Lintula

Otteita kirjasta: Lintula, Pyhä Kolminaisuuden naisluostari. Julkaisija Lintulan luostarin ystävät ry. 1985.

Syksyllä 1985 tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Pyhän Kolminaisuuden luostari aloitti toimintansa. Äiti Igumenia Antoninan siunauksesta Lintulan luostarin ystävät ry toimitti tämän kirjan. Koska kirjaa on vaikea tänä päivänä löytää, julkaisemme sivustolla valikoituja otteita.

Sisar Kristoduli: Kelja ortodoksisen nunnan elämässä
Viitankantajasisar Maria: Kultaa, hopeaa ja vaskea
Igumenia Antoninan elämää ja ajatuksia



Sisar Kristoduli

Kelja ortodoksisen nunnan elämässä
Luostarissa kävijöille sekä kotimaassa että ulkomailla näytetään tavallisesti muiden nähtävyyksien ohella ikkunariviä jossakin pitkänomaisessa rakennuksessa. ” Nuo ovat luostarin asukkaiden keljoja” sanotaan selitykseksi. Monen mielessä on ehkä käväissyt ajatus, mitä nuo keljat oikein ovat ja mitä niissä tehdään.

Sanotaan, että nunnalla on kaksi siipeä. Toinen niistä on yhteiselämä sisariston keskuudessa ja toinen elämä omassa luostarikammiossa, jota ortodoksisessa kielenkäytössä kutsutaan keljaksi. Lähes kaikki ortodoksiset naisluostarit ovat nykyisin koinobioita, so. yhteiselämäluostareita, joissa sisaret osallistuvat yhteisiin jumalanpalveluksiin ja elävät yhteistaloudessa. Jokainen saa luostarilta mitä tarvitsee ja toisaalta antaa itsensä ja työpanoksensa yhteiseksi hyväksi. Ihanteena on, että sisaristo muodostaisi luostariperheen, missä kukin tukee ja auttaa toinen toistaan voimiensa mukaan. Yhteiselämä opettaa itsetuntemusta ja nöyryyttä, antaa tilaisuuksia osoittaa kuuliaisuutta ja lähimmäisen rakkautta. Jokaisen on kilvoiteltava, että hänen panoksensa sisariston elämässä olisi myönteinen. On varottava, ettei käytöksellään ja asennoitumisellaan koituisi toisille pahennukseksi ja loisi esteitä heidän hengelliselle edistymiselleen. Aloittelevan kilvoittelijan ensimmäisenä tehtävänä onkin sopeutua harmoniseen yhteiselämään muun sisariston kanssa. Jollei omatunto tässä suhteessa ole puhdas, ei hän voi käyttää tehokkaasti hyväkseen nunnan toista siipeä: elämää keljassa.

Asuntola
Lintulan luostarin nunnien asuntola ennen ulkomaalausta 1967. Kuva: Erkki Piiroisen kokoelmat.

Kun joku on elänyt jonkin aikaa luostarissa ja vaikuttaa siltä, että hän on tullut sinne jäädäkseen, hänelle osoitetaan pienehkö huone: ” Tämä on sinun keljasi.” Usein seuraa myös toivotus: ” Täältä suoraan paratiisiin!” Todellakin, kuinka kaunis olisikaan sellainen nöyryydessä ja hiljaisuudessa vietetty nunnan elämä, johon ei sisältyisi siirtymisiä paikasta paikkaan ja luostarista toiseen, ei edes keljan vaihtoa. Mutta toisaalta ei pidä koskaan antaa liikaa merkitystä millekään aineelliselle ja näkyväiselle, sillä ” ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme”
( Hb 13:14 ) Vanhoissa luostareissa saattaakin nähdä keljojen seiniin raaputettuna mietelauseen: ” Keljani, tänään minun, huomenna toisen – ei koskaan kenenkään.”

Aikoinaan keljat olivat hyvin askeettisia. Ovikin oli niin matala, että oli kumarruttava syvään sisään päästäkseen. Kalustusta ei ollut muuta kuin lavitsa, jakkara ja seinillä pari naulaa vaateripustimiksi. Vuoteen pääpuolessa oli seinässä syvennys, johon pantiin kirjoja ja usein myös pääkallo muistuttamaan kaiken katoavaisuudesta. Suuri risti ja pari ikonia kuuluivat myös keljan esineistöön. Nykyisin luostarien keljat noudattavat normaalia asumistasoa. Silti ne eroavat huomattavasti tavallisesta maallisesta huoneesta. Nunnan keljaa hallitsee kotialttari. Keljan itänurkassa on ikoneita, hylly lampukkaa, suitsutinta ja rukouskirjoja varten. Yleensä vuosien mittaan ikoneita kertyy yhä enemmän, niin että vanhojen nunnien keljojen itäosassa on vapaata seinäpintaa tuskin ollenkaan. Tietyt pyhät ihmiset käyvät vähitellen kilvoittelijalle erityisen läheisiksi, ja hän on kiitollinen saadessaan keljaansa heidän ikoninsa. Sääntönä on tietenkin pidettävä, että hyödyttömät ja ylellisyyteen viittaavat esineet puuttuvat nunnien keljoista. Muistan, kuinka kerran nuorena koulutyttönä vein yhdelle iäkkäälle Lintulan nunnalle poimimiani kedonkukkia. ” Nunnan keljassa ei pidetä kukkia”, hän sanoi ykskantaan.

