Luostarimiljöön rakentuminen, luonto ja pyhyyden elementit Lintulassa

IMAG0211

FM Hanna Kemppi juhlaesitelmä Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin 120-vuotisjuhlissa Palokissa 24.5.2015.
 
Korkeasti pyhitetty isä Esipaimen, kunnianarvoisa äiti igumenia, isät, äidit, veljet ja sisaret, hyvä juhlaväki,
 

Olen saanut mieluisaksi tehtäväkseni kertoa teille tässä esitelmässäni Lintulan luostarin maisemasta, siitä kuinka luostarimiljöö on muodostunut rakennusten, pihapiirin ja luonnon vuorovaikutuksesta, sekä millä tavalla Lintulan luostarimiljööseen on historian kuluessa suhtauduttu ja miten se on ymmärretty. Esitelmäni käsittelee sekä Kivennavalla sijainnutta niin kutsuttua vanhaa Lintulaa että nykyistä miljöötä täällä Palokin kylässä. On kiinnostavaa havaita esimerkiksi sellainen seikka, että moni vanhan Lintulan miljöötä ja maisemaa luonnehtiva piirre on läsnä myös täällä, vaikka Lintulan nykyisiä asuinsijoja ei olekaan tarkoituksellisesti ja tietoisesti pyritty rakentamaan niin, että se muistuttaisi Karjalaan jäänyttä, sodassa tuhoutunutta vanhaa Lintulaa.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari perustettiin Karjalan kannakselle Kivennavan pitäjään 120 vuotta sitten, siis vuonna 1895 Suomen ollessa autonominen suuriruhtinaskunta Venäjän keisarikunnassa. Vaikka ortodoksisuus edustikin hallitsijan uskontoa, ortodoksisen luostarin perustaminen Suomeen oli vaikeaa. Tämä johtui siitä, että Suomi ei ollut maakunta vaan itsehallinnollinen alue, jossa oli voimassa vanha, Ruotsin vallan ajalta periytyvä uskonpuhdistusta tukenut ja roomalaiskatolisuutta vastustanut lainsäädäntö, joka kielsi uusien luostareiden perustamisen. Monien vaiheiden jälkeen lupa nunnaluostarin perustamiseen annettiin, kun vakuutettiin, että luostari ei pyrkisi käännyttämään paikallista kannakselaista luterilaista väestöä ortodoksisuuteen vaan keskittyisi toimimaan ortodoksien keskuudessa. Lintulan perustaminen ja virallistaminen luostariksi tapahtui 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa aikana, jolloin koko Venäjän mittakaavassa luostareiden määrä kasvoi nopeasti. Erityisesti nunnaluostareita perustettiin runsaasti.

Lintulan luostarimaisemasta kirjoitettiin 1920- ja 1930-luvulla lehdissä ja matkakuvauksissa. Tämä johtui pitkälti siitä, että perinteisten pyhiinvaeltajien ohella luostareissa alkoi käydä yhä enemmän matkailijoita. Suuremman yleisön kiinnostus kotimaan matkailuun kasvoi ja venäjänkieliset luostarit koettiin erikoisina ja eksoottisina, kulttuuriltaan poikkeavina, kiinnostavina ja salaperäisinäkin paikkoina. Matkailu kohdistui ennen muuta suureen Valamon luostariin Laatokalla, mutta kävijöiden määrä kasvoi myös Lintulassa. Matkailu tietenkin näkyy kuvauksista, joiden tarkoituksena oli sekä välittää asiapitoista tietoa luostarin historiasta ja siitä, mitä paikan päällä olisi konkreettisesti odotettavissa, kuin myös antaa esimerkiksi tietoa siitä, kuinka luostareiden kulttuuriin perehtymättömän tulisi käyttäytyä siellä. Kirjoituksista valtaosa oli suunnattu luterilaisille, ortodoksisen kulttuurin ulkopuolisille ihmisille.

