Toisin kuin muut apostolit, pyhä evankelista Luukas ei ollut syntyperältään juutalainen vaan kreikkalainen. Hän syntyi Antiokiassa ja oli ammatiltaan lääkäri. (Kol. 4:14) Hän opiskeli eri tieteenaloja ja matkusteli paljon etsien viisautta ja harjoittaen älyään. Lääkärintoimensa ohella hän oli taitava maalari. Hän tunsi myös Mooseksen lain ja juutalaisten tavat perinpohjin ja osasi hepreaa ja arameaa. Todennäköisesti hän oli kääntynyt juutalaisuuteen. Luukkaan sivistyneisyys näkyy hänen kirjoittamansa evankeliumin ja sen jatko-osan Apostolien tekojen hienostuneessa kielessä.

Aleksandriassa jo varhain tunnetun perimätiedon mukaan Luukas oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä apostolista, jotka Herra lähetti pareittain julistamaan evankeliumia. Myöhemmin Luukas oli Jerusalemissa Vapahtajan kärsimyksen aikana. Hän seurasi tapahtumia etäältä ja oli epätoivon murtama. Pääsiäisaamuna hän kulki Kleopaan kanssa Emmauksen tiellä Herran kuoleman järkyttämänä, kun Kristus ilmestyi heille, ja alkoi selittää heille Raamatun kirjoituksia. Apostolit eivät kuitenkaan ymmärtäneet puhuvansa Herransa kanssa ennen kuin hän leipää murtaessaan ilmaisi heille itsensä. (Luuk. 24:16-24) Samassa Herra katosi heidän luotaan, ja he lähtivät täynnä intoa takaisin kohti Jerusalemia ja liittyivät toisten apostolien joukkoon. Kun he olivat koolla puhumassa näistä asioista, Herra itse tuli heidän keskelleen, nuhteli heidän epäuskoaan ja pyysi heitä koskettamaan Häntä.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, Luukas oli Jerusalemissa koolla yhdessä Jumalanäidin ja muiden apostolien kanssa. Erään kertomuksen mukaan Luukas matkallaan Antiokiaan julistamaan ilosanomaa Messiaan tulemisesta pysähtyi Samarian pääkaupunkiin Sebastiaan ja löysi siellä ollessaan Johannes Edelläkävijän maatumattomat pyhäinjäännökset. Paikalliset kristityt eivät antaneet koko pyhää ruumista hänelle, mutta hän sai mukaansa Edelläkävijän oikean käden, joka oli koskettanut Herran päätä Jordanilla. Tämän verrattoman arvokkaan pyhäinjäännöksen Luukas toi mukanaan kotikaupunkiinsa Antiokiaan.

On kuitenkin olemassa myös täysin toisenlainen traditio, jonka mukaan Luukas ei lainkaan tuntenut Herraa tämän maanpäällisen elämän aikana, vaan kääntyi kristityksi vasta Paavalin vaikutuksesta – kenties vuonna 42 Paavalin ja Barnabaksen tullessa julistamaan Antiokiaan. Tätä näkemystä edusti muun muassa Johannes Krysostomos, mutta kirkon ajattelussa tämä kanta jäi vähemmistöön.

Joka tapauksessa Paavali ja Luukas aloittivat yhteistyönsä Antiokiassa. Luukas oli mukana Paavalin toisella lähetysmatkalla vuoden 53 tienoilla. Sen jälkeen Luukas viipyi Filippissä, jossa hän toimi muutamia vuosia vasta perustetun seurakunnan johdossa. Sitten hän liittyi Paavalin seuraan tämän kolmannelle lähetysmatkalle ja seurasi häntä Makedoniasta aina Jerusalemiin saakka. He keräsivät Korintin kristityiltä lahjoituksia Jerusalemiin vietäväksi.