IMAG0213

Ortodoksinen luostarikilvoitus ei edellytä, että luostariin tulija muuttuu jonkinlaiseksi kasvottomaksi sotilaaksi menettäen persoonalliset piirteensä. Päämäärä on kaikille sama: sydämen puhtaus ja sitä kautta Jumalan näkeminen, mutta siihen johtava tie on jokaiselle hänen luonteensa ja sisäisen rakenteensa mukainen. Nunnan persoonalliset piirteet ja mieltymykset heijastuvat myös hänen keljaansa. Joidenkin keljoilla on taipumus täyttyä kirjoista. Toisten keljoihin taas kerääntyy merkillisellä tavalla lankoja ja neuloja! Jos näet siistin ja hyvässä järjestyksessä olevan keljan, ajattele silloin, että se heijastaa asukkaansa sielun puhtautta ja järjestystä, neuvovat pyhät isät. Jos taas kelja on sekainen, voit siitä tehdä johtopäätöksen, että sen asukas on niin täysin antautunut rukoukseen ja hengelliseen työskentelyyn, ettei hänelle jää aikaa askaroida ulkonaisten parissa. Tällä tavoin vältyt kummassakin tapauksessa tuomitsemisen synniltä.

Kelja on munkeille ja nunnille perintöä erämaaisiltä. Ortodoksinen luostarielämä on koinobio-muodossakin säilyttänyt elävän yhteyden munkkilaisuuden raikkaisiin alkuaikoihin, jolloin erämaat kaikuivat Jumalan ylistystä. Sanat munkki/nunna tarkoittavatkin kreikan kielessä nimenomaan yksineläjää. Erakot elivät laajoissa erämaissa ”yksi Yhden edessä”, kun taas koinobio-luostareiden asukkaille tämän kallisarvoisen yksinolon paikkana toimii oma kelja. ”Ei kukaan ole palannut keljaansa samana kuin sieltä lähti.” Tämänkaltaiset lauselmat osoittavat, miten suuren merkityksen pyhät isät antavat elämälle keljassa. Kirkko, kuuliaisuustehtävä ja kelja – siinä ovat nunnan elämän kolme kiintopistettä. Keljat on tarkoitettu nimenomaan yksinoloa varten, ja niinpä ei toisten keljoihin mennä ilman välitöntä tarvetta. Iltarukousten jälkeen on vierailu keljoissa kokonaan kielletty.

Joku hengellinen kirjailija on verrannut nunnan keljaa Babylonin tuliseen pätsiin, jonne Danielin kolme ystävää heitettiin heidän siellä kuitenkaan palamatta. ( Vrt. Dan. 3.luku ) Keljassa nunna polttaa armotta himojaan ja heikkouksiaan. Siellä hän on kahden kesken Jumalan kanssa eikä pakomahdollisuutta ole. Oma sisin paljastuu vilpittömälle tarkkaajalle ja siinä kuvastuu langennut ihmisluonto kaikessa kurjuudessaan. Toisinaan kuulee joidenkin nunnien huokaavan: ” Luostariin tullessani olin paljon parempi kuin nyt!” Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Luostariin tulija on vain vailla itsetuntemusta; kaikki se paha minkä hän näkee itsessään myöhemmin oli hänessä kyllä olemassa jo aikaisemminkin, vaikkei hän vielä silloin ollutkaan sitä tiedostanut. Tämä itsetuntemuksen prosessi, joka usein tuskallisia teitä johtaa hurskaana pidetyn ja itseäänkin ehkä hurskaana pitäneen luostariin tulijan fariseuksen paikalta publikaanin ovensuuhun havaitsemaan, ettei hän kyllä missään suhteessa paitsi korkeintaan syntien paljoudessa poikkea ” muista ihmisistä”, on erinomaisen tärkeä vaihe hengellisessä kehityksessä. Se on kaiken puhdistumisen alkuna. Siitä kehkeytyy vähitellen todellinen nöyryys, se opettaa suhtautumaan toisiin lempeästi ja anteeksiantavaisesti, katoaa halu tuomita. Mutta tämä kaikki ei tapahdu yhtäkkiä. Pitkään saa liekki roihuta hengellisessä pätsissä, ja tarvitaan urhoollista sielua, joka suostuu tunnustamaan todeksi sen mitä itsessään näkee ja on Jumalan avulla valmis ryhtymään säälimättömään taisteluun itsensä kanssa. Voi nunnaa, joka väen väkisin tahtoo pitää kiinni omasta ”erinomaisuudestaan” ! Hän on tuomittu hengelliseen haaksirikkoon.

