna periksi hänen hyökkäyksilleen vaan säilyttävät oikean uskon.”

Pietari tuomittiin mestattavaksi. Koska hän ei tahtonut verenvuodatusta ja mellakoita kaupungissa, hän pakeni vankilasta ja meni oma-aloitteisesti mestauspaikalle kaupungin ulkopuolelle. Samalla paikalla oli aikoinaan mestattu myös Aleksandrian kirkon perustaja pyhä apostoli Markus (25.4.). Pietari sai luvan rukoilla apostolin haudalla. Hän lankesi maahan ja pyysi kyynelsilmin pyhää edeltäjäänsä vahvistamaan häntä edessään olevassa viimeisessä taistossaan. Sitten hän nousi seisomaan ja rukoili Kristusta, että hänen marttyyrikuolemansa sinetöisi vainon, niin ettei se enää jatkuisi. Silloin hän kuuli äänen: ”Pietari oli ensimmäinen apostoli ja Pietari on myös viimeinen marttyyri.” Todellakin pyhän Pietarin mestaus marraskuun 24. päivänä 311 merkitsi kristittyjen vainojen päättymistä. Hän oli Egyptin viimeinen uskonsa tähden surmattu ennen kuin keisari Konstantinus nousi valtaan ja lopetti kristittyjen vainon. Siksi koptilainen kirkko kutsuu Pietaria “marttyyrien sinetiksi” ja häntä kunnioitetaan yleisesti alkukirkon viimeisenä marttyyrina.

Pian mestauksen jälkeen kristityt hakivat pyhän piispan ruumiin ja veivät sen Aleksandrian katedraaliin. Siellä he asettivat sen piispanistuimelle, ja näin pappi Akhilleos vihittiin edeltäjänsä pyhien jäännösten äärellä piispaksi ja Pietarin seuraajaksi Aleksandrian patriarkkana.

Malka (Malchus) eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa Niniven-Nisibiksen alueella. Hänen nimensä on syyriaa ja tarkoittaa ”hallitsijaa”, ”kuningasta”. Hän oli perheensä ainoa poika ja vanhemmat tahtoivat kovasti, että hän jatkaisi sukua. Kun he olivat järjestämässä hänelle avioliittoa, Malka karkasi kotoa. Hän ylitti salaa Persian ja Rooman välisen rajan, joka oli suljettu, ja meni Keski-Syyrian Khalkikseen, jossa asettui sikäläisten munkkien ohjaukseen. Hän paastosi, teki käsitöitä ja edistyi kilvoituksissaan kaikessa hiljaisuudessa.

 Muutamien vuosien jälkeen Malka sai tietää isänsä kuolleen ja päätti lähteä käymään kotonaan saadakseen lohduttaa äitiään ja jakaa perintönsä köyhille ja luostareille. Hänen hengellinen isänsä yritti varottaa Malkaa, mutta tämä lähti matkaan. Beroasta Edessaan vievää tietä kulkiessaan hän joutui noin 70 muun kulkijan kanssa arabien käsiin. Arabit veivät heidät kameleilla autiomaan yli ja myivät Malkan ja naispuolisen vangin eräälle isännälle orjaksi.

Malka sai vastuulleen lampaita, joita hän paimensi kuumassa erämaassa pukeutuneena pelkkään lannevaatteeseen. Hän rukoili lakkaamatta ja veisasi psalmeja, jotka osasi ulkoa. Huomatessaan Malkan rehelliseksi ja luotettavaksi isäntä tahtoi palkita hänet antamalla hänelle vaimoksi naisen, joka oli vangittu ja myyty yhdessä hänen kanssaan. Malka sanoi, ettei hän kristittynä voi ottaa vaimoa, jonka aviomies on elossa. Isäntä julmistui ja veti jo miekkansa esiin, mutta Malka otti naisen tykönsä viime hetkellä. Malka jätettiin naisen kanssa kahden ja oli niin epätoivoinen, että päätti tehdä itsemurhan. Hän otti miekkansa ja sanoi naiselle: ”Hyvästi naisparka, muista minut marttyyrina, älä aviomiehenä.” Nainen heittäytyi Malkan jalkoihin ja rukoili häntä Jeesuksen nimessä säästämään henkensä. Nainen ehdotti, että he eläisivät yhdessä neitseellisesti: ruumiillisesti erillään mutta pyhän rakkauden yhdistäminä. Näin heidän isäntänsä piti heitä aviopuolisoina, mutta Malka ei koskaan koskenut vaimoonsa, jotta ”ei menettäisi rauhan aikana sitä minkä oli taistelussa voittanut”.

