Pyhä Markus tuli Jerusalemin piispaksi pian sen jälkeen, kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin vuonna 135. Hän oli ensimmäinen ympärileikkaamaton piispa Jerusalemissa, sillä siihen asti Jerusalemin kirkko oli ollut juutalaiskristittyjen johtama. Markus johti kirkkoa noin 20 vuoden ajan ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Antoninus Piuksen aikana (138–161).

Pyhä Aberkios (Averkios) oli Hierapoliksen (nyk. Pamukkale) piispa Fryygiassa keisari Marcus Aureliuksen aikana (161–180). Vaikka Marcus oli ymmärtäväisen filosofin maineessa, hän käynnisti julman kristittyjen vainon. Hän tahtoi selvittää, ketkä uskaltavat vastustaa valtakunnan uskontoa ja määräsi kaikki alamaisensa ympäri valtakuntaa yhtymään epäjumalien juhlaan. Kun Hierapoliksen asukkaat olivat uhraamassa, Aberkios meni kotiinsa ja rukoili hartaasti, että Herra armahtaisi tietämätöntä kansaa.

Nukahdettuaan Aberkios näki unessa näyn, jossa enkelimäinen nuorukainen antoi hänelle sauvan ja käski hänen kaataa jumalten alttarit. Aberkios tunsi hahmon Kristukseksi ja nousi ylös keskellä yötä. Näkynsä rohkaisemana hän otti käteensä ison sauvan ja lähti Apollon temppeliin, joka oli uhraamisen keskuspaikka, murtautui sisään ja alkoi murskata patsaita. Kun paikalle tuli ihmisiä, Aberkios julisti heille rohkeasti: ”Menkää palatsiin ja sanokaa johtajillenne, että jumalanne ovat riidelleet ja hajottaneet toisensa. Ja jos teillä on yhtään järkeä jäljellä, kootkaa niiden palaset ja polttakaa ne, jotta ne eivät jäisi aivan hyödyttömiksi, vaan niistä saataisiin vähän kalkkia.”

Aberkios palasi kotiinsa, ja tieto tapahtuneesta alkoi levitä kaupungilla. Auringon noustessa kaupunkilaisia virtasi temppeliin katsomaan, kuinka heidän jumalistaan oli jäänyt vain kivimurskaa ja irrallisia jäseniä. Ihmiset olivat raivoissaan ja tahtoivat polttaa kristittyjen johtajan taloineen ja sukulaisineen. Maaherra antoi väkijoukon surmata vapaasti kristittyjä, mutta pyysi tuomaan heidän johtajansa eteensä elävänä. Kun Aberkiosta varoitettiin väkijoukon lähestymisestä, hän ilmoitti, ettei aio paeta kuolemaa Kristuksen tähden. Hän päinvastoin asteli rohkeasti kaupungin torille, nousi korokkeelle ja alkoi julistaa rohkeasti sanomaa todellisesta Jumalasta.

Paikalla oli kolme riivattua nuorukaista, joiden suusta tuli vaahtoa ja jotka kirkuivat korkealla äänellä. Aberkios rukoili Kristuksen nimeen ja löi nuorukaisia kevyesti päähän samalla sauvalla, jolla oli murskannut jumalankuvat, ja riivaajat lähtivät kovaa ääntä pitäen. Nähdessään tämän väki alkoi hämmästyneenä kuunnella piispan rohkeaa julistusta Kristuksesta ja Hänen rauhastaan. Kansa uskoi ja antoi sielunsa Kristuksen, Jumalan, haltuun. Jo seuraavana yönä kastettiin 500 halukasta. Kansaa virtasi kuulemaan piispan julistusta ja parantumaan hänen rukoustensa avulla.