Keljansa hiljasuudessa nunna oppii myös ymmärtämään, mitä apostoli tarkoittaa kirjoittaessaan: ” Meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa”. ( Ef 6:12) Ennen tämänkaltaisia kiusauksia luostariin tulija on tavallisesti saanut maistaa, ”kuinka Herra on hyvä” ( Ps 34:2), ja on siten vahvistunut kutsumuksessaan. Sielunvihollisen juonista vasta-alkajan on hyvin vaikea selvitä yksin. Ainoa turvallinen tie on kokonaan lakata luottamasta omaan arvostelukykyynsä, jonka paha henki saa helposti pois raiteiltaan, ja kertoa mieleen tulevat ajatukset ja kiusaukset sellaisenaan hengelliselle ohjaajalle, joka pystyy erottamaan mistä mikäkin on lähtöisin. Sielunvihollinen hyökkää sekä vasemmalta että oikealta. Etenkin se tekee kaikkensa häiritäkseen ja jopa kokonaan estääkseen rukouksen. Mitä merkillisimpiä ajatuksia pyörii kilvoittelijan pään ympärillä kuin parvi kiukkuisia ampiaisia. Toisinaan saatana tekeytyy valon enkeliksi ja houkuttelee kokematonta aloittelijaa korkeamman asteen kilvoitteluihin, jotka muka paremmin soveltuvat hänen mittoihinsa. On ollut noviiseja, jotka yhtenä päivänä ilmoittavat haluavansa palata maailmaan hyödyttämään yhteiskuntaa ja toisena haaveilevat täydellisestä erakkoelämästä. Joskus saatana saattaa saada aikaan niin katkeria sieluntiloja, ettei niitä ole syytä edes kuvata, kuten pyhät isät sanovat. Pyhä Iisak Syyrialainen antaa jopa sellaisen käytännön neuvon, että kilvoittelijan on tällaisessa tilanteessa viisainta kietoutua viittaansa ja nukkua pahimman yli. Mutta aina voi turvallisesti luottaa siihen, että kiusaukset on mitoitettu itsekunkin kestokyvyn mukaan. Ainoastaan ylpeä ja omahyväinen saattaa langeta lopullisesti, mutta eivät koskaan ne, jotka oman heikkoutensa tunnossa kutsuvat avukseen Herraa Jeesusta. Ennemmin tai myöhemmin he saavat kokea, että pilvet ovat haihtuneet ja armon aurinko vilvoittaa heidän kiusaavien ajatusten väsyttämiä sielujaan.

Kaiken tämän Jumala antaa kohdata luostarikilvoittelijaa, että hän saisi hengellistä kokemusta ja oppisi tunnistamaan sen myrkyn, jota sielunvihollinen tilaisuudessa pyrkii vuodattamaan ihmissieluun. Tällä tavoin häneen myös kerta kaikkiaan iskostuu pysyvä epäluottamus omiin voimiinsa. Hän on elänyt todeksi Kristuksen sanat: ” Ilman minua te ette voi mitään tehdä”. ( Joh 15:5 ) Kilvoittelijan nöyrtyessä hänen ajatuksensa vähitellen hiljenevät eikä sielunvihollinen pääse enää nostattamaan sisäisiä hirmumyrskyjä.