Luostarikuvakset kerto­vat paitsi olemassa olleen todellisuuden eri puolista myös kuvausten kirjoittajista, joten ne välittävät kiinnostavalla tavalla aikalaisten käsityksiä siitä, millä tavalla vanha Lintula koettiin luostarina ja miljöönä. Usein toistettiin ajatusta siitä, ettei Lintula vastannut ennakkokäsityksiä luostarista. Sen vaatimattomuus yllätti kävijät. Havainnon voi sanoa yhtä aikaa olleen sekä täsmällinen ja todellisuuteen perustuva että epätarkka ja vaillinainen. Lintula vertautui matkailijoiden hyvin tuntemiin suuriin luostareihin Laatokalla. Esimerkiksi Konevitsan luostarin kirjanpitäjänä toiminut Niilo Jokio kirjoitti kuvaili lehtikirjoituksessa vaikutelmiaan Lintulan luostarimaisemasta käytyään siellä Lintulan luostarin valvojana toimineen Konevitsan luostarin igumeni Mavrikin kanssa. Jokio kirjoitti:
"Henkilö, joka on käynyt kirkkokuntamme suurimmissa miesluostareissa Valamossa ja Konevitsassa, ihmetellen katselee ympärilleen ja saattaapa kysäistä, että missäs' se luos­tari sitten on? Lintula ei siinä mielessä todellakaan tee luostarin vaikutusta, sillä sitä ei ympäröi kivimuuri, ei näe siellä kivirakennuksia, ei komeita kirkkoja. Ensi näkemältä Lintula tekee pikemminkin rauhallisen maalaiskylän vaikutuksen.”

Valamon ja Konevitsan munkkiluostarit eivät kuitenkaan olleet parhaiten soveltuva vertailukohta Lintulalle siksi, että ne olivat syntytavoiltaan ja historialtaan toisenlaiset. Pikemminkin Lintulaa olisi tullut verrata muihin 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa perustettuihin nunnaluostareihin, joiden toiminnassa keskeisellä sijalla oli jokin hyväntekeväisyystarkoitus kuten sairaalan, orpokodin tai koulun ylläpitäminen. Vertailukohtien hakeminen olisi kuitenkin edellyttänyt syvällisempää erilaisten luostareiden tuntemusta ja tietoa Venäjän luostarilaitoksen historiasta. Suomessa oli vain muutama luostari, joista Lintula oli sekä nuorin, pienikokoisin että ainoa nunnaluostari, ja samalla se oli maamme ainoa luostari, joka oli syntynyt yksityishenkilöiden aloitteesta. Nostankin seuraavaksi esiin muutamia syitä siihen, miksi Lintulaa ei rakennettu samaan tapaan kuin Valamoa, edes pienemmässä mittakaavassa.

Lintulassa oli ensin valmiina maa ja rakennuksia, ja vasta sitten syntyi luostariyhteisö. Kuten luostarin historiasta tiedämme, syynä tähän oli se, että Lintulan perustivat yksityishenkilöt, Feodor Petrovitš ja Larisa Aleksejevna Neronoff, jotka lahjoittivat Kivennavalla Lintulan kylässä omistamansa kohtuullisen suuren maatilan rakennuksineen uutta luostaria varten. Tällainen yksityishenkilöiden osoittama anteliaisuus ei ollut epätavallista 1800-luvun lopulla.

Lintulan yhteisö ei siis syntynyt paikallisesti Kannaksella, luostarielämästä kiinnostuneiden naisten yhteenliittymänä. Ensimmäiset Lintulan sisaret olivat lähtöisin kaukaa Penzan kuvernementin Mokšanin kaupungista, joka oli luostarin rakennuttajien Neronoffien kotikaupunki. Pian Lintulan naisyhteisön virallisen perustamisen jälkeen sinne alkoi tulla tasaista tahtia uusia sisariston jäseniä etenkin Pietarista.

Neronoffien maatila sijoittui kahden kukkulan, peltojen, metsiköiden ja järven ympärille. Kukkuloista toinen oli rakentamaton, toisella puolestaan sijaitsi vanhastaan eräänlainen kartanomiljöö, johon kuului päärakennuksen ohella maatalousrakennuksia kuten suuri navetta ja talli. Maalaismiljöö ja maatalousrakennukset luonnollisesti mahdollistivat sen, että uusi luostari voisi saada toimeentulonsa erityisesti maitotaloudesta. Vanhaa rakennuskantaa ei ryhdytty raivaamaan pois luostarin tieltä, vaan uudet luostaria varten pystytetyt rakennukset sijoitettiin maatalousmiljööseen. Uudet luostarirakennukset pystyttiin maatilan pohjoiskukkulalle niin, että Lintulan luostariin muodostui tavallaan kaksi toiminnoiltaan erilaista keskusta: pohjoiskukkulan luostarirakennukset ja eteläkukkulan maatalousmiljöö.