Luukas oli Paavalin kanssa myös silloin, kun Paavali vangittiin Jerusalemissa vuonna 57. Kaksivuotisen vankeutensa jälkeen Paavali vetosi keisariin, joten hänet lähetettiin Roomaan. Luukas lähti hänen mukanaan, mutta heidän laivansa haaksirikkoutui Maltan rannikolla. Luukas pysyi Paavalin rinnalla aina tämän marttyyrikuolemaan saakka. Kirjeissään Paavali mainitsee kiitollisena, että ”Luukas yksin” on hänen seuranaan Roomassa (2. Tim. 4:11).

Eusebiuksen mukaan Luukas kirjoitti evankeliuminsa ennen Paavalin kuolemaa, mutta Hieronymuksen mukaan vasta sen jälkeen. Edellisessä tapauksessa hän kirjoitti sen Roomassa, jälkimmäisessä Jerusalemissa. Joka tapauksessa Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu erityisesti ei-juutalaisia kristittyjä varten. Luukas kertoo tapauksista, joissa Jeesus ylistää roomalaista sotapäällikköä tai muita ei-juutalaisia. Luukas korostaa myös Jeesuksen rakkautta köyhiin ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoihin. Luukas on myös ainoana evankelistana tallentanut vertaukset kadonneesta lampaasta, laupiaasta samarialaisesta, fariseuksesta ja publikaanista sekä rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Luukas korostaa Kristuksen rakkautta ja sääliä ihmiskuntaa kohtaan, jota parantamaan Hän on tullut.

Kerronnassaan Luukas ottaa monin paikoin esiin miehiä ja naisia vuorotellen osoittaen näin, että Kristus on tullut yhtä lailla molempia sukupuolia varten. (Luuk. 4:31-39, 7:1-17, 8:26-56) Luukas myös esittää Jeesusta seuranneiden ja auttaneiden naisten roolin selkeämmin kuin muut evankelistat. Kenties hän kiinnitti tähän huomiota siksi, että oli oppinut Kristuksesta paljon Jumalansynnyttäjältä itseltään. Samasta syystä hän myös kertoo eniten Jeesuksen elämänvaiheista ennen Hänen julkista toimintaansa.

Luukas kirjoitti evankeliuminsa jatko-osaksi Apostolien teot, jonka hän omisti kristityksi kääntyneelle Akhaian maaherralle Teofilokselle. Sekä Eusebiuksen että Hieronymuksen mukaan Apostolien teot kirjoitettiin Paavalin vankeuden aikoihin, mutta pyhän Ireneoksen mukaan vasta Paavalin kuoleman (vuonna 67) jälkeen. Luukas keskittyy kerronnassaan erityisesti rakkaaseen hengelliseen isäänsä Paavaliin, jonka työlle Apostolien teot on suuri kunnianosoitus. Roomassa Paavali vapautettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen, ja hän lähti yhdessä Luukkaan kanssa evankeliointimatkalle. Pian kuitenkin keisari Nero aloitti Roomassa kristittyjen vainon. Kun Paavali palasi kaupunkiin rohkaisemaan uskovia, hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Luukas tuskin oli kaukana, kun Paavali surmattiin, vaikka ei tästä kirjoituksissaan kerrokaan.

Luukkaan myöhemmistä vaiheista on kaksi näkemystä. Mahdollisesti hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut evankeliumin valmiiksi. Jotkut ovat sitä mieltä, että Apostolien tekojen loppu osoittaa kirjan jääneen keskeneräiseksi.

On kuitenkin olemassa perimätieto, jonka mukaan Luukas eli naimattomana ja kuoli marttyyrina vasta 84-vuotiaana julistettuaan evankeliumia Italiassa, Dalmatiassa ja Makedoniassa. Vielä vanhalla iällä hän lähti lähetysmatkalle Pohjois-Afrikkaan kulkien Libyan lävitse Kristuksesta kertoen. Simeon Metafrasteksen mukaan pyhä Luukas vihki pyhän Abilioksen Aleksandrian toiseksi piispaksi. Kreikkaan palattuaan Luukkaasta tuli Boiotian Theban piispa. Hän vihki pappeja ja diakoneja, perusti seurakuntia ja paransi rukouksillaan sekä mieleltään että ruumiiltaan sairaita.

