Paavali, Pausirios ja Teodotion olivat veljeksiä, jotka elivät Egyptissä Diocletianuksen (284–305) vainojen aikana. Paavali ja Pausirios olivat viettäneet munkin elämää nuoruudestaan lähtien, kun taas kolmas veli Teodotion oli liittynyt vuorilla piileskelevään rosvojoukkioon. Kuultuaan, että hänen molemmat veljensä oli vangittu kristittyinä, Teodotion tuli alas kaupunkiin jättääkseen heille jäähyväiset.

Nähtyään veljensä tuomioistuimen edessä Teodotion vetäytyi syrjäiseen paikkaan ja alkoi mietiskellä sitä kunniaa, joka heitä odotti taivaassa. Silloin Jumalan armo sytytti hänenkin sydämensä. Hän meni maaherran luo ja ilmoitti olevansa kristitty. Varmemmaksi vakuudeksi hän vieläpä tyrkkäsi maaherran alas istuimeltaan. Teodotion pidätettiin heti paikalla. Hänen kylkensä ja vatsansa lävistettiin tulikuumilla raudoilla, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Paavali ja Pausirios heitettiin Niiliin, ja niin he saivat marttyyrikruunun hukkumalla.

Pyhä Makedonios syntyi vuoden 330 tienoilla. Hän oli kouluja käymätön syyrialainen maalaismies, joka rakasti suuresti Jumalaa. Noin 20 vuoden ikäisenä hän jätti maailman ja nousi kilvoittelemaan Antiokian itäpuolisille vuorille. Hän ei asettunut minnekään eikä rakentanut itselleen vakituista keljaa vaan kilvoitteli avoimen taivaan alla ja kierteli vuorilla. Näin hän saattoi pysytellä yksinäisyydessä ja paeta ihmisjoukkoja, jotka yrittivät löytää hänet saadakseen häneltä siunauksen. Pyhä Makedonios kilvoitteli 45 vuotta ilman majaa tai telttaa. Koska hän viipyi usein maakuopissa, häntä alettiin kutsua syyrialaisella sanalla gubba, joka tarkoittaa onkaloa.

Neljänkymmenen vuoden ajan Makedonios käytti ravinnokseen ainoastaan vedessä liotettuja ohranjyviä. Vuosikausia piispa Teodoretoksen äiti toimitti jyvät hänelle. Kun tämä hurskas nainen sairastui harjoitettuaan kovaa askeesia, Makedonios tuli katsomaan häntä ja vaati häntä syömään leipää selittäen, että hän oli itsekin edellisenä päivänä tuntenut heikentyvänsä ja päättänyt nauttia leipää vahvistuksekseen, jottei joutuisi selittämään kuolemansa syytä Kristuksen tuomioistuimen edessä.

Kerran eräs upseeri lähti vuorille metsästämään. Nähdessään erakon hän laskeutui satulastaan ja kysyi mitä tämä teki vuorilla. ”Sitä samaa kuin sinäkin”, Makedonios vastasi, ”Minä pyydystän Jumalaani. Halajan saada Hänet kiinni ja ikävöin Hänen näkemistään, enkä aio lopettaa tätä metsästystä.”

Eräs paimen kierteli vuorilla hyisen kylmänä talviyönä etsimässä lampaitaan. Keskellä lumipyryä hän näki nuotion. Sen äärellä oli Makedonios, jonka rinnalla seisoi kaksi valkopukuista olentoa lisäten puita nuotioon. Näin Jumalan enkelit pitivät huolta enkelielämää harjoittavasta pyhästä kilvoittelijasta.

Kun Antiokian piispa Flavianos (381–404) kuuli Makedonioksen hyveistä ja kilvoituksista, hän päätti vihkiä pyhän kilvoittelijan papiksi. Piispa sai erakon tulemaan alas vuorilta lähettämällä hänelle viestin, että kirkko oli joutunut häpeään eräiden rikkomusten takia, joista syytettiin Makedoniosta. Antiokiassa piispa vei erakon alttariin kesken liturgian ja liitti hänet pappien joukkoon. Autuas Makedonios ei osannut kreikkaa eikä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ennen kuin joku selitti sen hänelle palveluksen jälkeen. Makedonios järkyttyi niin, että kiukunpuuskassa lähti ajamaan takaa piispaa sauvallaan huitoen, mutta ei saanut tätä kiinni, koska oli jo voimiltaan heikko. Makedonios rauhoittui vasta, kun hänelle selitettiin, ettei hänen tarvinnut jättää vuorten hiljaisuutta, vaikka olikin nyt pappi.

