Pyhä Karpos eli ensimmäisellä vuosisadalla Hellespontoksen Troaksessa. Hän oli apostoli Paavalin oppilas. Paavali mainitsee hänet kirjoittaessaan Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Myöhemmin pyhästä Karpoksesta tuli piispa.

Pyhä Teofilos Antiokialainen syntyi itäisessä Syyriassa Eufratvirran yläjuoksulla. Hänet tunnettiin filosofina, joka alkoi tutkia pyhää Raamattua voidakseen paremmin hyökätä kristittyjen oppia vastaan. Pyhiä kirjoituksia lukiessaan hän kuitenkin sai oppia tuntemaan totuuden ja päätti kääntyä kristityksi.

Oppineisuutensa ansiosta Teofiloksesta tuli vuonna 169 Antiokian seitsemäs piispa apostoli Pietarin jälkeen. Teofilos kirjoitti monia opillisia ja apologeettisia teoksia, joista useimmat ovat kuitenkin kadonneet. Hän kirjoitti paljon myös pakanallista epäjumalanpalvelusta ja keisarikulttia vastaan. Kaiken kaikkiaan Teofilos oli yksi toisen vuosisadan tärkeimpiä apologeetteja eli kristinuskon puolustajia. Kristinuskon totuutta hän perusteli erityisesti sillä, että kristittyjen elämä ja moraali oli ylivertaisen ylevää verrattuna pakanoiden arvoihin ja elämäntapaan. Teofilos muistetaan erityisesti siitä, että hän oli ensimmäinen, joka käytti Jumalasta sanaa trias, Kolminaisuus. Tällä ilmaisulla hän viittasi Jumalaan, Hänen Sanaansa ja Hänen Viisauteensa. Pyhä Teofilos kuoli vuonna 181 (tai 183).

Pyhät marttyyrit Karpos, Papylos, Agathodoros ja Agathonike elivät keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251), kun Valerianus oli itäisten alueiden prokonsulina.

Karpos, jonka isä oli epäjumalien pappi, ja Papylos olivat molemmat maalliselta ammatiltaan lääkäreitä ja Agathodoros oli heidän avustajansa. Pyhä Karpos toimi Tyatiran piispana. Hänen vaikutuksestaan Papylos oli kääntynyt kristinuskoon. Karpos oli myös vihkinyt hänet diakoniksi. Heidät vangittiin, koska he olivat kieltäytyneet luovuttamasta jumalanpalveluksessa käytettäviä pyhiä astioita ja pukuja viranomaisille. Ensin heitä kuulusteltiin Tyatirassa. Kun prokonsuli Valerianus ei saanut heitä kieltämään Kristusta, hän otti heidät mukaansa virkamatkalleen Sardekseen käskien heidän juosta vaunujensa perässä. Sardeksessa heidät sidottiin ja heidän nahkaansa nyljettiin. Agathodoros seurasi heitä ja meni itse kiduttajien luo tunnustaen olevansa kristitty. Hänetkin levitettiin pukin päälle ja häntä piestiin, kunnes hän kuoli.

Tämän jälkeen Valerianus siirtyi Pergamokseen, ja jälleen Karpos ja Papylos, jotka olivat säilyneet hengissä Sardeksessa kokemistaan kidutuksista, joutuivat juoksemaan sinne hänen vaunujensa perässä. Pergamoksessa heitä kidutettiin hakkaamalla heitä okaisilla kepeillä, niin että lihariekaleet sinkoilivat ilmassa. Heidät pantiin myös makaamaan terävien naulojen päälle. Verisinä heidät heitettiin petojen eteen, mutta leijona kieltäytyi syömästä heitä.

Lopulta Karpos ja Papylos viskattiin roihuavaan pätsiin. Karpos huusi liekkien keskeltä. ”Kiitetty olet Sinä, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka olet katsonut hyväksi tehdä minutkin osalliseksi perinnöstäsi!” Silloin kansanjoukosta kuului naisääni: ”Myös minä näen tämän ihanan juhlan ja haluan päästä mukaan!” Naisen sukulaiset yrittivät turhaan hillitä häntä muistuttaen hänelle velvollisuuksista, joita hänellä oli lastaan kohtaan. Nainen tempautui heidän käsistään ja heittäytyi liekkeihin huutaen: ”Herra, pakenen Sinun turviisi, pelasta minut!” Tällä tavoin myös pyhä Agathonike, joka joidenkin tietojen mukaan oli Papyloksen sisar, siirtyi tämän ja Karpoksen kanssa tulisesta pätsistä taivasten valtakunnan vilpoisuuteen.