Vaikka maatilan pohjoiskukkula olikin rakentamaton alue ja siis vapaasti suunniteltavissa, vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei uusia rakennuksia pystytetty minkäänlaisen kokonaissuunnitelman varassa. Tämä oli ratkaiseva syy siihen, ettei luostarissa kävijä voinut havaita rakennuksissa esimerkiksi tyylillistä yhtenäisyyttä. Vaikka Lintulan luostarin ensimmäisen, vuonna 1895 valmistuneen kirkon suunnitteli Pyhän Synodin arkkitehti Jevgeni Lvovitš Morozov, ei ole olemassa mitään osoitusta siitä, että Synodista olisi tilattu muita suunnitelmia kuten keljatalojen tai luostarin ympärysmuurien piirustuksia. Koska Lintula toimi vuoteen 1905 asti epävirallisena luostarina, naisyhteisönä, se ei saanut esimerkiksi säännöllistä rahallista tukea Synodista ennen 1900-luvun alkua. Mittaviin rakennushankkeisiin ei ollut varoja, mutta ei toisaalta tarvettakaan siinä mielessä, että sisariston määrä pysyi aluksi pienenä. Rakentaminen rahoitettiin yksityishenkilöiden, muidenkin kuin Neronoffien antamien lahjoitusten turvin. Tällä tavoin vähittäin luostarikirkon viereen pystytettiin puiset asuintalot nunnille ja papistolle, tarvittavat talousrakennukset sekä hieman myöhemmin myös orpokoti ja koulu. Näin luostarimiljöö muodostui kirkon ohella lukuisista pienemmistä ja suuremmista rakennuksista, jotka sijoitettiin loivaan ja väljään puolikaareen pihapiirin ympärille.

1920-luvun lopulla julkaistu Lintulan luostarin opaskirjanen kuvaili luostarimiljöötä seuraavasti, kiinnittäen huomiota paitsi rakennuksiin myös maisemallisiin elementteihin ja luonnonkauneuteen: 
”--- vasemmalla on Pyhä portti. Pyhältä portilta ylenee tie loivalle rinteelle, jolla enim­mäkseen sijaitsevatkin luostarin rakennukset. Alhaalla Pyhän portin luona kohoaa kaksi­kerroksinen puinen rakennus kotikirkkoineen. Tähän rakennukseen on sijoitettu hotelli matkustavaisia varten. --- Tietä myöten edelleen ylös kohotessa kulkee vilja-aitan ohi. Siitä alkaen kulkee tie solakoiden poppelien ja kuusten välitse, jotka ovat istutetut kahden puolen tietä. Hiukan kohottuaan kääntyy maantie oikealle päätyen kedolle. Tässä sijait­see oikealla puolen luostarikirkko graniitista, puisine päällysrakennuksineen. Kirkon ta­kana on pieni rakennuksista vapaa alue. Kesällä siinä on kukkatarha. --- Kaikki nämä rakennukset muodostavat puoliympyrän, jonka etu-alalla on kesällä keittiökasveja kas­vava maa-alue. Tämän takana on puutarha. Siinä kasvaa omenapuita, viinimarja-, vadelma- ja karviaismarjapensaita sekä hyötymansikoita. Puutarhan takana hiukan oike­alla on mehiläistarha. Se on ihana ja rauhaisa paikka.---”

Luostarin tukijoiden ja hyväntekijöiden antamien lahjoitusten merkitys Lintulan miljöön rakentumiselle oli aivan keskeinen oikeastaan koko luostarin Kivennavalla toimimisen ajan, sillä sisaristo pystyi omalla työllään vain vaivoin elättämään itsensä, eikä hiippakunnan johtokaan pyrkinyt rakentamaan luostaria ulkoisesti näyttäväksi, vaan pyrki ratkaisemaan nuoren luostarin käytännön elämän, toimeentulon ja kilvoituselämän ongelmakohtia. Kun Venäjällä tapahtui vallankumous vuonna 1917, Lintula menetti suuren osan pankkiin talletetuista rahavaroistaan, ja luonnollisesti myös venäläisten hyväntekijöiden tuki loppui, pyhiinvaeltajien virta tyrehtyi.