Eräs sokeutunut ylimysnainen uskoi. Aberkios rukoili ja kosketti naisen silmiä, ja tämä sai näkönsä takaisin. Tämän jälkeen hänen luokseen tuli kolme muuta sokeaa naista, jotka tunnustivat uskovansa Jeesukseen ja pyysivät sääliä. Pyhä piispa lausui: ”Herrani Jeesus Kristus, pyydän sinua valaisemaan myös nämä naiset. Anna heidän katsoa täyden tiedon valkeutta.” Silloin ylhäältä ilmestyi kirkas valo ja kaikki heittäytyivät maahan, sillä valo oli selittämätöntä taivaallista kirkkautta. Kolme naista seisoi paikoillaan liikkumatta. Valo kosketti heidän silmiään, ja he saivat näkönsä takaisin. Aberkios kysyi, mitä he olivat nähneet. Yksi kertoi nähneensä kauniin vanhuksen, toinen nuorukaisen ja kolmas lapsen.

Kun sanomat ihmeistä tulivat Marcus Aureliuksen korviin, hän määräsi Aberkioksen tuotavaksi Roomaan, sillä keisarin oma tytär oli joutunut riivaajan vaivaamaksi. Koko matkansa ajan Aberkios julisti hyvää sanomaa ja suoritti ihmeitä rukouksillaan. Roomassa Aberkios vietiin palatsiin, jossa hän vapautti tyttären rukouksellaan. Keisarinna Faustina tahtoi antaa Aberkiokselle kultaa, mutta Aberkios kieltäytyi.

Aberkios viipyi Roomassa jonkin aikaa rohkaisten kristittyjä, kunnes eräänä yönä Kristus ilmestyi hänelle unessa kehottaen häntä lähtemään Syyriaan. Aberkios julisti evankeliumia Antiokiassa ja Apameassa käännyttäen monia pakanoita ja palauttaen markionilaisia kirkon yhteyteen. Hän kulki aina Nisibisiin saakka ansaiten toiminnallaan ja vaelluksillaan ”apostolienvertaisen” kunniakkaan arvonimen. Nimityksen antoi Varhasanes-niminen kristitty ylimys Aberkioksen kieltäydyttyä ottamasta vastaan rahaa.

Kilikiassa ja Pisidiassa kierreltyään Aberkios palasi lopulta kotiseudulleen Fryygiaan, jossa hänen seurakuntansa otti hänet ilolla vastaan. Aberkios opetti, kastoi, paransi ja karkotti riivaajia vielä muutaman vuoden ajan. Hän kirjoitti papistolleen kirjan heidän hengelliseksi ohjauksekseen ja turvakseen hänen poislähtönsä jälkeen. Aberkios nousi korkealle vuorelle rukoilemaan. Saatuaan varmuuden kuolemansa lähestymisestä hän palasi kaupunkiin ja valmisti itselleen haudan. Hän saneli itse seuraavan tekstin, joka kaiverrettiin hänen hautaansa:

”Valmistin tämän haudan jo eläessäni lepopaikaksi ruumiilleni. Nimeni on Aberkios. Olen sen puhtaan Paimenen opetuslapsi, joka paimentaa laumojaan kukkuloilla ja laaksoissa ja jonka suuret silmät näkevät kaikkialle. Hän opetti minulle uskontäyteiset elämän kirjoitukset ja lähetti minut Roomaan näkemään hallituskaupungin ja kultaan puetun kuningattaren. Ja näin siellä kansan, joka on merkitty kirkkaalla sinetillä. Olen nähnyt Syyrian tasangot kaupunkeineen ja mahtavan Nisibisin. Olen kulkenut yli Eufratin Paavali aina mukanani. Usko oli kaikkialla oppaanani. Se ruokki minut kaikkialla tarjoten minulle suuren Kalan puhtaimmasta lähteestä, mahtavan puhtaan Kalan, jonka puhdas Neitsyt pyydysti. Hän antaa ystäviensä syödä siitä aina. Hänellä on loisteliasta viiniä, jota hän antaa Kalan kanssa. Nämä sanat minä Aberkios puhuin ja olin läsnä, kun ne kaiverrettiin. Kaikki, jotka ymmärtävät nämä asiat ja ovat yhtä mieltä, rukoilkoot Aberkioksen puolesta.”

