Päivän synaksario

23.10.

Pyhä apostoli, Herran veli ja Jerusalemin ensimmäinen piispa Jaakob[1] oli Joosefin, Jumalansynnyttäjän kihlaajan, poika Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa. Johannes Kastajan tavoin Jaakob eli lapsuudestaan saakka nasiirina niiden periaatteiden mukaan, joita laki edellyttää Herralle omistautuvilta. (4. Moos. 6:5) Hän ei juonut viiniä eikä väkijuomia eikä syönyt lihaa. Partaveitsi ei koskenut hänen hiuksiinsa tai partaansa. Jaakob ei kylpenyt eikä voidellut itseään öljyllä, vaan keskittyi ruumiinsa sijasta kehittämään sieluaan. Hän rakasti Herran lakia, pitkiä rukouksia, oikeudenmukaisuutta ja vaatimattomuutta ja piti aina köyhien puolta. Hänen hurskautensa oli niin suuri, että juutalaiset kutsuivat häntä yleisesti nimellä ”vanhurskas”, jotkut jopa nimityksellä ”kansan turva”.

Jaakob Herran veli tuli Kristuksen apostolien joukkoon vasta Herran kuoleman jälkeen. Paavali mainitsee erikseen, että Kristus näyttäytyi ylösnousemuksensa jälkeen Jaakobille. (1. Kor. 15:7) Herran taivaaseen nousemisen jälkeen apostolit valitsivat Jaakobin yksimielisesti Jerusalemin seurakunnan johtajaksi. Herran maanpäällisen elämän aikana Pietari, Johannes ja Jaakob Sebedeuksen poika olivat saaneet etusijan, mutta nyt he antoivat mielihyvin tämän kunnian Jaakobille, Herran veljelle, jonka hurskautta ihailivat apostolien lisäksi Jaakobin suku ja koko juutalainen kansa sekä jopa alueen pakanat.

Nasiirina Jaakobilla oli papillisia oikeuksia, ja hän yksin sai mennä sisään temppelin pyhimpään. Hän kävi temppelissä rukoilemassa kansansa ja koko maailman puolesta polvistuneena tunti tunnin jälkeen, niin että hänen polvensa kovettuivat kamelin polvien kaltaisiksi. Jaakob johti alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää. Jaakobin liturgiasta muodostui koko kirkon jumalanpalveluselämän juuri, sillä kaikki myöhemmät ehtoollisjumalanpalvelukset ovat kehittyneet sen pohjalta.[2]

Pyhä Jaakob oli alkuseurakunnan tärkein ja arvostetuin hahmo, esikuvallinen sekä ajatuksiltaan että teoiltaan. Paavali mainitsee, että Jaakobia, Pietaria ja Johannesta pidettiin seurakunnan pylväinä. (Gal. 2:9) Pyhä Clemens Roomalainen kutsuu Jaakobia ”piispojen piispaksi”. Kun Antiokiassa nousi kiista siitä, tuliko kristityiksi kääntyvät ei-juutalaiset ympärileikata Mooseksen lain mukaan, asia tuotiin Jaakobin ratkaistavaksi. Barnabasta ja Paavalia kuunneltuaan Jaakob ilmoitti, että ei ole tarpeen hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen: ”Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu.” (Ap.t. 15:19-20) Kun kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo alkuseurakunnan julistustyöstä, hän toteaa jerusalemilaisista: ”Kaikki eivät uskoneet, mutta ne, jotka uskoivat, saivat uskonsa Jaakobilta.”

Kirjeessään pyhä apostoli Jaakob esitteli itsensä nöyrästi: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija”. Hän kehotti pitämään pelkkänä ilona koettelemuksia, sillä niistä selviytyminen kasvattaa kestävyyttä. Hän julisti autuaiksi ne, jotka kestävät koettelemukset, sillä he ovat saava voitonseppeleekseen elämän, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Jaakobin kirje tihkuu jumalallista viisautta, ja häntä voidaan pitää todellisena viisauden apostolina.