Erityisen ongelmallinen tilanne oli sen vuoksi, että luostaria oli edellisenä vuonna kohdannut suuri onnettomuus, kun sen kirkko oli palanut, eikä uutta ollut ehditty rakentaa. Kuten tunnettua, avuksi tuli kreivi Ivan Saltykoff, joka rakennutti arkkitehti Hans von Baghin piirustuksiin perustuneen uuden Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Vanhan, palaneen kirkon kivijalalle pystytetty, yläosastaan puinen kirkkorakennus valmistui vuonna 1919. Tämä oli käytännössä viimeinen vanhassa Lintulassa toteutettu rakennuskohde – ei siksi, että luostarimiljöön olisi nyt ajateltu olleen ikään kuin valmis, vaan koska erityistä uudisrakentamisen tarvetta ei ollut, mutta ennen kaikkea ei ollut varoja rakentamiseen. Lintulan aktiivisen rakentamisen kautena 1800-luvun lopulta vallankumouksen kynnykselle ei tietoisesti ollut pyritty vain siihen tulokseen, joka luostarissa 1920- ja 1930-luvuilla vallitsi, vaan kyse oli monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Vallankumous ja Suomen itsenäistyminen merkitsivät, että Lintula jäi Suomen ainoaksi nunnaluostariksi, vaikka vallankumousta edeltäneellä ajalla Kannaksella toimi toinenkin naisyhteisö, Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen naisyhdistys. Se sijaitsi Lounatjoen rautatieseisakkeen lähellä, mutta sitä ei ollut virallistettu luostariksi ennen vallankumousta. Sen toiminta lakkautettiin, mutta viralliset luostarit kuten Lintula saivat jatkaa toimintaansa.  Näin Lintulan miljöö alkoi Suomessa edustaa yleisellä tasolla käsitystä nunnaluostarin miljööstä, vaikka ajatus onkin siinä mielessä hämmentävä, että ortodoksisesta luostariarkkitehtuurista ei periaatteessa ole mahdollista nähdä, onko kyse munkki- vai nunnaluostarista.

Kun Lintulan sisaret menettivät luostarinsa ja kotinsa talvisodan seurauksena ja muutamien vaikeiden evakkovuosien jälkeen pääsivät asettumaan tänne Koskijärven kartanoon, ei ehkä ole kovin kaukaa haettua esittää ajatusta, että heidän sopeutumisensa uusiin olosuhteisiin ei monista vaikeuksista huolimatta ollut ehkä niin kivuliasta kuin saattoi olla esimerkiksi Valamon veljestöllä. Olot täällä olivat ahtaammat ja vielä vaatimattomammat kuin Kivennavalla, pellot ja maatalous antoivat niukempaa tuottoa ja sisaristo oli ikääntynyttä, mutta ehkä miljöössä kuitenkin oli jotakin perustavalla tavalla tuttua. Täälläkin oli olemassa vanhaa rakennuskantaa ja maatalousmiljöö paikallisen luterilaisen asutuksen keskellä.

Tosin nyt, entistäkin niukemmissa ja taloudellisesti vaikeammissa olosuhteissa, miljöön tunnistaminen luostariksi saattoi olla vieläkin haasteellisempaa: täällähän ei esimerkiksi ollut erillistä, maisemassa erottuvaa kirkkorakennusta, vaan vanhan kartanon yhteen huoneeseen oli sisustettu kodikas pieni kotikirkko. Oikeastaan ainoa, maalaistalon miljööstä poikennut ja luostarin toiminnasta kertonut maisemallinen elementti oli nelikulmainen matala kellokatos kartanorakennuksen vieressä.

