Nikomedeia oli Rooman valtakunnan itäisen osan pääkaupunki ennen Konstantinopolin rakentamista 300-luvun alussa. Keisarien Deciuksen (250–251) ja Valeriuksen (253–259) aloitettua kristittyjen vainot sinne kerättiin kristittyjä eri puolilta Vähää-Aasiaa odottamaan oikeudenkäyntiä. Jos he suostuivat uhraamaan epäjumalille, heidät vapautettiin, jos taas eivät, heitä alettiin kiduttaa julmasti. Kaupungissa asuvista kristityistä monet olivat paenneet vuoristoon, kun taas toiset odottivat pidätystään kaupungissa. Yksi heistä oli nuori hyvän koulutuksen saanut aatelismies Kodratos (Quadratus). Lahjomalla vanginvartijat hän oli saanut luvan päästä vankiloihin, joissa kristittyjä säilytettiin. Hän lohdutti ja rohkaisi heitä tunnustamaan urheasti Kristuksen.
Lopulta koitti päivä, jolloin prokonsuli kutsui vangitut kristityt tuomioistuimen eteen. Kodratos seurasi heidän mukanaan. Kun hän näki, että jotkut heistä alkoivat epäröidä, hän huusi kovalla äänellä: ”Me olemme kaikki kristittyjä ja ylistämme Kristuksen nimeä! Olemme kaikki ylhäisen Jerusalemin kansalaisia!” Hämmästynyt prokonsuli käski pidättää tämän röyhkeän miehen. Mutta ennen kuin vartijat ehtivät toteuttaa määräyksen, Kodratos astui esiin ja tehden ristinmerkin julisti olevansa valmis astumaan viranomaisten eteen. Hän torjui kaikki prokonsulin mielistelyt ja pilkkasi epäjumalien palvontaa. Silloin prokonsuli määräsi, että Kodratos oli laskettava lavitsalle ja häntä oli ruoskittava häränjänteillä. Mutta kun hän sai tietää, että Kodratos oli ylhäistä sukua, hän keskeytti ruoskinnan ja kutsui hänet ottamaan osaa keisarin syntymäpäivän johdosta kannettuihin uhreihin. Kodratos vastasi käyttäen raamatunlauseita kieltäytymisensä perusteluina. Silloin hänen ruoskimistaan jatkettiin. Kestävyydellään hän väsytti ruoskijansa, niin että he vaihtoivat vuoroa viisi kertaa. Illan tultua kaikki vangit lähetettiin vankilaan. Siellä ruhjottu Kodratos laskettiin terävien ruukunsirpaleiden päälle ja hänen rinnalleen pantiin iso kivi.
Jonkin ajan kuluttua prokonsuli oli lähdössä Nikeaan ja hän päätti ottaa mukaansa kaikki Kristuksen tunnustamisen tähden vangitut. Kodratos marssi heidän kolonnansa eturivissä kuin kenraali. Nikeassa prokonsuli toi hänen eteensä kristittyjä, jotka olivat suostuneet uhraamaan epäjumalille. Silloin Kodratoskin teeskenteli antavansa periksi ja pyysi päästä vapaaksi kahleistaan, etteivät luopiot näkisi häntä kahlehdittuna. Mutta heti kun hän pääsi vapaaksi, hän juoksi epäjumalien temppeliin ja rikkoi sen jumalpatsaat.
Pakanapapit ottivat hänet kiinni ja veivät hänet takaisin prokonsulin luo. Suuttuneena tämä käski ripustaa hänet puuhun ja raastaa hänen ruumistaan. Kidutuksen aikana marttyyri ylisti Jumalaa kirkkaalla äänellä. Luopiokristittyjä hän moitti heidän pelkurimaisuudestaan: ”Ettekö usko, että on olemassa ylösnousemus ja Jumalan tuomio? Mitä vastaatte Herralle Vapahtajan Kristuksen toisen tulemisen päivänä? Avatkaa silmänne ja nähkää, mistä korkeudesta olette langenneet ja mihin kunniattomuuden syvyyteen olette uponneet.” Hänen puheensa oli niin vakuuttavaa, että uskosta luopuneet purskahtivat itkuun ja palasivat uskoon. Itkien he heittäytyivät maahan ja valittivat niin, että väkijoukko tuli katsomaan mitä tapahtui täyttäen niin torin kuin keskusaukionkin.