Kirkollisen perimätiedon mukaan pyhä Luukas oli myös ensimmäinen ikonimaalari. Hän maalasi ensimmäisen Jumalansynnyttäjän kuvan jo tämän eläessä. Kun hän toi sen ja kaksi muuta vastaavaa maalaamaansa kuvaa Marian nähtäväksi, tämä lausui: ”Olkoon minusta syntyneen armo niiden yllä.” Luukkaan kerrotaan myös maalanneen ensimmäisen ikonin pyhistä Pietarista ja Paavalista.

Pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan marttyyrikuolema tapahtui Boiotiassa. Epäjumalienpalvelijat ottivat hänet kiinni, ruoskivat hänet ja naulasivat kiinni oliivipuuhun. Hänen haudallaan alkoi 300-luvulla vuotaa mirhaa ja tapahtua paljon ihmeitä. Mirha osoittautui parantavaksi erityisesti silmäsairauksissa. Vuosisadan puolivälissä keisari Konstantinus Suuren poika Konstantius II siirrätti apostoli Luukkaan pyhäinjäännökset Konstantinopoliin, jossa ne asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostolien Andreaksen ja Timoteoksen jäännösten kanssa. Nämä rakastetut ja suuresti kunnioitetut jäännökset olivat kirkossa aina vuoteen 1204, jolloin ristiretkeläiset veivät ne Roomaan. Pyhää Luukasta on kunnioitettu erityisesti lääkärien, ikonimaalarien ja taiteilijoiden suojelijana. Profeetta Hesekielin kuvaama siivekäs härkä, joka mainitaan myös Ilmestyskirjassa, on evankelista Luukkaan vertauskuva. Tämän oivalsi ensimmäisenä pyhä Irenaios toisella vuosisadalla.

Mnason kääntyi kristinuskoon oltuaan aikaisemmin epäjumalanpalvelija. Paikallisen perimätiedon mukaan kyseessä on sama Mnason, jonka luona apostoli Paavali seuralaisineen asui viimeisellä käynnillään Jerusalemissa ja joka kuului apostoli Paavalin varhaisimpiin opetuslapsiin (vrt. Ap.t. 21:16). Hän seurasi pyhää Teodorosta (6.10.) Roomaan ja Jerusalemiin ja paluumatkalla hänestä tuli pyhän Herakleideksen (17.9.) oppilas.

Kerran Mnason kaatoi Tamarsoksessa kumoon Asklepioksen patsaan ja koko temppelin kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä. Epäjumalanpalvelijat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän sokaisi heidät puhaltamalla heihin päin. Kun he tunnustivat Kristuksen voiman, hän paransi heidät ja kastoi 300 henkeä. Hän lähti pyhän Herakleideksen kanssa lähetysmatkalle Pafokseen, jossa he tekivät paljon ihmeitä.

Herakleideksen kuoleman jälkeen Mnasonista tuli tämän seuraaja Tamarsoksen piispanistuimelle. Hän kuoli elettyään hyvän vanhuuden ja nimitettyään Rhodonin seuraajakseen.

Asklepiades oli järjestyksessä kymmenes Antiokian piispa. Hän nousi istuimelleen pyhän Serapionin jälkeen vuonna 211/212. Ilmeisesti Asklepiades kuoli rauhallisesti, mutta hänet on luettu marttyyrien joukkoon, koska hän joutui eläessään kärsimään paljon vainoa. Pyhä Asklepiades kuoli vuonna 217/218.

Pyhä Athenodoros syntyi Kappadokian Kesareassa. Veljensä Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) tavoin hän kääntyi kristityksi. He opiskelivat yhdessä Kesareassa Origeneksen johdolla, ja molemmista tuli piispoja. Oppineisuudestaan tunnetun Athenodoroksen piispanistuin oli Pontoksen alueella. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuoden 269 tienoilla.