Pyhä Aberkios kutsui luokseen papiston, diakoneja ja muutamia muita kristittyjä ja hyvästeli heidät. ”Rakkaat lapseni, kallein laumani! Minä lähden Hänen luokseen, jota olen ikävöinyt nuoruudestani saakka, lähden nauttimaan mestarini Kristuksen autuutta. Teidän on äänestettävä, kuka paimentaa teitä minun lähdettyäni tästä maailmasta.” Tämän kuullessaan he alkoivat itkeä. Piispaksi he valitsivat papin, jonka nimi oli myös Aberkios. Pyhä Aberkios siunasi hänet vihkien hänet seuraajakseen, kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja antoi sielunsa Herralle pyhien enkelien saattelemana.

Pyhä Aberkios kuoli 72 vuoden ikäisenä noin vuonna 167. Hänen muistoaan on juhlittu myös joulukuun 18. päivänä. Taiteessa pyhä Aberkios on kuvattu tuhoamassa Apollon patsasta tai vastaanottamassa piispansauvaansa enkeleiltä. Hänen hautakaiverruksensa löydettiin vuonna 1883, ja sitä säilytetään Rooman lateraanimuseossa. Kyseessä on yksi tärkeimpiä arkeologisia löytöjä alkukirkon ajalta. Tekstin kielikuvista paimen ja kala symboloivat Kristusta, ystävät uskovaisia, sinetti kastetta ja ruoka pyhää ehtoollista. Kultaan puettu nainen, lähde ja neitsyt tarkoittavat Kristuksen kirkkoa; jälkimmäinen sopii myös Jumalanäitiin.

Pyhä Aleksanteri oli piispa joskus marttyyrikirkon aikana. Hänen toimipaikastaan ja elinajastaan ei ole säilynyt tietoja. Hänen vaikutuksestaan monet ottivat vastaan kristinuskon, ja siksi alueen maaherra vangitsi hänet ja yritti kidutuksin saada hänet uhraamaan epäjumalille. Aleksanteri ei suostunut siihen. Sen sijaan yksi paikalla ollut sotilas nimeltä Herakleios nähdessään hänen urheutensa alkoi uskoa Kristukseen, joka antaa palvelijoilleen voiman kestää kärsivällisesti ja iloiten hirveimmätkin kidutukset. Maaherran viha suuntautui nyt sotilaaseen, jonka hän antoi kidutettavaksi ja lopulta mestautti.

Piispa Aleksanterin kidutuksissa saamat haavat parantuivat itsestään Jumalan armon vaikutuksesta. Nähdessään tämän neljä naista Anna, Elisabet, Teodote ja Glykeria alkoivat uskoa Kristukseen ja luopuivat epäjumalien palvelemisesta kaiken kansan kuullen. Heidät mestattiin saman tien. Lopulta Aleksanterikin sai marttyyrin voitonseppeleen taivutettuaan päänsä miekan alle.

Pyhittäjä Petronios eli 300-luvulla Egyptissä. Hän oli kotoisin varakkaasta perheestä, mutta luopui omaisuudestaan ja sukulaisistaan ja ryhtyi pyhän Pakomios Suuren (15.5.) kuuliaisuusveljeksi. Hän oli esimerkillinen kaikessa kilvoituksessa ja hyveessä. Omalla esikuvallaan hän sai vanhempansa, sukulaisensa ja palvelijansakin ryhtymään kilvoittelijoiksi yhteisöönsä, jolle he lahjoittivat suuren omaisuutensa. Petronioksesta tuli Tsmenin luostarin igumeni. Kun rutto riehui luostareissa, pyhä Pakomios jätti kuolinvuoteellaan Petronioksen seuraajakseen. Mutta Petronios toimi munkkiarmeijan johdossa vain muutaman päivän, sillä rutto korjasi hänetkin pois. Hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle 21.7. vuonna 346.