Vuoden 62 tienoilla maaherra Festuksen kuoleman jälkeen Juudean maassa alkoivat levottomuudet, ja eräät juutalaiset päättivät tehdä lopun apostoli Jaakobin julistuksesta. Moni oli jo tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, ja kirjanoppineet ja fariseukset pelkäsivät uuden uskon leviävän koko kansan keskuuteen. He tulivat Jaakobin luo mielistellen ja sanoivat: ”Me pyydämme sinua, vanhurskas: hillitse kansaa, sillä se on eksytetty uskomaan Jeesukseen ja pitää Häntä Messiaana. Pyydämme sinua taivuttelemaan pääsiäisjuhlaan tulevaa kansaa. Me kaikki uskomme sinun sanaasi, sillä me ja koko kansa todistamme, että sinä olet vanhurskas etkä katso henkilöön. Asetu temppelinharjalle, niin kaikki näkevät sinut ja kuulevat hyvin sanasi.”

Kun Jaakob oli noussut temppelin harjalle, kirjanoppineet ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kansaa eksytetään seuraamaan Jeesusta, joka ristiinnaulittiin. He luulevat Häntä Messiaaksi ja vieläpä uskovat Hänen olevan Jumala. Tee meille selväksi miten asia on, ja julista totuus.” Silloin Jaakob vastasi kovalla äänellä: ”Miksi kysytte minulta Ihmisen pojasta? Hän istuu taivaassa Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on tuleva pilvissä tuomitsemaan maailman.” Monet innostuivat Jaakobin julistuksesta ja alkoivat huutaa: ”Hoosianna, Daavidin poika!” Silloin fariseukset alkoivat huutaa: ”Vanhurskaskin on eksynyt!” He juoksivat temppelin harjalle ja työnsivät hänet alas.

Pyhä Jaakob ei kuitenkaan kuollut pudotessaan, ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kivitetään hänet!” Jaakob polvistui ja rukoili Herransa pyhän Stefanoksen tavoin: ”Herra Jumala, Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Yksi papeista huusi fariseuksille: ”Lopettakaa! Mitä te oikein teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!” Mutta silloin yksi heistä otti vaatteiden vanuttamiseen tarkoitetun nuijan ja iski sillä apostolia päähän. Näin pyhä Jaakob sai voittajien kruunun. Hänet haudattiin samalle paikalle, temppelin tuntumaan.

Monet juutalaiset olivat kauhuissaan nasiirin surmaamisesta. Kun Jerusalem muutaman vuoden kuluttua hävitettiin, monet pitivät sitä rangaistuksena tästä veriteosta. Pyhän Jaakobin Herran veljen luut siirrettiin 400-luvulla Pyhän Jaakobin katedraaliin, joka on niistä ajoista lähtien ollut Jerusalemin armenialaisten ortodoksien keskus.[3]


[1] Jaakob-nimisiä apostoleja on kolme: Jaakob Alfeuksen poika (muistopäivä 9.10.), Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.), Johannes Teologin veli, jonka Herodes mestautti (Ap.t. 12), sekä Jaakob Herran veli, jota muistellaan 23.10. ja ensimmäisenä joulun jälkeisenä sunnuntaina.

[2] Jaakobin liturgiaa toimitetaan nykyään monissa ortodoksisissa kirkoissa hänen muistopäivänään. Palveluksen muoto alkoi kehittyä Antiokiassa jo alkukirkon aikana; sen nykyinen tekstimuoto on oleellisilta osiltaan sama kuin mitä esimerkiksi Jerusalemissa käytettiin 300-luvun puolivälissä.

[3] Israelista löydettiin vuonna 2002 kiviarkku, jossa pyhän Jaakobin luut ovat saattaneet olla. Arkussa on arameankielinen teksti: ”Jaakob Joosefin poika, Jeesuksen veli”. Itse arkku on Jaakobin ajalta, mutta useimmat tutkijat pitävät sen tekstiä väärennöksenä.

Pyhittäjäisä Makarios oli rikkaan roomalaisen senaattorin poika. Makarioksen vanhemmat tahtoivat naittaa hänet vasten tahtoaan, mutta hän pakeni omista häistään. Makarios katosi ihmisten ulottuvilta ja olisi pysynyt salassa lopun ikänsä, jollei Jumalan johdatuksesta olisi tapahtunut seuraavalla tavalla.