Prokonsuli kovensi Kodratoksen kidutuksia entisestään. Häntä raastettiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Samalla hän jatkoi koko ajan luopuneiden lohduttamista valaen heihin uskoa Jumalan anteeksiantoon. Hartaasti hän rukoili Kristusta heidän puolestaan: ”Herra Jeesus Kristus, ota vastaan arvottoman palvelijasi lahja ja liitä heidät jälleen Sinun taivaallisiin sotajoukkoihisi. Osoita heille tänään merkki siitä, että olet ottanut vastaan heidän katumuksensa. Herra, ota minun sieluni pantiksi heidän kääntymyksestään.”
Heti kun kaikki entiset luopiot vahvistivat rukouksen aamenellaan, soihdut, joilla Kodratosta oli kärvennetty, sammuivat itsestään, ja valoisa pilvi verhosi marttyyrit. Sekä prokonsuli että muutkin kaupunkilaiset säikähtivät kaiken tämän nähdessään, ja heistä tuntui kuin koko kaupunki olisi sortumassa.
Kun prokonsuli tuli tuntoihinsa, hän vangitutti kaikki pyhät marttyyrit ja käski vartioida heitä tarkkaan. Myös Kodratoksen hän käski ottaa pois paalusta ja heittää vankilaan. Sotilaiden lisäksi myös suuri kansanjoukko jäi vartioimaan vankilaa. Seuraavana päivänä Kodratos ja kieltämistään katuneet kristityt tuotiin uudelleen prokonsulin eteen. Nähtyään heidän lujan uskonsa hän määräsi heidät kaikki ruoskittaviksi. Sitten hän käski sotilaiden viedä jokaisen heistä Kodratosta lukuun ottamatta omalle kotiseudulleen, jossa heidät oli poltettava kuoliaaksi. Iloiten ja ylistysveisuja laulaen marttyyrit riensivät kohti kuolemaa.
Kodratoksen prokonsuli käski viedä muiden mukana ensin Apameiaan ja sieltä Neokesareaan. Apameiassa hänet sidottiin säkkiin, jota sitten hakattiin joka puolelta. Kiduttajat luulivat hänen kuolleen, mutta kun säkki avattiin, hän nousi jaloilleen. Neokesareassa häntä kidutettiin lisää. Hän huusi: ”Lyökää, lyökää! Jos kuoletatte lihani, sieluni saa siitä suuren hyödyn.”
Kodratoksen seuralaisista Saturninus ja Rufinus mestattiin, jonka jälkeen Kodratos ja muut lähetettiin Apolloniaan. Siellä prokonsuli yritti turhaan saada heidät uhraamaan Apollolle. He pilailivat epäjumalan kustannuksella kysellen siltä, minkälaisen uhrin se haluaisi.
Lopuksi Kodratos siirrettiin Hermopolikseen, jossa hän joutui toisen tuomarin kuulusteltavaksi. Hänen maineensa oli vetänyt paikalle paljon katselijoita. Ruhjeidensa takia hän ei enää pystynyt liikkumaan vaan hänet tuotiin paikalle kärryillä, joista tuli hänen triumfivaununsa. Hänet pantiin tulikuuman halstarin päälle. Kodratos kesti tulta kaksi tuntia ja jopa laski leikkiä väittäen, että hänellä oli kylmä. Lopulta hänet mestattiin ja hän siirtyi moninkertaisena marttyyrina taivaan ihanuuteen.