Pyhittäjä Rufos eli Egyptin erämaassa 300- ja 400-lukujen vaihteessa. Hän oli kilvoittelija, jota muistetaan erityisesti tuonpuoleisen näkijänä. Joskus häntä on kutsuttu myös ”Paratiisin Rufokseksi”. Hän kertoi nähneensä taivaassa neljä ihmisluokkaa: ”sairaat jotka kiittävät Jumalaa, vieraanvaraisuutta harjoittavat, erämaassa yksin muita ihmisiä tapaamatta vaeltavat sekä yhdessä paikassa hengelliselle isälle kuuliaisina Herran tähden elävät. Kuuliaisuudessa elävillä oli kädessään kilpi ja kaulassaan kultaketju.”

Pyhittäjä kysyi enkeliltä, joka oli näyttänyt hänelle tämän näyn, miksi kuuliaisuudessa elävien kunnia oli suurempi kuin muiden. Enkeli vastasi: ”Vieraanvaraisuutta harjoittava toteuttaa omaa tahtoaan ja erämaassa elävä on mennyt sinne omasta tahdostaan. Mutta kuuliaisuudessa elävä on luopunut kaikessa omasta tahdostaan. Hän luottaa täysin Jumalaan ja vanhukseensa.” Silloin Rufos huudahti: ”Kuuliaisuus, kaikkien uskovien pelastus! Kuuliaisuus, hyveiden synnyttäjä! Kuuliaisuus, valtakunnan löytäjä! Kuuliaisuus, taivaan avaaja ja ihmisten sinne johdattaja! Kuuliaisuus, kaikkien maitoasi imeneiden ja siitä täydellisiksi tulleiden pyhien ravinto! Kuuliaisuus, enkelten asuinkumppani!”

Abba Loot kilvoitteli Egyptin erämaassa neljännellä tai viidennellä vuosisadalla. Kerran eräs veli tuli tapaamaan häntä murehtien tekemäänsä syntiä niin, ettei voinut istua paikoillaan vaan kulki edestakaisin. Loot kysyi, mikä häntä vaivasi. ”Olen tehnyt suuren synnin. En kykene tunnustamaan sitä isille.” Loot vastasi: ”Tunnusta se minulle, niin minä kannan sen.” ”Olen langennut haureuteen ja uhrannut epäjumalille.” Abba Loot rauhoitti ja lohdutti häntä sanoen: ”Ole luottavainen. Mikään synti ei ole Jumalan armoa suurempi. Aina on katumusta. Mene ja istu keljassasi ja paastoa kaksi viikkoa. Syö vain joka toinen päivä, ja minä kannan kanssasi puolet sinun synnistäsi.” Kului kolme viikkoa, minkä jälkeen Jumala ilmoitti Lootille, että veljen katumus oli hyväksytty ja synti annettu anteeksi. Veli pysyi lopun ikänsä kuuliaisena Lootille.

Kerran abba Loot lähti kysymään sanaa abba Josefilta. Loot kertoi rukoilevansa voimiensa mukaan, paastoavansa hiukan, mietiskelevänsä, varjelevansa hiljaisuutta ja pitävänsä mielensä puhtaana pahoista ajatuksista voimiensa mukaan. ”Mitä muuta minun olisi tehtävä?”, Loot kysyi. Silloin abba Josef nousi, levitti kätensä kohti taivasta ja hänen sormensa muuttuivat kuin kymmeneksi tulenliekiksi. Josef lausui: ”Jos tahdot, voit muuttua kokonaan tuleksi.”

Abba Lootin aikana luostarin veljet alkoivat vuosi vuodelta höllentää isiltä perimiään kilvoituksia. Kerran veljestö puhui yhteisen aterian aikana joutavuuksia niin kovaa, että luentaa oli vaikea kuulla. Silloin abba Loot nousi puhumaan: ”Monta kertaa olen kuullut vieraiden ja maailmassa elävien sanovan, että me suhtaudumme isien ohjeisiin liian kevyesti. He sanovat, että meitä on vaikea uskoa munkeiksi. Mitä te siis haluatte tehdä? Korjaatteko velton käytöksenne ja pidätte isien käskyt, vai täytyykö minunkin lähteä luotanne?” Veljet päättivät korjata tapansa kuultuaan abba Lootin kehotuksen sanat.