Viikon kuluttua Flavianos lähetti taas Makedoniokselle sanan pyytäen tätä tulemaan liturgiaan. Makedonios kysyi: ”Eikö hän jo tyydy? Haluaako hän taas vihkiä minut papiksi?” Vasta kun hänelle selitettiin, ettei ketään vihitä kahdesti, hän suostui tulemaan. Näin vilpitön ja yksinkertainen oli hänen mielenlaatunsa.

Vuonna 387 Antiokian asukkaat alkoivat mellakoida uusien veronkorotusten takia. Keisaria ja hänen puolisoaan esittäneet patsaat kaadettiin, ja keisari lähetti kaupunkiin sotilaita, joiden tehtävänä oli surmata kaikki mellakoitsijat. Silloin pyhä Makedonios tuli alas vuorilta muiden erakkojen kanssa ja meni puhumaan keisarin lähettiläille. Tulkin välityksellä hän käski heitä sanomaan keisarille, että tämäkin oli vain ihminen, samaa luontoa kuin nuo kapinoineet, ja että Jumalan kuvia ei saisi surmata vaskesta tehtyjen ihmisen kuvien tähden: patsaita oli helppo tehdä lisää, mutta surmattuihin ihmisiin ei keisarikaan saisi elämää. Pyhän Hengen innoittamat viisaat sanat käänsivät kaupungin kohtalon. Keisari heltyi ja antoi antiokialaisille anteeksi.

Pyhä Makedonios sai armon tehdä ihmeitä rukouksillaan. Erään ylimyksen vaimo oli joutunut ennennäkemättömän mässäilynhimon valtaan. Vaikka hän söi 30 kananpoikaa päivässä, hän ei saanut himoaan tyydytettyä vaan vaati yhä lisää. Jotkut pitivät tätä ruumiillisena sairautena, toiset demonien aikaansaannoksena. Hänen sukulaisensa hakivat paikalle Makedonioksen, joka rukoili ja siunasi ristinmerkillä vettä, jonka antoi naiselle juotavaksi. Nainen vapautui himostaan, niin että sen jälkeen hänelle riitti päivittäiseksi ravinnoksi yksi ainoa kananpojan palanen.

Eräs toinen nainen puolestaan ei kyennyt syömään tai juomaan mitään ja oli heikentynyt niin, ettei enää tuntenut omaa kotiväkeään. Makedonios rukoili ja siunasi kylmää vettä ja aikoi antaa sen naiselle juotavaksi. Paikalla olleet lääkärit pysäyttivät hänet sanoen, että kylmä vesi olisi naiselle haitaksi. Talon isäntä ajoi lääkärit pois ja antoi itse juoman vaimolleen, joka piristyi välittömästi ja alkoi toipua.

Noin 65 vuoden ikäisenä Makedonios suostui asettumaan omaan keljaan. Silti hän tapasi vielä kierrellä ja viipyi välillä toisilta kilvoittelijoilta tyhjilleen jääneissä keljoissa.

Seitsemänkymmentä vuotta kilvoiteltuaan pyhä Makedonios nukkui pois 90 vuoden ikäisenä vuoden 420 tienoilla. Hänen hautajaisiinsa kokoontui suuri joukko kansaa, joka kantoi hänet Pyhien marttyyrien kirkkoon ja hautasi hänet pyhien kilvoittelijoiden Afrahatin ja Teodosioksen rinnalle. Pyhän Makedonioksen elämäkerran kirjoitti piispa Teodoretos, jonka syntymä oli tapahtunut pyhän Makedonioksen rukoiltua hänen pitkään lapsettomuudesta kärsineiden vanhempiensa puolesta.