Pyhä Dioskoros eli Egyptissä keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284–305). Hän oli korkea-arvoinen veroviranomainen, jolla oli tärkeä asema hallinnossa. Hän piti kuitenkin kaikkia tämän maailman etuisuuksia ja nautintoja tappiona ja tahtoi mieluummin voittaa omakseen Kristuksen. Hän meni omasta aloitteestaan maaherra Kulkianoksen (tai Lukianoksen) luokse ja tunnusti kristillisen uskonsa. Hänen rohkeutensa hämmästytti maaherraa, eivätkä maaherran maanittelevat puheet tai uhkaukset saaneet marttyyria epäröimään. Dioskoros päinvastoin suhtautui maaherraan ja hänen valtaansa ivallisesti. Monenlaisten kidutusten jälkeen hänet mestattiin.

Pyhä Florentios eli Tessalonikassa 300-luvun alussa. Hän oli hyvin intomielinen kristitty, joka kiivaili mielellään uskon ja hyveen puolesta. Hän pilkkasi pakanajumalia avoimesti vahvistaakseen toisia kristittyjä uskossaan. Pyhä Florentios otettiin kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Hän tunnusti ilman pelkoa, että on vain yksi ikiaikainen Jumala, kaiken Luoja, ja ivasi pakanoiden jumalia mykiksi kulta-, hopea- tai puujumaliksi. Hänet piestiin julmasti ja monien kidutuksien jälkeen hänet sidottiin paaluun ja poltettiin kuoliaaksi Tessalonikassa vuonna 312.

Pyhä Benjamin palveli Kristuksen kirkkoa diakonina Persiassa sassanidi-kuningas Jezdegerd I:n aikana (399–420). Kuningas näki yhä useampien alamaistensa hylkäävän tulen ja veden palvomisen evankeliumin julistajien toiminnan takia. Siksi hän määräsi kaikki kirkot ja luostarit tuhottaviksi, papit ja luostarien johtajat vainottaviksi sekä kielsi kristilliset jumalanpalvelukset. Yksi ensimmäisiä pidätettyjä oli diakoni Benjamin. Hänet hakattiin ja heitettiin vankilaan, jossa hän pysyi kaksi vuotta, kunnes Persian hoviin lähetetyt Rooman keisari Teodosios I:n lähettiläät pyysivät hänen vapauttamistaan. Kuningas suostui sillä ehdolla, että Benjamin ei enää tekisi lähetystyötä. Tämän kuullessaan Benjamin julisti kavahtaen: ”En voi kieltäytyä välittämästä Jumalan tuntemisen valoa pimeydessä oleville, jotta en saattaisi itseäni alttiiksi sille kauhealle tuomiolle, jonka evankeliumi lupaa Herraltaan saamansa talentin kätkeville.” Kuningas ei ymmärtänyt, mitä Benjamin tarkoitti, ja päästi hänet menemään. Benjamin ryhtyi heti uudestaan työhön ja vietti useita vuosia kulkien ympäri Persiaa totuuden sanaa levittäen.

Lopulta Benjamin pidätettiin jälleen. Nyt hän sai vain kaksi vaihtoehtoa: kieltää Kristus tai kuolla kidutuksiin. Pyhä diakoni vastasi kuninkaalle: ”Jos kuoleman ansaitsee sellainen, joka kieltää tai halveksii sinun kuninkaallista valtaasi ja tunnustaa jonkun toisen hallitsijan, niin kuinka paljoa enemmän se, joka kieltää ikuisen kuninkaan ja kaikkien Luojan palvoakseen luotuja ja katoavaisia olentoja, onkaan ansainnut kauhistuttavan loppumattoman rangaistuksen!” Nämä sanat kuultuaan hallitsija tunnusti voimattomuutensa määräämällä leikattavaksi kaksikymmentä piikkiä, jotka työnnettiin Benjaminin sormien ja varpaiden kynsien alle. Mutta kun kiduttajat näkivät, että marttyyri iloitsi kärsimyksistään aivan kuin ne olisivat olleet lasten leikkiä, he ottivat hienon terävän ruo’on ja työnsivät sen hänen penikseensä aiheuttaen piinaavaa kipua. Lopulta kuningas määräsi pyhän Benjaminin lävistettäväksi kierreseipäällä.