Isäntänsä luottamuksen voitettuaan Malka alkoi viettää yhä pidempiä aikoja yksin lampaita paimentaen. Kerran hän hengellistä isäänsä ajatellessaan näki muurahaispesän. Niiden väsymätöntä uurastusta ja sopusointuista yhteistyötään katsellessaan hänet valtasi ikävä luostariin, jossa jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen, kaikki kuuluu kaikille eikä kukaan pidä mitään omanaan.

Malka päätti paeta ”vaimonsa” kanssa. Hän teurasti kaksi vuohta ja teki niiden nahoista leilejä ja lihasta evästä matkaa varten. Illan pimetessä he kävelivät virralle ja ajelehtivat sitä pitkin eksyttääkseen takaa-ajajansa. Kolmen päivän kuluttua he näkivät takanaan kaksi miestä ratsastamassa kameleilla heitä kohti täyttä laukkaa. Kauhuissaan he juoksivat vuorenrinnettä pitkin ylöspäin ja piiloutuivat syvään onkaloon. Takaa-ajajat seurasivat heidän jälkiään, ja pian toinen heistä tuli luolan suulle ja käski heitä: ”Tulkaa ulos, niin saatte kuolla!” Silloin naarasleijona hyökkäsi miehen kimppuun, raateli hänen ruumiinsa ja veti sen luolan pimeyteen. Jonkin ajan kuluttua luolaan nousi myös heidän isäntänsä miekka kädessään ja huusi heitä esiin. Leijona hyökkäsi jälleen ja vei saaliinsa mukanaan.

Malka ja nainen ratsastivat kameleilla erämaan halki kymmenen päivää ja saapuivat lopulta roomalaiseen sotilasleiriin. Malka jätti hänet sisaryhteisöön ja palasi itse omaan veljestöönsä, mutta hänen hengellinen isänsä oli jo kuollut. Malka eli korkeaan ikään ja ennen kuolemaansa hän kertoi tarinansa pyhälle Hieronymukselle (k. 420), joka kirjoitti sen muistiin.

Pyhä Kea eli 400-luvulla.[1] Hänestä tuli piispa Irlantiin. Pyhän Patrikin kerrotaan pitäneen Kean kirjoituksia parempina kuin omiaan. Kea oli ensimmäinen piispa, joka rakennutti Irlantiin (Meathin Damleagiin) kivikirkon.

Muiden kelttipyhien tapaan Kea vaelteli paljon. Hänellä oli erakkomaja Lounais-Englannin Cornwallissa ja lisäksi hän perusti luostarin mantereelle, Bretagnen pohjoisosiin. Jälkimmäisessä tapahtui, että paikallinen päällikkö Tewdrik vei luostarista yhdeksän nautaa. Kun Kea meni pyytämään niitä takaisin, Tewdrik löi häntä niin, että yksi hammas lähti irti. Kea parani vasta, kun hän pesi verta vuotavan suunsa pyhän lähteen vedellä.

Kilvoiteltuaan hyveellisesti pyhä Kea nukkui pois 500-luvun alussa. Joissain kalentereissa hänen muistopäivänsä on 5.11.

 

[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Kay, Quay, Cianan ja Kenan. Joskus hänet esitetään pyhän Martinus Toursilaisen (11.11.) oppilaana, mikä on varsin epätodennäköistä.

Colman MacLenin syntyi Irlannin etelärannikolla, Munsterin Corkissa 520-luvun lopulla. Colman oli ylhäistä sukua ja hänestä tuli kelttiläinen runoilija ja Cashelin hovibardi. Colman sepitti ja esitti laulelmia sekä laati ja kokosi kronikoita ja sukuluetteloita. Mutta koska hän ei ollut kristitty, hän ei voinut laulaa Munsterin kristityn kuninkaan kruunajaisissa. Paikalle tuli pyhä Brendan (27.11.), jonka vierailun aikana alettiin selvittää erästä sukukiistaa. Brendan ja Colman löysivät yhdessä pyhän Ailben (Ailbhe) haudan ja pyhäinjäännökset. Brendan sanoi Colmanille, että reliikkien koskettamisesta pyhittyneet kädet eivät saisi jäädä pakanallisiksi. Tämä muodostui Colmanin elämän käännekohdaksi.

Brendan alkoi opettaa kristinuskoa Colmanille, joka oli jo noin 50-vuotias ottaessaan kasteen. Colman jätti bardin uransa ja meni luostariin. Hänet vihittiin papiksi ja hän alkoi vuorostaan levittää evankeliumia. Monipuolisesti sivistyneenä hän sai palvella kirkkoa myös opettajana. Elämänsä lopulla pyhä Colman perusti seurakunnan Cloyneen ja hänestä tuli sen ensimmäinen piispa. Cloynen lisäksi hän rakennutti kirkon myös Kilmaclenineen.