Pyhä Filon oli Rooman kirkon diakoni ja kuuluisa sananjulistaja 300-luvun lopussa. Itä-Rooman keisarina oli tuolloin Arkadios (395–408) ja Länsi-Rooman keisarina hänen veljensä Honorius (395–423). Keisarien sisar Galla Placidia sairastui vakavasti ja lähetti Filonin Kyprokselle hakemaan pyhää Epifaniosta (12.5.) kuultuaan tämän tekemistä ihmeistä. Jumalallisen ilmestyksen johdattamana Epifanios vihki Filonin Karpasian kaupungin piispaksi Kyprokselle vuonna 401 ja nimitti hänet myös sijaisekseen Konstantian piispanistuimelle ennen kuin hän itse lähti pitkälle matkalle Roomaan ja Konstantinopoliin. Pyhältä Filonilta on säilynyt selitysteoksia Mooseksen kirjoihin ja Laulujen lauluun.

Pyhä Ksenia oli roomalaisen ylhäisöperheen tytär. Hän syntyi 400-luvulla ja sai kasteessa nimen Eusebia. Kun hän tuli naimaikään, vanhemmat löysivät hänelle sopivan puolison ja alkoivat valmistella häitä. Eusebia tahtoi kuitenkin omistaa koko elämänsä Kristukselle ja tulla Hänen morsiamekseen. Hänellä oli kaksi uskollista palvelijatarta, jotka olivat hänelle kuin sisaria. Hän kertoi heille suunnitelmastaan paeta kotoaan ja ryhtyä viettämään kilvoituselämää. Palvelijattaret tahtoivat seurata nuorta emäntäänsä hänen valitsemallaan tiellä. Yhdessä he alkoivat harjoitella kilvoituselämää jo kotioloissaan, jotta kestäisivät sitä myöhemmin.

Vähän ennen hääpäivää Eusebia ja hänen palvelijattarensa, joista oli tullut hänen hengellisiä sisariaan, pukeutuivat miesten vaatteisiin ja suuntasivat kulkunsa satamaan. Sieltä löytyi Aleksandriaan menevä laiva, johon he nousivat. Eusebia pelkäsi vanhempiensa järjestämiä etsintöjä, ja niin he jatkoivat matkaansa Aleksandriasta Kos-saarelle, jossa arvelivat pysyvänsä paremmin piilossa. Siellä Eusebia vaihtoi nimensä Kseniaksi, joka kreikassa tarkoittaa muukalaista.

Ksenia alkoi pyytää, että niin kuin pyhä ensimmäinen naismarttyyri Tekla sai hengelliseksi ohjaajakseen apostoli Paavalin, Herra lähettäisi hänellekin hengellisen isän. Pian tämän jälkeen Ksenia kohtasi saarella kunnioitusta herättävän munkkivanhuksen, joka sattui vieläpä olemaan nimeltään Paavali. Vanhus oli pienen luostarin igumeni Karian Mylassassa Vähässä-Aasiassa. Hän oli kotimatkalla luostariinsa käytyään pyhiinvaelluksella Jerusalemissa. Paavali otti Ksenian ja hänen seuralaisensa mukaansa Vähään-Aasiaan ja rakennutti heille keljat lähelle omaa luostariaan. Vähitellen heihin liittyi muitakin kilvoituselämää kaipaavia naisia ja syntyi luostari. Ksenia rakennutti sinne kirkon, joka omistettiin ensimmäiselle marttyyrille Stefanokselle.

Kun alueen piispa kuoli, igumeni Paavali valittiin hänen seuraajakseen. Hän vihki Ksenian diakonissaksi, vaikka tämä ei olisikaan tahtonut ottaa päälleen ”pappeuden iestä”.[1] Vihkimyksen jälkeen Ksenia lisäsi kilvoitustaan, niin että demonitkin pelkäsivät häntä. Vaikka hän vietti pyhää elämää, hän pysyi silti nöyränä ja piti itseään suurena syntisenä. Kyyneleet eivät koskaan ehtyneet hänen silmistään rukouksen aikana.

Kun Ksenian vaellus muukalaisena maan päällä läheni loppuaan, hän kokosi sisaristonsa ympärilleen, kiitti heitä, pyysi heiltä anteeksi ja toivoi heidän rukoilevan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän vetäytyi kirkkoon, sulki oven ja lankesi polvilleen rukoilemaan. Ksenian entiset palvelijattaret katsoivat avaimenreiästä ja näkivät yhtäkkiä kirkkaan valon laskeutuvan kirkkoon ja samalla koko paikka täyttyi hyvästä tuoksusta. He aukaisivat oven ja löysivät igumeniansa kuolonuneen nukkuneena.