Pyhä Niketas syntyi Paflagoniassa Vähän-Aasian Galatiassa vuonna 763. Hän oli sukua keisari Teofiloksen puolisolle Teodoralle ja sai hyvän kasvatuksen. Kun Niketas oli 18-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet hoviin palvelemaan siellä eunukkina. Holhoojahallitsija Irene pani merkille hänen kyvykkyytensä, kohotti hänet patriisin arvoon ja lähetti Sisilian armeijan päälliköksi. Niketas oli lapsuudestaan lähtien halunnut ryhtyä munkiksi ja useita kertoja hän pyysi keisareita Nikeforosta (802–819) ja Staurakiosta (811) hyväksymään hänen eronpyyntönsä. Siihen ei kuitenkaan suostuttu ennen kuin keisari Mikael I:n aikana (811–813) ja silloinkin vain sillä ehdolla, että hän pysyi pääkaupungissa. Näin Niketaksesta tuli munkki 50-vuotiaana, kun keisari uskoi hänen huostaansa Kultaisen Portin luona sijaitsevan luostarin.

Ikonien kunnioittajia alettiin vainota keisari Leo V Armenialaisen aikana (813–820). Niketas oli, kuten munkit yleensäkin, kiivas ortodoksisen uskon puolustaja. Hän siirtyi joidenkin munkkiensa kanssa kaupungin ulkopuolelle perustamaansa pieneen luostariin. Keisari sai kuitenkin kuulla, että he kunnioittivat siellä ikoneita, ja käski sotilaita menemään luostariin ja tallaamaan ikonit jalkoihinsa Niketaksen silmien edessä.

Keisari Teofiloksen aikana (829–842) vaino yhä kiihtyi. Tämä lähetti Teodosios-nimisen upseerinsa uhkailemaan Niketasta maanpaolla, jollei tämä solmi kirkollista yhteyttä kuvainraastaja-patriarkka Antonioksen kanssa. Niketas olisi mieluummin kuollut kuin kieltänyt Kristuksen pyhän kuvan, ja niin hänet karkotettiin luostaristaan yhdessä kolmen muun munkin kanssa. Keisarillinen asetus kielsi ketään auttamasta ikonien tähden vainottuja, ja niin he joutuivat viettämään vaivalloista elämää siirtyen jatkuvasti paikasta toiseen. Lopulta he saapuivat syrjäiselle Katissia-nimiselle paikkakunnalle ja saivat elää muutamia vuosia rauhassa sinne perustamassaan luostarissa. Ollessaan 75-vuotias Niketas sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän kokosi oppilaansa luokseen ja kehotti heitä kilvoittelemaan hyveissä loppuun saakka. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Jumalanäidin ivironilaisen ikonin historia alkaa 800-luvun Bysantista. Valtakunnassa riehui ikonoklasmin harhaoppi. Nikean kaupungin lähellä eräs hurskas leskivaimo piilotteli poikansa kanssa kodissaan Jumalanäidin ikonia. Eräänä yönä sotilaat tunkeutuivat taloon, kun hän oli rukoilemassa ikonin edessä. Yksi sotilaista löi ikonia miekalla, jolloin Jumalanäidin poskesta alkoi vuotaa verta aivan kuin elävästä olennosta. Sotilaat kiristivät naista ja vaativat häneltä suurta rahasummaa uhaten häntä kidutuksilla. Nainen pyysi aikaa aamuun asti kootakseen rahat. Heti sotilaiden lähdettyä hän otti ikonin ja vei sen meren rannalle. Rukoiltuaan hartaasti ikonin edessä hän heitti sen aaltoihin, mutta ikoni ei vajonnut vaan kohosi pystyasentoon ja lipui vettä myöten kohti länttä.