Pyhä Colman kuoli 600-luvun alkuvuosina. Molempien hänen rakennuttamiensa kirkkojen jäänteet ja Cloynen pyhä lähde ovat säilyneet meidän aikoihimme asti, samoin kuin muutamat runot; niiden joukossa on pyhää Brendania ylistävä runoelma.

Pyhä Flora syntyi 800-luvulla Espanjan Cordobassa muslimiperheeseen. Hän ja hänen äitinsä alkoivat salaa uskoa Kristukseen. Flora teki Jumalalle naimattomuuslupauksen ja yritti auttaa vangittuja kristittyjä. Kotonaan Floraa pahoinpideltiin uskonsa takia. Kun hänelle järjestettiin avioliitto muslimimiehen kanssa, Flora pakeni kristityn ystävänsä Marian kanssa. Marian veli oli ollut diakoni, jonka muslimit olivat surmanneet. Flora ja Maria menivät Floran sisaren luokse, mutta tämä pelkäsi viranomaisia ja heitti heidät ulos. Lopulta Floran oma veli kavalsi hänet viranomaisille. Flora vietiin vankeuteen, häntä ruoskittiin ja yritettiin suostutella kääntymään takaisin islamiin. Flora onnistui pakenemaan vankilasta. Rukoillessaan kirkossa hän tapasi Marian, ja he päättivät ilmoittautua yhdessä viranomaisille kristittyinä. Heidät pantiin tyrmään ja uhattiin myydä ilotaloon, jolleivät kieltäisi Kristusta. Pyhä Eulogius kirjoitti heille: ”Älkää pelätkö. Mikään ei voi koskea teidän sieluihinne, tekivätpä he ruumiillenne mitä tahansa.” Kun Flora ja Maria eivät osoittaneet merkkejä mielensä muuttamisesta, heidät mestattiin Abd al-Rahman II:n käskystä vuonna 851.

Pyhä Merkuri Smolenskilainen oli syntyperältään Määrin slaavi.[1] Ortodoksiseen uskoon kasvatettuna hän muutti kotimaastaan Kiovan Venäjälle, jonne mongolien paimentolaisheimot olivat juuri hyökänneet aiheuttaen suurta tuhoa ja kärsimystä.

Saavuttuaan Smolenskiin kookas ja voimakas Merkuri astui ruhtinaan sotajoukon palvelukseen. Hän ei ollut suuri ainoastaan ruumiillisesti vaan myös hengellisesti: hän vietti salaa kilvoittelijan elämää, paastosi, valvoi yöt rukouksessa, varjeli siveellistä puhtauttaan ja oli valmis tarvittaessa kuolemaan uskonsa puolesta.

Vuonna 1238 kristinuskoa pilkkaavat mongolijoukot lähestyivät Smolenskia. Niiden johtaja kerskui jättiläismäisellä koollaan ja voimillaan ja haastoi parhaan smolenskilaisen soturin kaksintaisteluun, jossa ratkaistaisiin kaupungin kohtalo. Kaikki asukkaat pienimmästä suurimpaan kokoontuivat Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin rukoilemaan Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin edessä. Pyhä Merkuri oli muiden joukossa, ja vähä vähältä hänen sydämensä täytti rakkaus lähimmäisiä kohtaan ja valmius kärsiä heidän ja pyhän kirkon puolesta. Samana yönä kirkon ponomari Georgi jäi yksin rukoilemaan Jumalanäidin ikonin eteen ja kuuli yhtäkkiä äänen sanovan: ”Mene palvelijani Merkurin luo ja sano, että Valtiatar kutsuu häntä.” Ihmetellen ikonista kuuluvaa ääntä Georgi kiirehti täyttämään saamansa käskyn. Hän tapasi Merkurin pihalta rukoilemasta kädet kohotettuina taivasta kohti. Yhdessä he palasivat kirkkoon, jossa Merkuri polvistui ikonin eteen ja sai kuulla ikonista äänen: ”Palvelijani Merkuri, minä lähetän sinut torjumaan kaupunkia uhkaavan vihollisen ja puolustamaan tätä kirkkoa. En jätä sinua, älä pelkää. Sinä voitat vihollisen ja saat Herralta voitonseppeleen ja ikuisen autuuden.”

Samana yönä Kristuksen soturi nousi ratsaille ja pääsi huomaamatta vartion ohi vihollisen leiriin. Siunattuaan itsensä ristinmerkillä ja kutsuttuaan avuksi Jumalanäitiä hän löi kuoliaaksi voimistaan kerskuneen jättiläisen ja surmasi useita vihollisia. Mongolisoturit pakenivat kauhuissaan nähdessään salamannopeiden nuorukaisten ja säteilevän Neitseen auttavan Merkuria. Surmatun jättiläisen poika onnistui kuitenkin takaapäin hyökkäämään Kristuksen soturin kimppuun ja antoi hänelle kuolettavan iskun.