Sisarukset Alodia ja Nunilo syntyivät Espanjan Adahuescassa (Huesca). Kun heidän isänsä kuoli, heidän äitinsä meni uusiin naimisiin muslimin kanssa, joka ahdisti ja vainosi kristinuskostaan kiinni pitäneitä sisaruksia. Isäpuolensa vehkeilyjen ansiosta he joutuivat vankilaan, ja lopulta heidät mestattiin Abd al-Rahman II:n vainoissa vuonna 851. Pyhiä sisaruksia kunnioitetaan erityisesti Aragoniassa.

Pyhä Donatus (Donagh, Donat, Dino) oli irlantilainen munkki, joka eli 800-luvulla. Hän oli kooltaan pieni ja luonteeltaan sävyisä. Viikinkien hyökätessä Irlantiin Donatus lähti ystävänsä Andreaksen kanssa pyhiinvaellukselle Roomaan. Paluumatkalla vuonna 829 hän pistäytyi kirkkoon Fiesolessa, Firenzen eteläpuolella. Kirkossa oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet rukoilemaan ennen uuden piispan valintaa. Samalla hetkellä kuin Donatus astui Fiesolen kirkkoon, lampukat syttyivät itsestään ja kirkonkellot alkoivat soida ilman soittajaa. Kristityt ymmärsivät, että tämä oli merkki Jumalalta. Hämmentynyt irlantilainen valittiin saman tien piispaksi, ja Andreaksesta tuli hänen diakoninsa.

Donatus oli hurskas ja sivistynyt mies. Hän kirjoitti muun muassa kaksi pyhän Brigid Kildarelaisen elämäkertaa, joista toisen runomuodossa, runoelman Irlannin kunniaksi ja oman hautakirjoituksensa. Hän tuki luostareita ja rakennutti vuonna 852 pyhälle Brigidille omistetun kirkon ja majatalon irlantilaisille pyhiinvaeltajille. Donatus toimi frankkien kuninkaan Lothairen ja keisari Louisin alaisuudessa ja opetti heidän perheitään. Hän joutui toimimaan myös sotilaallisena johtomiehenä sotaretkillä saraseeneja vastaan. Pyhä Donatus johti kirkkoa Fiesolessa 47 vuotta. Ennen kuolemaansa vuonna 876 hän sai hallitsijalta Fiesolen piispalle itsenäisen aseman, johon sisältyi oikeus kantaa veroa ja säätää omia lakeja.

Munkki Feodor asettui 1300-luvun puolivälissä asumaan majaan, jonka hän rakensi metsään Rostovin lähistölle. Hän teki tuohesta korin ja ripusti sen puuhun tien varteen. Ohikulkijat arvasivat, että lähistöllä asuu erakko, ja jättivät hänelle koriin leipää, vihanneksia ja muita almuja, jotka pyhittäjä jakoi köyhille jättäen itselleen vain sen mitä välttämättä tarvitsi. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Paavali liittyi hänen seuraansa.

Vuonna 1363 pyhittäjä Sergei Radonežilainen vieraili Rostovissa. Kun erakkomunkit Feodor ja Paavali kuulivat siitä, he pitivät pyhänä velvollisuutenaan kysyä suurelta kilvoittelijalta hengellistä neuvoa ja pyytää siunausta luostarille, jonka he aikoivat perustaa jonnekin kilvoittelupaikkansa lähistölle. Pyhittäjä Sergei osoitti heille sopivan paikan kirkkoa varten ja kehotti pyhittämään sen marttyyrien Boriksen ja Glebin kunniaksi. Hän myös ennusti luostarille Jumalan ja pyhien marttyyrien siunausta ja suurta tulevaisuutta.