Lintulan luostarin miljöö onkin rakentunut tänne vieläkin pidemmällä ajalla ja pienemmin askelin kuin Kivennavalle. Kirkkokunnan vähävaraisuus ja sodan jälkeiset ponnistelut seurakuntien elämän uuteen alkuun saattamisessa veivät paljon voimavaroja, ja toisaalta luostareiden tulevaisuudennäkymiin suhtauduttiin hyvin pessimistisesti. Uusia tulijoita luostareihin oli, mutta hyvin vähän. Vasta 1960-luvulla, kaksi vuosikymmentä sisarten tänne asettumisen jälkeen, Lintulaan rakennettiin keljatalo, sitten luostarin nykyinen pääportti ja pieni symbolinen muuri, ja uusi kirkko pystytettiin vuonna 1973 arkkitehti Vilho Suonmaan piirustusten pohjalta. Onkin kiinnostavaa, että näiden uusien rakennuskohteiden jälkeen nykyinenkin Lintulan luostarimiljöö sai kaksiosaisen luonteen, kuten oli laita vanhassakin Lintulassa. Välimatkaa täällä vanhan ja uuden pihapiirin välillä ei ole niin paljon kuin oli Kivennavalla, mittakaava on pienempi, pinta-alaa on vähemmän, mutta arkkitehtonisesti ero on huomattavasti suurempi ja selkeämpi. Uutta kokonaisuutta on sittemmin täydennetty esimerkiksi omalla hautausmaalla, joka onkin yksi luostarin peruselementeistä. Nykyisin rakentamista säätelevät toisenlaiset tekijät kuin luostarin historian varhaisina vuosina. Vanha Koskijärven kartanomiljöö on suojeltu ja sitä pyritään vaalimaan ja säilyttämään, vaikka luostari ei enää, yleisemminkin suomalaisessa kulttuurissa tapahtuneen murroksen jälkeen, saa elantoaan maataloudesta.

Mainitsin edellä, että kun Kivennavan Lintulaa kuvailtiin maisemaltaan epätyypilliseksi luostariksi, sitä saatettiin verrata pieneen kylään. Vertailu on hyvin osuva useimpien luostareiden kohdalla, sillä tavallisesti ne ovat eräänlaisia pienoisyhteiskuntia, jonkin verran kylän tai kaupungin kaltaisia. Kuten kaupungeissa, rakennuksilla on usein arkkitehtuurinkin keinoin ilmennettävää keskinäistä hierarkiaa, ja lisäksi rakennettu tila jakautuu julkisemman ja yksityisemmän tilan vyöhykkeisiin. Kirkko, joka usein erottuu maisemassa kauaskin, on paitsi luostarin hengellisen elämän keskus myös kaikkein julkisin tila, jonne pyhiinvaeltajat ja matkailijat ovat tervetulleita, kun taas asuinrakennukset yleensä kiinnittävät vähemmän huomiota ja kuuluvat yksityisyyden piiriin rajattuun alueeseen, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Kun muistetaan, että Lintula ei Kivennavalla ollut eikä edelleenkään ole maantieteellisesti eristyksissä esimerkiksi saarella, vaan hyvinkin lähellä paikallista maaseutuasutusta, voidaan todeta, että luostari monin tavoin on asettunut osaksi maalaismaisemaa siitä kovin jyrkästi erottumatta mutta silti omaleimaisena. Vaikka Kivennavan Lintulan luostarimiljöö koettiin ennakko-odotuksista poikenneeksi, jokainen luostarin ohi kulkenut tai siellä vieraillut varmasti silti huomasi monia paikan erityisestä luonteesta kertoneita merkkejä, joita on runsaasti myös nykyisessä Lintulan miljöössä ja joita voidaan kutsua pyhyyden elementeiksi maisemassa. Luostarin pyhyys muodostuu monista tekijöistä, jotka voidaan jaotella esimerkiksi kirkollisten toimitusten, rakennettujen symbolien ja luostarin oman historian ja perimätiedon kautta miellettyyn pyhittymiseen. Tässä maiseman pyhittymisessä luostarin koolla, varallisuudella tai muilla ulkoisilla puitteilla ei ole varsinaista merkitystä, vaikka suuret ja vauraat luostarit välittävätkin näitä merkkejä ympäristöön runsaammin ja selkeämmin kuin vaatimattomammat kilvoituspaikat.