Ksenian kuollessa oli keskipäivä, pilvetön taivas ja kirkas auringonpaiste. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tähtiseppele, jonka keskellä oli tähdistä muodostunut risti. Sisariston ohjaajavanhus piispa Paavali oli tuolloin eräässä lähikylässä sen kirkon vuosijuhlassa. Nähdessään oudon ilmiön hän ymmärsi heti sen merkitsevän pyhän Ksenian lähtöä tästä elämästä. Yhdessä kyläläisten kanssa hän kiiruhti liturgian päätyttyä suoraan Ksenian luostariin. Hautajaiset seurasivat välittömästi. Ksenian ruumista kuljetettiin juhlallisesti kaupungin halki ja tähtiseppele seurasi mukana. Se katosi vasta, kun hänen ruumiinsa laskettiin hautaan. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua parantumisihmeitä.

Toinen Kseniaa Roomasta seurannut sisar kuoli pian hänen jälkeensä kertomatta mitään Ksenian vaiheista. Piispa Paavali ja luostarin sisaret painostivat jäljelle jäänyttä sisarta paljastamaan heille Ksenian elämänvaiheet. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he kuulivat nöyrän igumeniansa olleen roomalainen ylhäisönainen. Jonkin ajan kuluttua Herran luo siirtyi myös piispa Paavali kaitsettuaan hengellistä laumaansa Jumalalle otollisella tavalla.

Pyhä Zosimos oli kotoisin Libanonin Sidonista ja ryhtyi munkiksi kotiseudullaan 500-luvun alkuvuosina. Hän siirtyi Pyhän Gerasimoksen luostariin Jordanvirran lähistölle ja perusti lopulta oman yhteisön Palestiinan Kesarean alueelle.

Pyhä Zosimos saavutti sellaisen hyveiden korkeuden, että Jumala antoi hänelle ennaltatietämyksen ja profetoimisen lahjat. Zosimos ilmoitti etukäteen maanjäristyksen, jossa suuri osa Antiokiaa tuhoutui 29.11.528.

Kerran pyhä Zosimos oli aasin kanssa viemässä kantamuksia luostariinsa, kun nälkäinen leijona hyökkäsi heidän kimppuunsa, tappoi aasin ja alkoi syödä sitä. Kun leijona oli saanut vatsansa täyteen, Zosimos valitti leijonalle, ettei hän saa vietyä tavaroita yksin. Silloin leijona antoi laittaa kantamukset selkäänsä ja kantoi ne luostarin portille asti.

Pyhä Zosimos muistetaan myös hengellisistä opetuksistaan, jotka abba Doroteos Gazalainen laati kirjalliseen muotoon. Niissä hän kehottaa ylenkatsomaan maailmaa ja voittamaan vihan tuntemukset sisäisen rauhan saavuttamiseksi. Kristuksen lihaksitulemisessa on kaikille tarjolla sellainen armo, että sen voiman ja oman kaipauksensa turvin ihminen voi pitää vaikka koko maailmaa tyhjän veroisena.

Kerran Zosimos kokosi kädelleen olkia, kangastilkkuja ja tiilenmurusia ja kysyi: ”Eikö jokainen, joka on kilpaillut, riidellyt ja vihastunut tällaisten asioiden tähden, ole aivan sekaisin? Vaikka jollain Jumalan miehellä olisi hallussaan koko maailma, hän ei pitäisi sitä näitä kummempana. Omaisuus ei vahingoita sielua vaan siihen kiintyminen. Kukapa ei tietäisi, että ruumis on arvokkainta mitä meillä on, ja sitäkin meidän on toisinaan ylenkatsottava. Saati sitten jotain sellaista, joka on tyystin itsemme ulkopuolella!”