Pyhittäjän siunauksen innoittamina erakot alkoivat raivata paikkaa kirkolle. Kerran heidän levähtäessään pyhät marttyyrit Boris ja Gleb ilmestyivät heille ja sanoivat: ”Tehkää työtä tällä paikalla. Jumala ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä eivät hylkää teitä, ja mekin olemme aina täällä auttamassa teitä ja kaikkia jälkeenne tulevia”.

Paikalle kohosi pian luostari, ja Feodor valittiin sen ensimmäiseksi igumeniksi. Saavutettuaan korkean iän hän uskoi luostarin johdon kilvoittelutoverilleen Paavalille ja vetäytyi itse kahden oppilaansa kanssa yksinäisyyteen Kubenskinjärven rannalle. Sinne hän perusti uuden luostarin pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän palasi Boriksen ja Glebin luostariin ja nukkui pois rauhassa lokakuun 22. päivänä vuonna 1409. Pyhittäjä Paavali eli tämän jälkeen vain vähän aikaa ja siirtyi sitten Herran luo.

Jumalanäidin kazanilaisen ikonin juhlaa vietetään kahdesti vuodessa. Heinäkuun 8. päivänä muistellaan ikonin ihmeellistä löytymistä Kazanin kaupungista vuonna 1579 ja lokakuun 22. päivänä Moskovan ja Venäjän vapautumista puolalaisten hyökkäyksestä vuonna 1612. Puolalaisten joukkojen tunkeutuessa Moskovaan koottiin eri puolilla Venäjää vapaaehtoisia pääkaupungin ja isänmaan avuksi. Kazanista lähetettiin sotajoukkoja Moskovaan mukanaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Venäläiset panivat toivonsa Jumalaan ja Jumalanäitiin ja paastosivat ja rukoilivat ennen ratkaisevaa taistelua kolme päivää ihmeitätekevän ikonin edessä. Sen jälkeen he löivät vihollisen joukot ja vapauttivat maansa puolalaisten vallasta. Voiton jälkeen ruhtinas Požarski rakennutti Moskovaan kirkon, johon sijoitettiin tarkka kopio ihmeitätekevästä ikonista, ja tsaari antoi määräyksen viettää ikonin juhlaa Moskovassa kahdesti vuodessa. Alkuperäinen ikoni palautettiin Kazaniin.

Lokakuun 22. päivänä vuonna 1649 juhlavigilian aikana tsaari Aleksei Mihailovitšille syntyi kruununperillinen Dimitri. Tapahtuman johdosta tsaari antoi määräyksen viettää kazanilaisen ikonin juhlaa lokakuussa kaikissa kaupungeissa ympäri valtakuntaa.

Pietari Suuren käskystä Jumalanäidin kazanilaisen ikonin kopio siirrettiin vuonna 1710 uuteen pääkaupunkiin Pietariin ja vuonna 1811 se sijoitettiin Nevan valtakadun Nevski prospektin varrelle rakennettuun Kazanin katedraaliin.

Alkuperäinen Kazanissa ollut ikoni katosi neuvostovallan alkuvuosina ja kulkeutui länteen. Vuonna 1993 se luovutettiin paaville. Viime vuosina on käyty neuvotteluja ikonin palauttamisesta Venäjälle.

Marttyyripiispa Serafim (Semjon Nikolajevitš Samoilov) syntyi vuonna 1881. Hän kävi Pultavan hengellisen seminaarin ja toimi sitten opettajana Alaskassa, missä hänet vihittiin munkiksi ja pappismunkiksi. Kuuden vuoden kuluttua hän palasi Venäjälle, ja pian Jaroslavlin metropoliitta, tuleva patriarkka Tiihon (26.9.), joka Alaskan vuosiltaan tunsi isä Serafimin, kutsui hänet johtamaan hiippakunnassaan sijaitsevaa Tolgan luostaria[1]. Vuonna 1920 Serafim vihittiin Jaroslavlin hiippakunnan apulaispiispaksi virkanimellä Uglitšin piispa.