Pyhä Justus oli yhdeksänvuotias kristitty, jonka roomalaiset sotilaat surmasivat, koska hän ei suostunut paljastamaan kahden muun kristityn piilopaikkaa. Tämä tapahtui vuonna 287 nykyisen Ranskan alueella. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Saint-Just-en-Chaussee. Lapsimarttyyri Justus oli keskiajalla erittäin suosittu pyhä Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä ja Englannissa. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Pariisissa.

Pyhittäjäisä Julianos (syyriaksi Juliana) Saba eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa nykyisen Turkin ja Syyrian raja-alueilla. Hänen nimityksensä Saba on syyriaa ja tarkoittaa ’vanhusta’. Julianos jätti maailman ja kaiken mitä siinä on ja lähti kilvoittelemaan erämaan yksinäisyyteen. Hän asui synkässä luolassa kaukana ihmisasutuksesta, söi kerran viikossa suolalla höystettyä leipää ja joi henkensä pitimiksi vettä läheisestä lähteestä. Hän veisasi psalmeja ja keskusteli Jumalan kanssa puhtaassa rukouksessa, ja Jumalan sanat olivat hänelle hunajaa makeampia. Jumalallinen rakkaus täytti hänen olemuksensa niin, että hän näytti olevan poissa ruumistaan, sillä hän ei enää välittänyt tämänpuoleisista vaan katseli öin ja päivin todellista Rakkauttaan.

Julianos ei voinut pitää valoaan pitkään kätkössä. Ne, joiden sydän janosi ikuiseen elämään kumpuavaa elävää vettä, löysivät hänen luolansa ja jäivät hänen ohjattavikseen. Oppilaiden lukumäärä nousi vähitellen sataan. He kaikki elivät äärimmäisessä köyhyydessä syöden vain kasveja ja leipää. Yöllä he kokoontuivat luolalle veisaten Jumalan ylistystä aamuun asti. Auringon noustessa he hajaantuivat pareittain ympäri erämaata ja rukoilivat vuorotellen niin, että toinen luki 15 psalmia ja toinen teki maahankumarruksia sydämen rukoukseen syventyneenä. Lopuksi he vaihtoivat vuoroja, ja jatkoivat näin iltaan asti. Sitten he lepäsivät hetken ja lähtivät luolalle yövigiliaansa.

Pyhä Julianos kiusaantui saamastaan ylistyksestä ja maineesta ja päätti lähteä muutaman oppilaansa kanssa pyhiinvaellukselle. He kävelivät halki Lähi-idän erämaiden kantaen leipänsä ja suolansa mukanaan eivätkä poikenneet kyliin tai kaupunkeihin. He pääsivät Siinain vuorille asti ja rakensivat sinne pienen kappelin lähelle kiveä, jonka taakse Mooses oli kätkeytynyt saadessaan nähdä Jumalan. Sen jälkeen he palasivat omalle kotiseudulleen.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363), joka vastusti kiivaasti kristinuskoa, oli tulossa sotaretkelle persialaisia vastaan, kristityt pelkäsivät joutuvansa taas vainon kohteeksi. He tulivat Julianoksen luokse ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan Herraa. Vanhus rukoili kymmenen päivää. Sen jälkeen hän rohkaisi uskovia kertoen heille, että tyrannin kuolema ei olisi kaukana. Julianus Luopio kuoli sotaretkellään.

Seuraava keisari Jovianus (363–364) oli kuitenkin areiolainen ja alkoi vainota ortodoksisia kirkon johtajia. Antiokian piispa pyhä Meletios joutui pakenemaan Syyrian vuorille seuraajineen. Osa heistä tuli Julianoksen luokse pyytämään hänen esirukouksiaan ja tukeaan. Antiokian areiolaiset väittivät kuuluisan erakko Julianoksen olevan puolellaan. Tämän kuullessaan Julianos päätti jättää erämaan rauhan kirkon edun tähden ja lähteä kohti Antiokiaa.