Zosimos neuvoi pitämään jokaista meitä halveksivaa tai pilkkaavaa pelkästään sielumme lääkärinä ja hyväntekijänä, jonka Kristus on lähettänyt sielumme parhaaksi niin tätä kuin tulevaakin maailmaa silmälläpitäen. Vihan voittaminen on ensimmäinen askel kohti sielun rauhaa. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Zosimos nukkui pois rauhassa.

Pyhä Neofytos syntyi Kyproksen Leukarassa vuonna 1134 eli aikana, jolloin ristiretkeläiset olivat miehittäneet Kyproksen. Jo lapsesta lähtien hän tunsi kaipausta erakkoelämää kohtaan. Täytettyään 18 vuotta hän lähti kotoaan paetakseen vanhempiensa järjestämää avioliittoa ja piiloutui Pyhän Johannes Krysostomoksen luostariin Kuzuventiksen vuorelle. Vanhemmat kuitenkin löysivät hänet ja saivat hartailla vetoomuksillaan hänet palaamaan kotiin. Häät vietettiin, mutta hääyönä Neofytos luovutti vihkisormuksensa morsiamelleen ja lähti uudestaan Kuzuventiksen luostariin. Hän aneli igumenia vihkimään hänet heti munkiksi, jotta vanhemmat eivät voisi enää hakea häntä pois. Nähdessään hänen intonsa ja vaikean tilanteensa igumeni suostui hänen pyyntöönsä.

Neofytos lähetettiin pääluostarista sivuluostariin pitämään huolta viinitarhasta. Siellä hän palveli työtä tehden ja rukoillen viisi vuotta. Vapaa-aikanaan hän keskittyi opiskelemaan pyhiä kirjoituksia ja opetteli koko Psalttarin ulkoa. Raamatun tutkiskelu sytytti hänessä palavan halun päästä käymään samoilla paikoilla, joissa Herra itse oli kulkenut. Neofytos meni laivaan ja saapui onnellisesti Jerusalemiin. Kumarrettuaan pyhiä paikkoja hän kierteli vielä puolisen vuotta Palestiinan luolissa ja erakkomajoissa yrittäen löytää itselleen kokeneen hengellisen ohjaajan, jonka kuuliaisuusveljeksi voisi ryhtyä. Hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään ketään ja palasi luostariinsa Kyprokselle.

Rakkaus erakkoelämään ei jättänyt Neofytosta rauhaan. Kun hän ei saanut omalta igumeniltaan siunausta ryhtyä erakoksi, hän yritti lähteä Vähän-Aasian puolelle Latrosvuoren kilvoittelijoiden luo. Pafoksen satamassa hänet kuitenkin pidätettiin pakolaisena. Tyrmässä häntä pahoinpideltiin ja miehittäjiin kuuluneet vartijat ryöstivät hänen matkarahansa. Vastoinkäymisistään Neofytos päätteli, että Kyprokselta lähteminen ei ollut Jumalan tahto. Niinpä hän alkoi etsiä itselleen sopivaa kilvoittelupaikkaa Kuzeventiksen luostaria ympäröiviltä vuorilta. Pian hän löysikin vaikeapääsyisen luolan äkkijyrkältä kallionrinteeltä. Löytöpäivä oli pyhän Johannes Kastajan syntymäpäivä (24.6.1159) ja siksi hän alkoi kutsua paikkaa Pyhän Johannes Kastajan luolaksi. Neofytos oli tuolloin 25-vuotias.

Neofytoksella kului kokonainen vuosi ennen kuin hän oli saanut luolan asuttavaan kuntoon. Sen jälkeen hän asettui sinne viettämään äärimmäisen askeettista elämää, johon kuului lakkaamaton rukous, maahankumarrukset, valvominen, paasto ja kaikenlainen puute. Maine hänen kilvoittelustaan levisi nopeasti, ja pian monet nuoret miehet pyysivät päästä hänen oppilaikseen. Neljä vuotta hän kieltäytyi ehdottomasti ottamasta ketään luokseen. Sen jälkeen hän suostui vastaanottamaan pyrkijöitä rajoittaen kuitenkin veljien lukumäärän alle kahteenkymmeneen. Pafoksen arkkipiispa sai ilmestyksessä käskyn vihkiä Neofytos papiksi ja antaa veljestön käyttöön tietyt vuosittaiset tulot.