Lesken poika meni myöhemmin munkiksi Athosvuorelle ja kertoi siellä ennen kuolemaansa näistä ikonin varhaisvaiheista. Myöhemmin Athosvuorelle tuli Georgiasta kilvoittelijoita, jotka perustivat sinne Ivironin luostarin. Vuonna 999 mereen luostarin edustalle ilmestyi Jumalanäidin ikoni. Munkit yrittivät nostaa sen merestä, mutta ikoni ikään kuin pakeni heitä. Muutaman päivän kuluttua Jumalanäiti ilmestyi unessa askeettivanhus Gabrielille ja kehotti tätä yksin hakemaan ikonin merestä. Vanhus toi pyhän ikonin rantaan, ja veljestö toimitti sen edessä kolmen vuorokauden ajan yötä päivää rukouspalveluksia Jumalanäidille. Sitten he veivät ikonin kirkon alttariin. Seuraavana aamuna ikoni oli kadonnut ja vasta pitkän etsimisen jälkeen se löydettiin luostarin portin päältä. Ikoni vietiin takaisin kirkkoon, mutta sama ihme toistui seuraavina öinä. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas nöyrälle munkki Gabrielille ja ilmoitti, ettei hän halua olla luostariveljien suojeluksessa, vaan suojella itse heitä. Nyt ikoni sai jäädä luostariportin päälle, ja myöhemmin veljet rakensivat portin yläpuolelle kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Tästä ikoni sai nimen Portaitissa eli Portinvartija. Ikonin juhlaa vietetään Athosvuorella pääsiäisviikon tiistaina.

Vuonna 1647 moskovalaisen Novospasskin eli Vapahtajan luostarin arkkimandriitta Nikon (Venäjän patriarkkana 1652–1566) pyysi Moskovassa vierailevaa Ivironin luostarin johtajaa Pakomiosta lähettämään Moskovaan tarkan kopion ihmeitätekevästä ivironilaisesta ikonista. Seuraavana vuonna lokakuun 13. päivänä Athosvuoren munkit toivat ikonin kopion Moskovaan. Tsaari ja patriarkka olivat sitä vastassa Ylösnousemuksen portilla Punaisen torin laidalla. Portin edustalle rakennettiin ikonia varten rukoushuone. Näin Moskova sai Athosvuoren tapaan oman ”Portinvartijansa”, puhtaimman Jumalansynnyttäjän voittamattomaksi puolustajaksi. Ikonin kautta tapahtui ihmeitä ja rukoushuoneessa oli aina kansaa rukoilemassa. Ikonia kuljetettiin usein sitä varten tehdyillä vaunuilla luostareihin, seurakuntakirkkoihin, sairaaloihin ja yksityiskoteihin sairaiden luo. Kun ihmiset näkivät ikonia kuljettavien vaunujen tulevan kadulla vastaan, he tekivät ristinmerkin ja lausuivat rukouksen, miehet paljastivat päänsä ja monet polvistuivat kadulle sateesta ja lumesta välittämättä aivan kuin itse Herramme Äiti olisi kulkenut ohitse.

Edellä mainittu patriarkka Nikon tilasi Venäjälle toisenkin kopion Athosvuoren ihmeitätekevästä Ivironin ikonista. Sen maalasivat hänen Athokselle tätä varten lähettämänsä taitavat ikonimaalarit. Ikoni tuotiin Venäjälle vuonna 1656 ja sijoitettiin Valdain luostariin, jonka patriarkka Nikon perusti Novgorodin hiippakuntaan. Venäjän kirkko viettää tämän toisen ikonin juhlaa helmikuun 12. päivänä.

Pyhä Gerald syntyi vuonna 855 Saint-Cirguesissa ylhäiseen sukuun, johon oli kuulunut muun muassa Arles’n piispa Caesarius (470–543). Gerald kärsi nuoruudessaan pitkään sairaudesta, joka täytti hänen ihonsa kiusallisilla näppylöillä. Osittain sairauden vaikutuksesta hän alkoi keskittyä maallisten rientojen sijasta rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja opiskeluun.

Lopulta Gerald parani sairaudestaan, ja vanhemmat alkoivat kouluttaa häntä maallisiin tehtäviin. Geraldista tuli isänsä jälkeen Auvergnen Aurillacin kreivi. Hän sai haltuunsa valtavasti maata, kyliä ja muuta omaisuutta, mutta jatkoi hurskasta elämäntapaansa. Hänet tunnettiin köyhille osoittamastaan hyväntahtoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Gerald vaali hengellistä elämää kurinalaisesti. Hän pukeutui ja söi vaatimattomasti ja nousi rukoilemaan joka aamu kahden aikaan, myös matkoilla ollessaan, minkä jälkeen hän lähti kirkkoon avustamaan ehtoollisjumalanpalveluksen toimittamisessa.

