Kuolema on aina tietyllä tavalla mysteeri. Meillä on monia kysymyksiä siihen liittyen ja harvoin saamme siihen kuitenkaan tyhjentäviä vastauksia. Erityisesti tämä koskettaa silloin kun ihminen parhaimpina elinvuosinaan lähtee tästä ajasta pois. Ja vielä enemmän meitä hämmentää se, jos tuon ihmisen tehtävänä on ollut pitää huolta Kristuksen laumasta omassa seurakunnassaan. Kaikki tämä tuntuu jopa väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Mutta tosiasia on se, että kuolema ei läheskään aina katso meidän ikää tai uskonvakaumusta, tai sitä että mihin tehtävään meidät on täällä maan päällä uskottu. Se ei katso edes sitä, että olemmeko olleet hyviä tai pahoja. Kuolema todellakin tuntuu monesti hyvin epäoikeudenmukaiselta juuri tästä syystä. Se monesti kohtelee meitä hyvin ikävällä tavalla.
Me ihmiset olemme alttiita kaikelle sille mikä täällä maailmassa vaikuttaa. Näitä asioita on monenlaisia. Jotkut niistä liittyvät suoraan syntiin, kuten sodat ja nälänhätä ja kaikki sen kaltainen. Mutta yhtä lailla olemme luonnonvoimien taikka sairauksien edessä hyvin avuttomia. Niidenkään kohdalla iällä tai työllämme ei ole merkitystä. Ja valitettavan usein käy niin, että meidät temmataan pois tästä ajasta vielä siinä vaiheessa kun meillä olisi paljon annettavaa.
Kaiken tämän keskellä haluaisimme huutaa Jumalalle, että miksi on näin? Ja kuitenkaan nämä kysymykset ja huutomme eivät vapauta meitä kuolemasta. Näiden kysymysten keskellä voimme kuitenkin luoda katseemme Kristukseen, joka itse parhaimmassa iässään koki kuoleman. Mutta juuri Kristuksen kohdalla me näemme sen, että kuolema ei ole meille loppu, vaan sitä seuraa ylösnousemus ja voitto kuolemasta. Se on sanoma, jota me julistamme päivästä päivään. Kristus ei ole kuollut vaan Hän on voittanut kuoleman ja on kanssamme. Tai niin kuin tervehdys kuuluu: ”Kristus on keskellämme! – On ja tulee olemaan!
Ihminen ei lakkaa olemasta kun hän kuolee, vaan hän siirtyy paikasta toiseen. Tästä näkyvästä ja taistelevasta seurakunnasta riemuitsevan seurakuntaan. Tämä näkyvä ja ajallinen maailma on Jumalan valtakuntaa ja todellisuutta, kuten on iankaikkinen elämä ja se todellisuus mitä emme samalla tavoin kykene näkemään. Kaikki ovat kuitenkin läsnä, vaikka emme heitä paljain silmin pysty näkemään. Haluaisimme tietysti kaikin keinoin pitää kiinni läheisistämme tässä ajassa, mutta se ei ole yksinkertaisesti koskaan mahdollista. Ja me yhtä lailla kristittyinä tiedostamme sen, että jokainen päivä tässä ajassa voi olla meidän viimeinen päivä. Me myös lähes jokaisessa jumalanpalveluksessa pyydämme ”elämälleen kristillistä, kivutonta, kunniallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen peljättävän tuomioistuimen edessä”.
Voimme olla levollisin mielin siitä, että Jumalan valtakunnan kirkkaudessa ihmisen on hyvä olla. Kuolema ei ole hyppy tuntemattomaan, vaan se on siirtymistä määränpäähän jossa Kristus itse on meitä vastassa. Tämän tiedostivat myös kaikki marttyyrit, jotka tämän tiedon voimistamina olivat valmiita menemään kärsimyksiin.
Se mitä me voimme tehdä edesmenneiden hyväksi on rukoilla. Sillä rukous on rakkauden osoittamista ja juuri tuon rukouksen voimalla me kannamme läheistemme Jumalan yhteyteen. Viimeinen sana sanotaan Kristuksen toisessa tulemisessa ja jokainen rukous edesmenneen puolesta on meidän todistuksemme rakkaudesta tätä ihmistä kohtaan. Ja nimenomaan rakkaus kantaa meitä lähemmäksi Jumalaa. Ja niille, joiden tehtävänä on ja on ollut huolehtia Kristuksen laumasta, niin nämä kantamme rukoukset ovat tärkeitä. Pyhän Basileios Suuren liturgiassa rukoilemme, että ”me tultuamme otolliseksi nuhteettomasti palvelemaan pyhän uhrialttarisi edessä saisimme uskollisten ja ymmärtäväisten huoneenhaltijain palkan peljättävänä oikean palkanmaksamisesi päivänä”.
Edesmenneitten hyväksi meidän tulee siis kantaa rukouksia, mutta voimme myös edelleen täyttää heidän tahtoaan niissä hyvissä asioissa joihin he ovat meitä opettaneet ja kannustaneet. Älkäämme siis unohtako niitä hyviä opetuksia ja neuvoja, jotka on meille on annettu.
Edesmenneet ovat kanssamme koko ajan, aivan kuten Kristus on kanssamme. Ja tämä läsnäolo ja yhteys toinen toisiimme toteutuu täydellisimmin liturgiassa ja Herran Pyhässä Ehtoollisessa, joka ei yhdistä vain meitä tässä ajassa olevia, vaan aivan kaikkia. Tämä on sanoma, jota me julistamme päivästä päivään ja jonka voimistamina me jaksamme kulkea tässä ajassa eteenpäin. Jokaisessa liturgiassa me olemme yhtä Kristuksen ja toinen toistemme kanssa ja kuolema ei koskaan voi tätä yhteyttä katkaista. Ja sen lisäksi voimme elää siinä toivossa ja riemussa joka niin kauniisti ja lohduttavasti on puettu Ehtoollisen kiitosrukouksen sanoihin:
”Ja niin lähdettyäni iankaikkisen elämän toivossa tästä elämästä tulisin ikuiseen lepoon, jossa juhlavierasten riemuääni on lakkaamaton ja kasvojesi sanomatonta kauneutta näkevien ihastus on loppumaton, sillä Sinä, Kristus Jumalamme, olet Sinua rakastavani totinen toivo ja sanomaton ilo, ja Sinulle ylistystä veisaavat kaikki luodut iankaikkisesti. Amen.”
Edesmennyttä veljeä ja kanssapalvelijaa Simoa, sekä teitä kaikkia rakkaita seurakuntalaisia esirukouksissa muistaen,
isä Andrei