Papiksi vihkimyksensä jälkeen vuonna 1170 Neofytos alkoi rakennuttaa luolansa viereen luostaria, jolle hän antoi nimeksi Engklistra. Nimi tarkoittaa eristettyä paikkaa ja johtuu siitä, että hän oli elänyt 24 vuotta eristäytyneenä alueelle. Pyhällä Neofytoksella oli opettamisen armolahja. Nuorille veljilleen hän opetti ahkerasti luostarielämän periaatteita, ja myös maallikkouskovia saapui sankoin joukoin kuuntelemaan häntä ja keskustelemaan hänen kanssaan.

Vietettyään kaikkiaan 40 vuotta Engklistran alueella pyhittäjä väsyi pyhiinvaeltajien jatkuvaan virtaan ja löysi itselleen uuden pakopaikan Pyhän Johannes Kastajan luolan yläpuolelta. Kun hän louhi oviaukkoa tähän uuteen luolaan, ylempää vuorelta irtosi suuri kivi, joka oli viedä Neofytoksen mennessään alas rotkoon. Jumalan armosta kivi pysähtyi kuilun reunalle, niin että osa Neofytoksen viitasta jäi sen alle ja hän itse jäi roikkumaan viitastaan kuilun yläpuolelle. Tämä tapahtui tammikuun 24. päivänä 1199. Neofytos sepitti omakätisesti kiitospalveluksen pelastumisensa johdosta ja sääti sen luettavaksi luostarissaan joka vuosi tuona päivänä.

Uuden luolansa nimeksi Neofytos antoi ”Uusi Siion”. Siellä hän jatkoi rakastamaansa erakkokilvoitusta. Vain sunnuntaisin hän laskeutui tikkaita pitkin alas luostariinsa. Luolassaan hän teki myös kirjallisia töitä. Hänen mainitaan kirjoittaneen kaikkiaan kuusitoista teosta. Osa niistä on säilynyt luostarissa käsikirjoituksina ja niitä on myös julkaistu kirjoina.

Neofytos eli uudessa luolassaan vielä kymmenen vuotta. Kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, hän käski munkkiensa haudata hänet luolan sisäosiin hautaan, jonka oli itse sinne louhinut. Hyvästeltyään veljet hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Tarkka kuolinpäivä unohtui aikojen kuluessa, mutta pyhän Neofytoksen muistoa alettiin viettää yhdessä hänen pelastumisjuhlansa kanssa tammikuun 24. päivänä. Pyhän Neofytoksen luostari on edelleenkin toiminnassa.

Johannes eli Nižni Novgorodissa 1500-luvun alussa. Kazanin tataarit tekivät tuolloin usein ryöstöretkiä Moskovan hallitsemille alueille. Kerran he ottivat vangikseen jumalaapelkäävän nuorukaisen Johanneksen, veivät hänet mukanaan Kazaniin ja antoivat orjaksi kaanin sukulaiselle Alej-Špurille. Johannes alistui Jumalan tahtoon ja palveli isäntäänsä. Samalla hän kuitenkin noudatti kaikkia kristillisiä tapoja, jotka oli omaksunut lapsuudenkodissaan. Hän noudatti tarkkaan paastoja, oli sävyisä ja tottelevainen. Koska päivät olivat niin työntäyteisiä ettei rukoukselle jäänyt aikaa, hän rukoili öisin.

Alej-Špur päätti yhdessä tataarimullahin kanssa käännyttää Johanneksen islamiin. Tämä kuitenkin ilmoitti kunnioittavansa Jeesusta Kristusta todellisena Jumalana ja pitävänsä Muhammedin oppia eksytyksenä. Nuorukaista houkuteltiin mairein sanoin, uhkailtiin ja lopulta kidutettiin, mutta mikään ei saanut häntä luopumaan Kristuksesta. Nähtyään hänen horjumattomuutensa Alej-Špur käski mestata hänet. Johanneksen kädet sidottiin ja hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle venäläisten hautausmaalle. Pyövelit sivalsivat häntä miekalla, mutta Jumalan kaitselmuksesta kuolettavaksi tarkoitettu isku ei surmannut häntä vaan ainoastaan haavoitti häntä vakavasti kaulaan. Verta vuotaen hän menetti tajuntansa. Pyövelit luulivat häntä kuolleeksi ja palasivat kaupunkiin.