Geraldin näkö heikkeni nopeasti, mitä hän piti rangaistuksena himoistaan. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan, jossa hän teki apostoli Pietarille lupauksen rakennuttaa luostarin Aurillaciin. Luostari valmistui nopeasti; se toimi ensin benediktiiniluostarina ja tuli myöhemmin kuuluisaksi clunialaisen sääntökunnan toimipaikkana. Yleensä ylimysten rakennuttamat luostarit toimivat heidän alaisuudessaan ja heitä palvellen, mutta Geraldin rakennuttama luostari sai toimia itsenäisenä ja riippumattomana. Kyseessä oli tärkeä muutos, sillä Geraldin toteuttama käytäntö alkoi vähitellen levitä laajemmalle.

Gerald jatkoi hyveellistä elämäntapaansa aikana, jolloin yläluokka eli useimmiten varsin itsekkäästi ja moraalittomasti. Hän oli halukas antamaan valtavat maa-alueensa kirkolle ja siirtymään munkiksi perustamaansa luostariin, mutta piispa Gausbert (k. 909) sai taivuteltua Geraldin uskomaan, että hänen olisi hyödyllisempää pysyä maallikkona ja omistautua toimimaan lähimmäistensä parhaaksi kreivinä. Gerald jatkoi elämäänsä maailmassa, mutta eli mahdollisimman luostarimaisesti. Hän jopa leikkasi partansa munkkien tonsuurin tapaan sillä tekosyyllä, että parta ärsytti häntä, ja antoi leikata hiuksiinsa aukon, jonka kätki tukallaan ja päähineellään. Gerald antoi suuren osan tuloistaan köyhille ja tuki luostariaan avokätisesti. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan aina kahden vuoden välein.

Pyhä Gerald menetti lopulta näkönsä kokonaan. Hän oli sokea elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Gerald kuoli vuonna 909 Quercyn Cezenacissa ja hänet haudattiin omaan luostariinsa. Pyhä Odo Clunylainen (879–942) kirjoitti pyhän Geraldin elämäkerran, joka teki hänestä kuuluisan koko Ranskassa. Pyhä Gerald on loistelias esimerkki siitä, kuinka maallikko voi saavuttaa pyhyyden elämällä lähimmäistensä parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Gerald ikään kuin ylitti yläluokan elämäntavan ja luostarielämän välisen kuilun osoittaen, että munkit ja maallikot elävät saman evankeliumin käskyjen alaisuudessa.

Brittien saarilla on vaikuttanut kaiken kaikkiaan kolmisen sataa pyhää kilvoittelijaa, joiden nimi juontuu ’kyyhkyä’ tarkoittavaan sanaan colman. Lokakuun 13. päivänä muisteltava pyhä Coloman (Colman, Colomannus) oli irlantilainen tai skotlantilainen munkki, joka oli kuninkaallista sukua. Osoittaakseen katumustaan ja rakkauttaan Kristuksen kärsimyksiin hän lähti pyhiinvaellukselle kohti Jerusalemia. Euroopan halki kulkiessaan hänet kuitenkin pidätettiin Tonavan varrella Stockeraussa, noin kymmenen kilometrin päässä Wienistä. Saksalais-roomalainen keisarikunta, Määri ja Böömi olivat sodan partaalla, ja Colomania, joka ei puhunut saksaa, epäiltiin vakoilijaksi. Erinäisten kidutusten jälkeen hänet hirtettiin yhdessä muutamien rosvojen kanssa. Tämä tapahtui vuonna 1012.

Colomanin ruumis jäi roikkumaan hirteen, mutta eläimet eivät koskeneet siihen eikä se alkanut osoittaa pilaantumisen merkkejä. Pyhä ruumis roikkui hirressä turmeltumattomana 18 kuukauden ajan. Jopa mestauslava alkoi juurtua ja viheriöidä. Yhtä sen oksista säilytetään yhä Stockeraun fransiskaanikirkon alttarin alla. Myös itse ruumiin kautta tapahtui monia ihmeitä. Kolme vuotta pyhän Colomanin kuoleman jälkeen piispa Megingard siirrätti hänen reliikkinsä Melkiin, ja sittemmin hänelle on omistettu useita kirkkoja nykyisen Itävallan, Unkarin, Baijerin ja Etelä-Saksan alueella. Pyhän Colomanin esirukouksia on pyydetty erityisesti ruton aikana sekä sopivan aviomiehen löytämiseksi. Häntä on pidetty niin hirttotuomion saaneiden kuin hevosten suojelijana.