Matkalla Julianos yöpyi erään rikkaan rouvan kodissa. Rouva kuunteli Julianosta niin lumoutuneena, että unohti seitsemänvuotiaan poikansa, joka leikkimässä ollessaan putosi kaivoon. Palvelijat luulivat lapsen kuolleen ja kertoivat onnettomuudesta, mutta nainen ei menettänyt malttiaan vaan kävi rauhallisesti sulkemassa kaivon kannen ja meni palvelemaan vierastaan. Vasta kun Julianos pyysi naista tuomaan poikansa saamaan siunauksen, nainen tunnusti mitä oli tapahtunut. Julianos juoksi oikopäätä kaivolle, nojautui kaiteen yli ja näki lapsen uiskentelevan iloisena vedessä. Kun he vetivät pojan ylös, tämä kertoi nähneensä kaivossa Julianos-vanhuksen, joka kannatteli häntä veden pinnalla.

Antiokiassa pyhä Julianos vastaanotettiin valtavan innostuksen vallitessa. Väkeä tungeksi hänen ympärillään. Kaikki halusivat nähdä hänet ja parantua vaivoistaan. Antiokiassa oli tuolloin myös Johannes-niminen nuorukainen, joka tuolloin ei ollut vielä kastettu mutta joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Krysostomos (13.11.). Kun Johannes Krysostomos myöhemmin saarnasi Efesolaiskirjeen pohjalta, hän ylisti Julianoksen nöyryyttä ja kilvoituksia pitäen hänen nimeään kuninkaiden nimiä kunniakkaampana.

Antiokiasta Julianos nousi kaupunkia ympäröiville vuorille, joiden luolissa apostoli Paavali oli aikoinaan piileskellyt. Siellä Jumala salli hänen sairastua kovaan kuumeeseen, jotta kansa uskoisi hänenkin olevan vain ihminen. Toiset munkit ihmettelivät, mitä ihmiset ajattelisivat tullessaan pyytämään parantumista mieheltä, joka itse oli sairas, mutta Julianos rohkaisi heitä olemaan epäilemättä. Julianos nousi ja alkoi rukoilla. Pian hän alkoi hikoilla ja kuume hellitti. Hän paransi rukouksillaan useita ihmisiä, muun muassa ramman, ja tämä vahvisti suuresti kaikkien uskoa.

Julianos kävi vielä vahvistamassa Kyrroksen kristittyjä ja palasi sen jälkeen oppilaidensa luokse erämaahan. Vuonna 367 hän siirtyi iloiten kaipaamaansa elämään, jossa ei ole surua eikä huokauksia. Pyhän Julianos Saban muistoa on vietetty myös 17.1.

Pyhä Monon oli irlantilainen tai skotlantilainen munkki tai pyhiinvaeltaja, joka vaelteli Euroopan mantereella ja päätyi elämään erakkona Belgian Ardennes’ssa. Paikallinen väki kunnioitti häntä suuresti. Vuoden 645 tienoilla pyhän Mononin keljaan tuli varas, joka murhasi pyhän kilvoittelijan, koska tämä oli moittinut hänen elämäntapaansa. Pyhän Mononin haudalla Nassognessa (Nassau) alkoi tapahtua ihmeitä, ja paikalle rakennettiin Jumalanäidille omistettu kirkko.

Pyhittäjät Simeon ja Teodoros olivat veljeksiä. He elivät 800-luvulla ja olivat kotoisin Tessalonikasta. Jo nuorina he ryhtyivät munkeiksi. He viettivät joitakin vuosia Athosvuorella, jossa tuolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä luostarielämää. Pyhittäjä Simeon lienee ollut pyhittäjä Euthymios Uuden (15.10.) kilvoittelukumppani Athoksella.

Athokselta veljekset vaelsivat Pyhään maahan. Matkan varrella he pyrkivät tapaamaan pyhiä kilvoittelijoita eri seuduilla. Jerusalemissa molemmat näkivät samanlaisen näyn. Kaikkein pyhin Jumalanäiti ilmestyi heille yhdessä apostolien Paavalin, Luukkaan ja Andreaksen kanssa. Hän ilmoitti valinneensa heidät löytämään apostoli Luukkaan maalaaman ihmeitä tekevän ikoninsa, jonka kristityt olivat kuvainraastajien vainoja pelätessään piilottaneet salaiseen paikkaan Peloponnesokselle.