Mesopotamiassa oli Pyhän Asklepioksen luostari, jonka kolme vanhusta Sergios, Hyginos ja Teofilos vaeltelivat autiolla seudulla. He löysivät jalanjäljet ja lähtivät seuraamaan niitä. Jäljet johtivat luolaan, jossa vanhukset tunsivat suloisen tuoksun. Katsellessaan ympärilleen he huomasivat nurkassa miehen, joka oli verhoutunut ainoastaan hiuksiinsa ja partaansa. Hiukset olivat valkoiset, parta ulottui polviin saakka. Mies sanoi: ”Jos olette Jumalan luota, ilmaiskaa se minulle; jos olette Paholaisesta, häipykää minun syntisen luota.” Isät vastasivat: ”Siunaa meitä, Jumalan palvelija! Me olemme kristittyjä ja olemme luopuneet Paholaisesta.” Autuas vanhus nousi, haroi hiuksensa ja epätavallisen pitkät kulmakarvansa pois silmiltään ja siunasi heidät.

Illan lähestyessä vanhus sanoi: ”Lapseni, varokaa hiukan, sillä minulla on kaksi lasta, jotka tulevat luokseni joka ilta. Jos he näkevät teidät yhtäkkiä, he saattavat villiintyä ja repiä teidät.” Pian autiomaasta jolkutteli luolaan kaksi leijonaa, jotka lankesivat vanhuksen jalkoihin. Kolme vierasta pelästyivät suuresti, mutta vanhus puhui leijonille ja kielsi niitä käymästä vieraiden kimppuun. Sitten vanhus pyysi vieraitaan rukoilemaan kanssaan ehtoopalveluksen. Veisuun aikana leijonat asettuivat vanhuksen jalkoihin ja alkoivat nuolla niitä.

Seuraavana päivänä kolmikko pyysi vanhusta kertomaan tarinansa. Makarios kertoi, että hääpäivänsä iltana hän jätti juhlat vähin äänin ja vietti ensin seitsemän päivää erään lesken luona. Sen jälkeen hän lähti eräänä yönä taivaltamaan ja tapasi tiellä ystävällisen vanhuksen. He kulkivat yhdessä kolmen vuoden ajan ja päätyivät Syyrian erämaahan. Eräänä yönä tuo vanhus oli kadonnut. Pian vanhus ilmestyi Makariokselle ilmoittaen olevansa ylienkeli Rafael. Viisi päivää sen jälkeen Makarios saapui luolaan ja löysi sieltä kuolleen naarasleijonan ja kaksi pentua. Makarios hautasi emon ja otti pennut kasvatettavakseen.

Parin vuoden kuluttua tästä Makarios löysi luolastaan hunnun ja sandaalit. Niitä ihmetellessään hän näki kivellä istuvan kauniin naisen. Nainen itki ja kertoi olevansa roomalaisen senaattorin tytär ja paenneensa vanhempiensa järjestämää avioliittoa eikä tiennyt minne menisi. Makarios antoi naiselle kuivia hedelmiä ja pyysi häntä yöpymään luolassaan. Yön koittaessa lihallisen himon nuolet iskeytyivät Makariokseen, joka joutui kovan kiusauksen valtaan. Yhtäkkiä nainen katosi. Makarios ymmärsi tulleensa Paholaisen pettämäksi ja langenneensa sisäisesti Jumalan edessä. Hän tunsi syntinsä vakavuuden, ja leijonatkin pysyttelivät poissa hänen luotaan kymmenen päivän ajan. Lopulta Makarios päätti jättää luolansa. Kahden päivän kuluttua ylienkeli Rafael kuitenkin ilmestyi Makariokselle tiellä ja pyysi häntä palaamaan takaisin.

Makarios paastosi 40 päivää, minkä jälkeen luola täyttyi valolla. Hänen kanssaan oli mies, jolla oli punainen viitta ja kimalteleva kruunu. Mies veisasi mystistä veisua ja hänen äänensä kuulosti suuren kuoron pauhulta. Veisuun päätyttyä luola täyttyi huumaavalla ihanalla tuoksulla, ja mies katosi kohti taivasta ukkosenjylinän ympäröimänä. Tämän jälkeen Makarios oli täysin hiljaa 70 päivän ajan.