Pyhittäjä Benjamin (Veniamin) eli 1300-luvulla. Ennen munkkivihkimystä hän oli kauppias ja hänellä oli paljon omaisuutta. Kerran kuunnellessaan tarkkaan jumalanpalvelusta hän kuuli luettavan psalmin sanat ”valheenpuhujat sinä tuhoat” (Ps. 5:7). Hän kohdisti heti sanat itseensä ja ajatteli mielessään: ”Jos Herra Jumala tuhoaa valheenpuhujat, Hän tuhoaa myös väärämieliset kauppiaat. Kukapa kauppias voisi sanoa, ettei ole koskaan valehdellut?” Toisen kerran hän kuuli evankeliumin sanat ”rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan” (Matt. 19:23). Mietiskeltyään näitä sanoja hän päätti jakaa kaiken omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Hän itse liittyi Kiovan luolaluostarin hengessään köyhiin pyhittäjäisiin ja ryhtyi munkiksi. Hän palveli Herraa Jumalaa otollisesti elämänsä loppuun asti paastoten ja rukoillen, köyhyydessä ja kuuliaisuudessa. Saavutettuaan autuaan lopun hän siirtyi maasta taivaaseen kilvoittelunasettajan Kristuksen luo saamaan Häneltä ikuisen palkkion kruunun. Pyhittäjä Benjaminin pyhäinjäännökset ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Zlata eli kreikaksi Khryse – nimi on johdettu kultaa tarkoittavasta sanasta – oli kotoisin Slatinan kylästä kaakkois-Makedoniasta Moglenan alueelta, jota oli pidetty osana Bulgariaa vuodesta 1015 lähtien. Hän oli yksi köyhän kristityn perheen neljästä tyttärestä. Zlata oli erittäin kaunis ja eräs turkkilainen rakastui häneen kiihkeästi. Kerran kun Zlata oli muiden naisten kanssa metsässä keräämässä polttopuita, mies ryösti hänet ja vei taloonsa. Siellä mies yritti sekä lupauksin että uhkauksin käännyttää hänet islamin uskoon. Zlata kutsui mielessään avuksi Kristusta ja vastasi vakaasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon vain Häntä. Hän on minun ainoa Ylkäni, jota en koskaan kiellä, vaikka kiduttaisit minua kuinka paljon tahansa ja leikkelisit koko ruumiini palasiksi.”

Tämän kuultuaan turkkilainen antoi Zlatan talonsa naisten käsittelyyn arvellen, että nämä pystyisivät parhaiten taivuttamaan hänet. Puolisen vuotta naiset yrittivät kaikin keinoin käännyttää Zlatan islamiin mutta tuloksetta. Turkkilainen alkoi uhkailla myös Zlatan vanhempia ja sisaria kidutuksilla, jollei tämä suostuisi hänen aikeisiinsa. Niinpä nämä tulivat Zlatan luo ja alkoivat itkien pyydellä häntä, ettei hän tuhoaisi heitä kaikkia, vaan suostuisi vaihtamaan uskontoa. Sydän kirvellen Zlata kuitenkin torjui ehdotukset sanoen: ”Koska yritätte saada minut kieltämään Herrani Jeesuksen, en enää tästä lähtien pidä teitä vanhempinani ja sisarinani. Itse Kristus on isäni, Jumalanäiti äitini ja pyhät sisaruksiani.”

Kun taivuttelut eivät auttaneet, alkoivat kidutukset. Zlataa piestiin joka päivä. Hänen ihostaan leikattiin suikaleita, jotka pantiin pelotukseksi roikkumaan hänen eteensä. Rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen vahvisti häntä, ja hän kesti pahoinpitelyt horjumattomana.

Zlatan rippi-isä oli Athosvuorella sijaitsevan Stavronikitan luostarin entinen igumeni pappismunkki Timoteos. Erään kristityn miehen välityksellä Zlata lähetti tälle pyynnön rukoilla, että hän saisi viedyksi marttyyrikilvoituksensa Jumalalle otolliseen loppuun.

Turkkilaiset ihmettelivät, kuinka Zlata oli vielä elossa kaikkien kidutusten jälkeen. He eivät voineet kestää sitä häpeää, etteivät pystyneet taivuttamaan yhtä nuorta tyttöä omaan uskoonsa. Lopulta he ripustivat hänet piikkiseen villipäärynäpuuhun ja ryntäsivät veitset ojossa hänen kimppuunsa. Neidon pyhä ruumis viilleltiin kappaleiksi. Tämä tapahtui lokakuussa vuonna 1795. Kristityt ottivat salaa marttyyrin jäännökset ja hautasivat ne.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.