Johannes virui myöhään yöhön tajuttomana. Virottuaan hän raahautui kaupunkiin Moskovan suuriruhtinaan edustajan luo ja kertoi kärsimyksistään. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän rukoili koko yön hartaasti ja aamun koittaessa hän antoi henkensä Herralle. Pyhä marttyyri Johannes kuoli vuonna 1529.

Autuas Ksenia syntyi 1700-luvun alussa. Hän oli naimisissa hovilaulaja Andrei Feodorovitš Petrovin kanssa ja vietti seurapiirielämää Pietarissa. Kun Ksenia oli 26-vuotias, hänen miehensä kuoli äkillisesti ehtimättä valmistautua lähtöönsä ripittäytymällä ja osallistumalla pyhään ehtoolliseen. Järkyttynyt Ksenia käsitti hetkessä, että kaikki maallinen on turhaa ja mieletöntä. Oman ja miehensä pelastuksen tähden hän päätti kilvoitella Kristuksen tähden houkkana. Miehensä hautajaispäivänä hän pukeutui tämän vaatteisiin, vaati kaikkia kutsumaan itseään miehensä nimellä ja sanoi, että Ksenia on kuollut.

Hautajaisten jälkeen Ksenia jakoi pois kaiken omaisuutensa. Omaiset veivät hänet lääkärille saadakseen julistettua hänet holhouksenalaiseksi, mutta lääkärit totesivat, että Ksenia oli henkisesti terve ja sai tehdä mitä halusi.

Siitä lähtien Ksenia eli kesät talvet kadulla ilman vakinaista asuinpaikkaa. Päivisin hän vaelteli kaupungilla katupoikien pilkattavana. Ihmiset tottuivat vähitellen hänen kummallisuuksiinsa. He huomasivat, ettei Ksenia huolinut almuja keneltä tahansa vaan ainoastaan niiltä, joilla oli oikea asenne antaessaan, eikä silloinkaan enempää kuin kopeekan kerrallaan. Senkin hän antoi usein jollekin toiselle kerjäläiselle. Kun miesvainajan vaatteet kuluivat puhki, hän pukeutui hameeseen ja nuttuun, joiden värit olivat punainen ja vihreä.

Kun Smolenskin hautausmaalla rakennettiin uutta kirkkoa, Ksenia auttoi salaa työmiehiä kantamalla yöllä tiiliskiviä ylös rakennustelineille. Useimmiten hän kuitenkin vietti yönsä pellolla kaupungin ulkopuolella. Siellä hän rukoili ja teki maahankumarruksia kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Vain joskus harvoin hän yöpyi joidenkin tuttaviensa luona.

Pietarin uskovat asukkaat huomasivat vähitellen Ksenian kummallisessa elämässä piilevän pyhyyden. Jumalan siunaus näytti seuraavan hänen vanavedessään kaikkialle. Jos hän poikkesi johonkin kauppaan, siellä kävi asiakkaita koko päivän. Jos vuokra-ajuri tarjosi hänelle kyydin, hänellä riitti ajoja. Jos Ksenia hyväili sairasta lasta, tämä parani. Lisäksi kävi ilmi, että hänen arvoitukselliset sanansa ja lausahduksensa olivatkin usein peitettyjä ennustuksia tulevista tapahtumista. Tätä Jumalalta saamaansa selvänäköisyyden lahjaa hän käytti lähimmäistensä hyväksi auttaen heitä usein perheasioissa ja ohjaten heitä pelastukseen. Näin Kseniasta tuli jo eläessään kristittyjen joutuisa auttaja monissa vaikeuksissa.

Autuas Ksenia kilvoitteli houkkana 45 vuotta. Hän nukkui kuolonuneen 71 vuoden ikäisenä noin vuonna 1803. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä heti kuolemansa jälkeen, ja hänen hautansa Pietarissa Smolenskin hautausmaalla on siitä lähtien ollut ihmeiden ehtymätön lähde ja kansan rakastama pyhiinvaelluspaikka. Autuaan Ksenian pyhyys vahvistettiin virallisella kanonisoinnilla vuonna 1988.[1]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.