Aamun koittaessa taisteluun valmistautuneet smolenskilaiset näkivät vihollisen paenneen. Hartain mielin he hautasivat sotilasmarttyyri Merkurin ruumiin katedraaliin. Pian kuolemansa jälkeen pyhä Merkuri ilmestyi samaiselle ponomari Georgille luvaten jatkuvasti auttaa ja suojella Smolenskin asukkaita kaikissa murheissa ja taisteluissa. Kaupungin oman taivaallisen suojelijan kunnioitus alkoi heti hänen marttyyrikuolemansa jälkeen vuonna 1238 ja se virallistettiin 1500-luvun lopulla.


[1] Määri on Tšekinmaan ja Slovakian keskellä sijaitseva Moravajoen halkoma alue.

Pyhä Nikodemos oli kotoisin Makedonian Beroiasta (Veria). Hän meni munkiksi erääseen lähiseudun luostariin Andronikos II Paleologoksen hallitusaikana (1282–1328). Elettyään aikansa luostarissa yhdessä veljien kanssa hän vetäytyi yksinäisyyteen ankarampaan kilvoitukseen. Köysien tukemana hän valvoi yökaudet rukouksissa vuodattaen kuumia kyyneleitä Jumalan edessä. Pian hän saavutti himottomuuden tilan, ja armo täytti hänen sielunsa äärimmilleen.

Kuljettuaan paikasta paikkaan Nikodemos asettui lopulta tavallisena munkkina Filokaloksen luostariin Tessalonikaan. Korkean hengellisen tilansa ansiosta hän saattoi puhua näyttelijöille ja prostituoiduille vapaasti, kiusausta tuntematta, ja pelastaa heidät synnillisestä elämästä. Tästä seurasi kuitenkin juoruja ja luostarin johtaja suuttui hänelle. Pyhä Nikodemos ei yrittänyt puolustella itseään vaan piti tätäkin koettelemusta osallisuutena Kristuksen kärsimyksiin. Hänet siirrettiin sivuluostariin maaseudulle, missä hän teki työtä ja paastosi jopa viikonkin kerrallaan ravintonaan vain sisäinen rukous.

Ihailemansa pyhän Vitaliksen (11.1.) tavoin Nikodemoskin antoi ruokansa köyhille ja prostituoiduille. Jälkimmäiset saadessaan häneltä ruoan lupasivat olla harjoittamatta syntiä sinä päivänä. Ihmissuvun vihollinen alkoi levittää uusia panetteluja Nikodemoksesta. Kerran hänen ollessaan Tessalonikassa jotkut miehet löivät häntä miekoillaan, kun hän oli prostituoitujen seurassa. Hänen onnistui laahautua luostarinsa portille, mutta igumeni kieltäytyi päästämästä häntä sisään. Niinpä hän kuoli haavoihinsa ulkona luostarin portin edessä. Tämä tapahtui noin vuonna 1350.

Joskus myöhemmin ohikulkijat alkoivat tuntea ihanaa tuoksua paikalla, johon Nikodemos oli vaatimattomasti haudattu. Kun hauta avattiin, hänen ruumiinsa löytyi maatumattomana. Koko kaupunki juhli tapausta. Keisari, joka tuohon aikaan oli Tessalonikassa, johti kulkuetta, jossa Nikodemoksen reliikkejä kannettiin kaupungin muurien ympäri. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Simon aloitti kilvoitteluelämän pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luostarissa, joka sijaitsee Jaroslavlista koilliseen. Erilaisissa kuuliaisuustehtävissä hänellä oli jatkuvasti vierellään suuria kilvoittelijoita, kuten pyhittäjä Kornilin oppilaat Gennadi Kostromalainen (23.1.), Kiril Uusjärveläinen (4.2.), Irodion Ilojärveläinen (28.9.), Adrian Pošehonilainen (5.3.) ja Lavrenti Komelilainen (16.5.). Heidän esimerkkinsä kannustamana uusi munkki tottui nopeasti luostarielämään eikä moneen vuoteen poistunut minnekään Komelin luostarista.

Ohjaajansa kuoltua vuonna 1537 Simon lähti yhdessä vanhus Longinin kanssa synnyinseudulleen Solvytšegodskiin ja asettui asumaan metsään noin 15 kilometrin päähän kaupungista ja auttoi pyhittäjä Longinia perustamaan erämaaluostarin Korjažemajoen varrelle. Pian Simon siirtyi kauemmas kaupungista ikimetsään Vytšegda- ja Soigajoen yhtymäkohtaan, missä hänen ympärilleen syntyi luostari. Simon johti sen veljestöä kahdenkymmenen vuoden ajan ja nukkui rauhassa autuaaseen kuolonuneen 24. marraskuuta vuonna 1562.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.