Lintulan pihapiirissä ja sen välittömässä läheisyydessä ovat ristillä merkitty luostarin pääportti ja kirkko sitä ympäröivine asuinrakennuksineen. Kirkko on luonnollisesti keskeisin luostarimaiseman pyhyyden elementeistä. Se on paitsi luostarin hengellisen elämän keskus myös itsessään pyhitetty tila, joka ilmentää pyhyyttä alkukirkon ajoilta nykyaikaan ulottuvana jatkumona. Täällä Lintulan miljöössä on lisäksi pihalammen takana kohoava tšasouna ja luostarin hautausmaa. Vanhaan pihapiiriin johtaa koivukuja, jonka päässä on aiemmin kellotapulina toiminut pieni katos. Tarkemmin vanhaa kartanorakennusta katsottaessa voidaan huomata sen keskimmäisen oven päältä risti, joka on merkitsemässä aiempaa kotikirkon sisäänkäyntiä, vaikkei rakennuksessa tuota kirkkoa enää olekaan. Etäämmällä, varsinaisen luostarialueen ulkopuolella, on myös merkkejä luostarin läsnäolosta. Vähän matkan päässä metsäpolun varrella järven rannalla on pieni, yksinkertainen tšasouna, jonne tietä viitoittaa piha-aukion laidalle sijoitettu matkamiehen risti.

Luostarimiljöön käsitteeseen sisältyy tietenkin ajatus toimivasta yhteisöstä, toimivasta luostarista. Pelkät rakennukset eivät muodosta luostaria, vaan ihmisyhteisö on ajatuksen ydin. Siksi miljöön­kin osatekijöinä ovat luostariasukkaat, heidän läsnäolonsa, kilvoittelunsa, rukous ja työnteko. Miljöössä heistä muodostuu kontrasti yksinkertaisen, tumman vaa­tetuksen sekä luonnon ja rakennusten värikkyyden ja koristeellisuudenkin välille.

Edellä mainitut selkeästi maisemassa kristillisinä symboleina erottuvat rakennetut elementit viestivät konkreettisesti luostarissa tapahtuvasta kilvoituksesta, rukouksesta ja työn teosta. Rukouksesta ja työn teosta syntyykin luostarin pyhyyden keskeinen ulottuvuus. Paikka, riippumatta sen ulkoisista puitteista, pyhittyy pyhien toimitusten ja luostariarvojen mukaisen kilvoituselämän kautta. Usein tähän – Lintulankin kohdalla – yhdistyy luonnon kauneus, johon myös satunnaiset luostarissa kävijät kiinnittävät huomiota. Jumalan kunniaksi rukouksessa tehty työ näyttäytyy esimerkiksi luonnonkauneuden vaalimisena, luonnosta huolta pitämisenä, huolellisuutena ja siisteytenä, joka luo kontrastia luostarin ulkopuolisen maailman sattumanvaraisuudelle ja epäjärjestykselle.

Hyvät kuulijat, olen tässä esitelmässäni pyrkinyt hiukan Lintulan historiaakin esiin nostaen löytämään juuri tämän luostarimaisemalle ominaisia piirteitä. Lintulan historiassa ja miljöössä on kiinnostavalla tavalla toistunut ensinnäkin paikan aiemman historian ja luostarielämän yhteensovittaminen, mikä on ilmennyt esimerkiksi luostarin rakennuskannan painottumisessa kahtaalle vanhempaan ja uudempaan alueeseen. Toiseksi Lintulalle ominaista on ollut ulkoisesti ehkä suhteellisen vaatimattomien mutta silti selkeiden luostarielämästä ja paikan pyhyydestä kertovien elementtien yhdistyminen luonnon kauneudessa ilmenevän Jumalan luomistyön vaalimiseen ja varjelemiseen. Lintulan miljöö heijastelee historiastaan kertovien merkkien ohella sekä edesmenneiden että nykyisten luostarikilvoittelijoiden työntekoa ja jokapäiväistä, jatkuvaa rukousta.

Hyvät luostarin sisaret, auttakoon ja tukekoon Jumala teitä työssänne ja elämässänne niin, että Lintula saisi rauhassa jatkaa hyvää, siunauksellista kilvoituselämää ja tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä tarjota myös täällä vieraileville hengellistä ravintoa ja suojaisan levähdyspaikan. Toivotan kaikille läsnäolijoille valoisaa luostarin ja Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivää.

FM Hanna Kemppi