Veljekset lähtivät kohti Peloponnesosta kertoen matkansa varrella ihmisille Jumalan suurista teoista. Perille tultuaan he olivat epätietoisia, minne heidän pitäisi mennä. Selinosjoen yläjuoksulla yöpyessään he molemmat näkivät jälleen samat apostolit, jotka olivat ilmestyneet unessa heille Jerusalemissa. Nämä kehottivat heitä vaeltamaan noin kaksi tuntia itään päin. Buraikos-joen rannalla he kohtaisivat Eufrosyne-nimisen neidon paimentamassa vuohia. Tämä auttaisi heitä.

Pyhittäjät tekivät neuvon mukaan ja he kohtasivat todellakin Eufrosyne-nimisen tytön. Tämä kertoi, että yksi vuohipukki hänen laumastaan oli vuorella laiduntaessaan mennyt useamman kerran jonnekin, mistä se oli palannut parta märkänä. Munkkien tuloa edeltävänä päivänä Eufrosyne oli seurannut sitä nähdäkseen, missä se käy juomassa. Hän oli tullut niin valtavaan luolaan, että siellä kasvoi jopa puita, ja löytänyt sieltä kirkkaan lähteen. Yhtäkkiä hän oli kuullut äänen: ”Eufrosyne! Eufrosyne!” Ylös katsahtaessaan hän oli nähnyt Jumalanäidin ikonin murattiköynnösten seassa. Ääni oli vielä sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen Jeesuksen Kristuksen äiti, jota sinulla on tapana kutsua avuksesi.” Eufrosynelle oli myös ilmoitettu munkkien tulosta.

Pyhittäjät lähtivät Eufrosynen johdolla kiipeämään luolaan. Siellä he näkivät ikonin loistavan murattien keskeltä ja kumarsivat sitä riemuissaan. He jäivät luolaan yöksi ja jo seuraavana päivänä alkoivat raivata sitä puhtaaksi liiasta kasvillisuudesta. He siirsivät ikonin pois luolasta ja polttivat siellä kasvaneet piikkipensaat sekä kuivuneet oksat ja lehdet.

Pyhittäjät rakensivat keljat itselleen ja luolasta he tekivät kirkon. Pian heidän luokseen saapui muitakin kilvoittelijoita ja vähitellen paikalle syntyi Jumalanäidille omistettu Suuren luolan luostari, joka ikoneineen on edelleen Kreikan tunnetuimpia pyhiinvaelluspaikkoja. Eufrosyne ei Jumalanäidin äänen kuultuaan tahtonut enää elää maailmassa. Häntä varten rakennettiin luostarin lähistölle pieni asumus.

Pyhittäjät elivät vanhoiksi ja kuolivat rauhallisesti, ensin Simeon ja muutaman päivän kuluttua Teodoros. Pian heitä seurasi myös Eufrosyne, joka oli kuollessaan 54-vuotias. Hänet haudattiin asuntonsa lähellä sijaitsevaan pieneen kirkkoon, jota alettiin kutsua Pyhän Neidon kirkoksi.

Pyhittäjä Daavid kilvoitteli aluksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen ohjauksessa tämän luostarissa. Myöhemmin hän eli erakkona Serpuhovin lähistöllä. Hän perusti Kristuksen taivaaseen astumiselle pyhitetyn Daavidin erakkolan ja siirtyi Herran luo vuonna 1520.

Uusmarttyyrit Gabriel ja Kyrmidoles (Kirmidol) elivät Kairossa, Egyptissä 1500-luvun alussa. He olivat sivistyneitä kristittyjä nuorukaisia, jotka työskentelivät virkamiehinä ja asuivat moskeijan vieressä. Eräät muslimit kadehtivat heitä ja heidän lahjojaan, ja nuorukaisten kristillinen usko ärsytti heitä. He menivät panettelemaan Gabrielia ja Kyrmidolesta emiiri Hair Mekille väittäen heidän heittävän roskansa ja likavetensä päin moskeijan muuria.