Kerrottuaan kilvoituksistaan Makarios pyysi veljiä päättämään, jäisivätkö he hänen luokseen vai palaisivatko takaisin. Kun he kertoivat lähtevänsä takaisin, Makarios hyvästeli veljet pyytäen heitä rukoilemaan puolestaan. Leijonat saattoivat heitä tiellä kolmen päivämatkan verran, minkä jälkeen ne nuolivat veljien jalat ja lähtivät takaisin. Pyhittäjäisä Makarios palveli Jumalaa luolassaan salassa ihmisiltä ja nukkui pois ainoastaan enkelten ja pyhien läsnä ollessa.

Romanus (Romain) oli kuningas Clothar II:n hovin virkailija, josta tuli Rouenin esipaimen Clotharin kuolinvuonna 629. Piispana Romanus omistautui huolehtimaan vangeista, erityisesti kuolemaantuomituista. Pyhä Romanus kuoli vuonna 639. Rouenissa oli pitkään tapana vapauttaa joka vuosi yksi kuolemaantuomittu vanki pyhän Romanuksen kunniaksi Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aikana. Pyhää Romanusta kunnioitetaan kauppiaiden suojelijana ja hänen apuaan pyydetään erityisesti hukkumista, mielisairautta, myrkytystä ja riivausta vastaan. Taiteessa hänet on kuvattu arkkipiispana seisomassa veden äärellä lohikäärme jalkojensa juuressa.

Pyhä Syra oli irlantilaista hallitsijasukua. Vuoden 610 tienoilla hän matkasi veljensä pyhän Fiercen kanssa Ranskaan, josta hän toivoi löytävänsä kunnioittamansa pyhän Savinienin haudan. Sisarusten kerrotaan seuranneen tähteä, joka johti heidät ensin Pariisiin lopullisen määränpään ollessa Meaux. Meaux’n piispa Faro (Faron) oli irlantilainen ja sisarusten sukua. Hän siunasi Fiercen elämään hiippakunnassaan erakkona ja toivotti Syran tervetulleeksi sisarensa Burgudofaran (Fare) johtamaan luostariin Faremoutiersissa. Siellä Syra aloitti kilvoituksensa nunnana. Burgudofara auttoi Syraa etsimään hautaa, joka löytyi Troyesista. Sen päälle rakennettiin kirkko, josta Syra alkoi huolehtia. Pyhä Syra oli kaikkien esikuva nöyryydessä, laupeudessa ja hartaudessa. Myöhemmin piispa Ragneboldus kutsui Syran Châlons-sur-Marnen luostarin johtajattareksi. Pyhä Syra kuoli vuoden 660 tienoilla. Hänen muistoaan vietetään Meaux’ssä, Troyesissa (8.6.) sekä tietyissä osissa Irlantia. Kirkko, josta hän piti huolta, tunnetaan Pyhän Syran kirkkona.

Oda oli ranskalainen prinsessa, josta tuli Aquitainen herttuan puoliso. Aviomiehensä kuoleman jälkeen Oda omisti loppuelämänsä sairaista ja köyhistä huolehtimiseen. Pyhä Oda kuoli vuonna 723. Hänen hautakappelinsa on Amayssa, Liégen lähistöllä.

Pyhä Domitius eli kahdeksannella vuosisadalla Pohjois-Ranskassa. Hän palveli Amiensin kirkossa diakonina, kunnes siirtyi viettämään erakkoelämää lähiseudun metsiin. Hänen oppilaakseen tuli nuori tyttö nimeltä Ulfia (Wulfia, 31.1.), joka rakasti Jumalaa ja tahtoi kasvaa kohti hengellistä täydellisyyttä. Domitius ja Ulfia elivät keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kulkivat yhdessä Amiensin katedraalin palveluksiin. Valkopartainen Domitius ohjasi ja opetti Ulfiaa, ja Ulfia piti huolta vanhuksesta. Ihmisten silmissä tämä yhteys vaikutti vähintäänkin oudolta ja epäilyttävältä, mutta Jumala, joka näkee sydämet, siunasi heidän kilvoituksensa ja katumuksensa. Pyhän Domitiuksen ja pyhän Ulfian yhteinen erakkokilvoitus kesti noin 30 vuotta, ja heillä oli kuin yksi tahto ja yksi mieli. Pyhä Domitius kuoli vuoden 760 tienoilla.