Piispa Serafim kuului niin sanottuun ”rinnakkaissynodiin”, joka toimi patriarkka Tiihonin hiljaisella suostumuksella Danilovin luostarissa Moskovassa. Siihen kuului arvostettuja piispoja, muun muassa piispat Arseni Žadanovski ja Serafim Zvezdinski (13.8.). Jäsenet perustelivat rinnakkaisen synodin olemassaoloa sillä, että valtiollinen poliisi (GPU) kontrolloi tiiviisti varsinaisen patriarkaalisen synodin toimintaa ja painosti sitä myönnytyksiin. Rinnakkainen synodi pyrki hajauttamaan kirkon hallintoa ja elämää, mikä oli tehokkain keino bolševikkien kontrollin torjumiseksi. Lisäksi se vihki salaa pappeja ja piispoja. Näin rinnakkaisesta synodista tuli kulmakivi, jonka varaan rakentui myöhemmin maanalainen katakombikirkko.

Heinäkuussa 1922 piispa Serafim vangittiin ensimmäisen kerran. Patriarkka Tiihonin kuoleman jälkeen hän toimi joulukuusta 1926 seuraavan vuoden huhtikuuhun patriarkan vangitun viranhoitajan metropoliitta Pietarin (27.9) sijaisena johtaen Venäjän kirkkoa, mutta luovutti sitten johdon vankilasta vapautetulle metropoliitta Sergei Stragorodskille.

Vuonna 1927 valtiollinen poliisi (GPU) kutsui arkkipiispa Serafimin Moskovaan ja painosti häntä kompromisseihin. Hänelle saneltiin sopivat ehdokkaat, jotka hänen olisi pitänyt nimittää synodin jäseniksi. Tähän arkkipiispa vastasi luettelemalla omat ehdokkaansa, joiden joukossa oli muun muassa metropoliitta Kiril Smirnov. ”Hänhän istuu vankilassa”, tokaisivat erikoiskomission kuulustelijat. ”Itse olette panneet hänet istumaan, vapauttakaa hänet”, vastasi esipaimen. Pian tämän jälkeen hänet itsensä pidätettiin.

Vuonna 1927 metropoliitta Sergei antoi julkilausumansa, jossa hän vakuutti lojaalisuuttaan neuvostovallalle. Tämä sai arkkipiispa Serafimin liittymään Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin johtamaan oppositioon. Hän vetosi metropoliitta Sergeihin ja kehotti tätä laatimaan uuden julkilausuman, joka korvaisi edellisen, tai luovuttamaan patriarkan viranhoitajan oikeudet metropoliitta Agafangelille, mutta nämä vetoomukset eivät tuottaneet tulosta. Päinvastoin, metropoliitta Sergei asetti hänet toimituskieltoon, ja pian hänet karkotettiin Jaroslavlista. Tästä huolimatta arkkipiispa Serafim jatkoi metropoliitan arvostelua kirjoittamalla ”Avoimen kirjeen koko kirkolle”. Siitä oli seurauksena pidätys ja viiden vuoden vankileirituomio. Kirje levisi kuitenkin laajalti ympäri Venäjää ja julkaistiin Belgradissa.

Solovetskin vankileirillä arkkipiispa joutui pakkotyöhön. Kerran tiiliskiviä kantaessaan hän putosi rakennustelineiltä, ja häneltä murtui kylkiluita. Ne eivät luutuneet kunnolla, mikä teki hänestä invalidin. Vuonna 1932 hänet vapautettiin leiriltä ja karkotettiin pohjoiseen. Karkotuspaikassaan hän johti maanalaista kirkkoa ja vihki pappeja ja munkkeja. Hänen hengellisten lastensa mukaan hänen ruumiinvoimansa heikkenivät mutta hengeltään hän oli vahva. Esipaimen oli sitä mieltä, että vainojen aikana kirkossa ei tarvita keskitettyä johtoa, vaan kunkin piispan tulee itse johtaa hiippakuntaansa.

Parin vuoden kuluttua esipaimen pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin ortodoksisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi arkkipiispa Serafimin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.