Emiiri uskoi syytöksiin ja haetutti Gabrielin ja Kyrmidoleksen paikalle. Kun he tulivat sisään, emiiri mieltyi heidän olemukseensa ja alkoi houkutella heitä kääntymään islamiin. Nuorukaiset vastasivat rohkeasti: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Nähdessään heidän horjumattomuutensa emiiri määräsi heidät tutkintavankeuteen. Sotilaat veivät heidät pois väkivalloin ikään kuin he olisivat olleet rikollisia solvaten ja lyöden heitä. Kun heidän uskoaan kysyttiin, he sanoivat vain: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Muslimit joutuivat raivon valtaan ja vaativat heitä tunnustamaan, että islam on totuus. Marttyyrit vastasivat pelottomasti: ”Emme kiellä uskoa, jonka olemme saaneet esi-isiltämme, vaan pysymme uskossamme horjumattomina loppuun saakka. Mitä teidän uskoonne tulee, me emme pidä sitä minään. Hylkäämme sen vääränä ja turhana.” Tuomarit uhkasivat heitä kidutuksilla ja kuolemalla, elleivät he luopuisi pilkastaan ja kääntyisi muslimeiksi.

Kyrmidoleksen äiti tuli paikalle tahtoen nähdä poikansa ja rohkaista häntä. Väki kävi myös hänen kimppuunsa repien hänen vaatteensa, hakaten häntä ja heittäen hänet ulos. Gabriel nousi seisomaan ja lausui: ”Te väärämieliset ja laittomat tuomarit! Te ette voi tehdä mitään erottaaksenne meidät Kristuksen uskosta. Omaisuus, kunnia, rakkaus vanhempiin, kidutukset, uhkailut ja minkäänlainen lupaamanne kuolema ei saa meitä luopumaan. Tässä on kaulamme, tehkää mitä haluatte ja tehkää se nopeasti.” Myös Kyrmidoles sanoi olevansa valmis kuolemaan. Silloin muuan muslimi raivostui niin, että puukotti Kyrmidolesta rintaan ja paiskasi hänet maahan. Toinen hyppi hänen rintansa päällä, ja Kyrmidoles jäi makaamaan puolikuolleena. Lopulta joku otti ison kiven ja ruhjoi sillä hänen pyhän kallonsa. Joku toinen kaivoi vielä silmät hänen päästään. Tällä tavoin iäti muistettava Kyrmidoles antoi sielunsa Jumalan haltuun ja sai Kristukselta marttyyrien voitonseppeleen.

Sotilaat löivät myös pyhän Gabrielin maahan ja pistelivät häntä puukoilla. He hakkasivat irti hänen oikean kätensä ja lopuksi katkaisivat hänen kaulansa. Näin myös Gabriel sai voittopalkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1522 pyhien marttyyrien ollessa vain 20-vuotiaita.

Muslimit tahtoivat vielä häpäistä heidän ruumiinsa. Niitä vedettiin pitkin katuja kaupungin ulkopuolelle ja heitettiin tuleen. Pyhät ruumiit tuntuivat kuitenkin vastustavan tulta, ja kesti kaksi päivää ennen kuin ne olivat palaneet. Sen jälkeen eräät arabit keräsivät sen mitä luista oli jäljellä ja myivät ne kristityille.

Pyhän Gabrielin pää jäi polttamatta. Elias-niminen kristitty osti sen arabeilta ja antoi sen Aleksandrian patriarkka Joakimille (k. 1567). Patriarkka kokosi jäljelle jääneet reliikit, voiteli ne tuoksuvilla aineilla ja asetti ne arkkuun, jota säilytti omassa huoneessaan. Myöhemmin hän siirsi kallisarvoiset reliikit Kairon Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Monia ihmeitä on tapahtunut niille, jotka ovat uskossa kunnioittaneet ja suudelleet pyhän Gabrielin reliikkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.