Pyhä Ignatios syntyi Konstantinopolissa vuonna 798 ja sai kasteessa nimen Niketas. Hänen isästään tuli keisari Mikael I vuosiksi 811–813. Isoisä keisari Nikeforos nimitti Niketaksen jo 10-vuotiaana korkeaan hovivirkaan. Niketas ei kuitenkaan saanut nauttia virastaan, sillä kun keisari Leo V Armenialainen syrjäytti hänen isänsä, koko perhe pakotettiin menemään luostariin. Kun Niketas oli 14-vuotias, hänelle tehtiin kastraatio, jotta vanhan keisarisuvun jatkuminen estettäisiin, ja hänet vihittiin munkiksi yhteen Prinssisaarten luostareista nimellä Ignatios.

Munkki Ignatios kilvoitteli ankarasti pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) oppilaana. Pian hänet vihittiin diakoniksi, papiksi ja igumeniksi. Keisarien Teofiloksen (820–829) ja Mikael III:n aikana kukoistanut luostarielämä saa paljosta kiittää häntä. Kesällä vuonna 846 Ignatios kohotettiin patriarkan asemaan ja hän hallitsi viisaasti kirkkoa 11 vuotta.

Vuonna 857 patriarkka Ignatios kieltäytyi antamasta ehtoollista keisari Mikael III:n sedälle Bardakselle, jota syytettiin insestin harjoittamisesta. Ignatioksen vihamiehet käyttivät tapausta hyväkseen, ja keisari Mikael III karkotti hänet Terebinthoksen saarelle. Patriarkaksi asetettiin maallikko Fotios (6.2.), joka oli toiminut Bardaksen sihteerinä.

Kun keisari Mikael III murhattiin, uusi keisari Basileios Makedonialainen syrjäytti Fotioksen virasta. Pyhä Ignatios kutsuttiin takaisin (867) ja hän toimi patriarkkana vielä toiset 11 vuotta. Kaikkien keisarillisten juonittelujen keskellä hän pyrki koko ajan säilyttämään rauhan kirkossa. Hän järjesti paavi Hadrianus II:n kanssa kirkolliskokouksen (869–870), jossa vahvistettiin Fotioksen erottaminen sekä se, että Konstantinopoli oli arvojärjestyksessä Aleksandrian edellä. Pian Ignatios joutui kuitenkin paavin kanssa katkeraan riitaan siitä, kumman jurisdiktioon bulgaarit kuuluivat.

Pyhä Ignatios siirtyi Herran luo lokakuun 23. päivänä vuonna 877. Häntä kunnioitetaan pyhänä myös lännen kirkossa.

Kirkkaan viikon tiistaina vuonna 1540, kun jäät olivat lähdössä Mstajoesta, Borovitšin kylän asukkaat huomasivat eräällä suurella jäälautalla avoimen arkun, jossa oli kuollut nuorukainen. Jäälautta ajelehti ihmeellisesti kuohuvaa jokea pitkin ja ajautui lopulta rantaan. Kylän asukkaat pelkäsivät joutuvansa tilille oudon vainajan kohtalosta ja tönäisivät seipäillä lautan arkkuineen takaisin virran vietäväksi. Lautta ei kuitenkaan totellut ohjausta vaan palasi takaisin rantaan. Talonpojat yrittivät ohjata sen uudelleen kauemmas, mutta jäälautta nousi vastavirtaan entiselle paikalle. Yöllä arkussa maannut nuorukainen ilmestyi muutamille kylän vanhimmille miehille ja sanoi moittien: ”Miksi te, kristityt, haluatte karkottaa minut, joka myös olen kristitty? Jos haluatte tietää nimeni, se on Jaakob, Herran veljen Jaakobin mukaan.” Aamulla kylän vanhimmat kertoivat toisilleen unesta ja kiiruhtivat rantaan nostamaan arkun jäälautalta. Pyhäinjäännökset vietiin rukoushuoneeseen, missä alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Neljän vuoden kuluttua Novgorodin arkkipiispa Feodosi lähetti Sofian kirkon papin Johanneksen tarkastamaan pyhäinjäännökset ja niiden äärellä tapahtuneet ihmeet sekä antoi määräyksen siirtää pyhäinjäännökset Pyhän Hengen kirkkoon, jonka yhteyteen syntyi luostari. Perimätiedon mukaan pyhä Jaakob oli kilvoitellut houkkana ja kuollut salamaniskuun.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.