Mutta yhtä hyvin kuin tuliseksi pätsiksi voidaan keljaa kutsua myös taivasten valtakunnan esikartanoksi; onhan kelja nunnalle ennen kaikkea rukouksen paikka. Siellä jos missä Jumala ja sielu kohtaavat. Vaatimaton luostarikelja avautuu uusiin ulottuvuuksiin. Keljansa hiljaisuudessa nunna syventyy Herran Jeesuksen nimen avuksi kutsumiseen, anoo Hänen nimessään pelastusta itselleen ja koko maailmalle. Esirukouksia kantaessaan hän tuntee olevansa ikään kuin koko ihmiskunnan vähäinen edustaja kaikkeuden kuninkaan edessä. Munkit ja nunnat ovat kaukana varsinaisista tapahtumista, ja tämä välimatka antaa heille intoa, uskallusta ja sitkeyttä rukoilla silloinkin, kun itse asioiden keskellä elävät jo antavat periksi epätoivolle. Miten usein luostareissa kannetut rukouksen ovatkaan saaneet ihmeitä aikaan! Rukoillessaan niin nimeltä tuntemiensa kuin tuntemattomienkin lähimmäistensä puolesta nunna tuntee itsensä väkeväksi, sillä hän tietää pitävänsä käsissään maailman vahvinta asetta: rukouksen voimaa. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta. Luostarielämän rauhassa hengelliset aistit rauhoittuvat ja herkistyvät. Nunnien ei tarvitse lukea sanomalehtiä päästäkseen selville ihmiskunnan hädästä. Rukoillessaan he tuntevat sen muutenkin. Luostarissa saattaa myös sattua, että tuntee yhtäkkiä voimakasta halua rukoilla jonkun henkilön puolesta, jota ei ehkä vuosiin ole edes muistanut. Valamon vanhus Isä Mihail selittää sen merkitsevän,että Jumalan armo tuolloin erityisesti etsiskelee tuota sielua ja inspiroi muitakin rukoilemaan hänen puolestaan.

IMG_0098
Erittäinkin luostareissa rukoillaan Kirkon työn ja papiston puolesta. Onhan siihen olemassa Kristuksen suoranainen käsky: ”Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.” ( Mt 9:38 ) Aleksandrian patriarkalla Johannes Laupiaalla oli patriarkaatin yhteydessä yksi mies- ja yksi naisluostari, joissa kilvoittelevien päätehtävänä oli rukoilla patriarkaatin eri toimintamuotojen puolesta. Tällä tavoin patriarkka katsoi parhaiten takaavansa niiden menestyksen.

Mutta keljoista ei nouse vain anomuksia, niissä kannetaan myös kiitos- ja ylistysrukouksia. Luostarielämässä, missä kiire ja ainaiset huolet eivät aja takaa, ihminen pystyy näkemään ja iloitsemaan asioista, jotka toiset tavallisesti sivuuttavat huomaamatta. Todellisessa nunnassa on jotain lapsenomaista. Hän tarkkaa elämää silmät ihmetystä ja ihailua tulvillaan. Kaikki on hänelle ihmettä, kaikesta kuuluu ylistys Taivaalliselle Isälle. Suurin kaikista ihmeistä on itse ihmisenä olemisen ihme, jonka edessä kaikki ajatukset mykistyvät. Luostarien asukkaat kiittävät kaikkien puolesta, niidenkin jotka eivät ehkä juuri tuolloin pysty näkemään elämässään mitään kiitoksen aihetta. Luostarielämä opettaa uskomaan, että valo sittenkin voittaa.

Rukous on olemukseltaan dialogia. Tärkeä osa siinä on kuuntelemisella. Tähän kelja antaa parhaan tilaisuuden. Pyhän Hengen valoisat henkäykset tavoittavat siellä sielun. Jumalan tahto kirkastuu hiljaisuudessa odottavalle sielulle; Jumalan suunnitelmien ääriviivat alkavat hahmottua. Armon lohdutus syleilee sielua koettelemusten aikojen jälkeen. Voimat uudistuvat. Jumalan läsnäolon täyttämä hiljaisuus on sielun parasta lääkettä.

Suuri ilon ja voiman lähde on myös seurustelu riemuitsevan seurakunnan jäsenten kanssa, mikä sekin toteutuu paitsi kirkossa erittäin juuri keljassa. Siellä nunna on rukousyhteydessä Jumalansynnyttäjään ja muihin pyhiin. Hän lukee Raamattua, pyhien elämäkertoja ja pyhien isien opetuksia. Ne ovat hänelle ikään kuin kompassi, jonka mukaan hänen on jatkuvasti tarkistettava elämänsä suuntaa. Nykyajan luostarikilvoittelijoilla ei ole millä puolustautua: kaikkeen on neuvo pyhien isien vuosituhantisessa kokemuksessa. Ei ole olemassa tilannetta, johon ei saisi ohjetta heidän opetuksistaan. Ne palauttavat kilvoittelijan yhä uudestaan sille tukevalle pohjalle, minkä muodostavat itsensä syyttäminen, tuomitsemattomuus, nöyrtyminen, omaan sisäiseen kammioon vetäytyminen.

Vielä luostareissa on yksi kelja, joka on erikoisasemassa muihin nähden. Se on igumenian kelja. Niissä luostareissa, joissa igumenia on todella sisariston hengellinen äiti eikä vain hallinnollinen johtaja, on igumenian kelja paitsi hänen henkilökohtainen kilvoittelupaikkansa myös eräänlainen hengellinen sairaala. Se on aina avoinna kaikille sisariston jäsenille. Sinne sisaret kiiruhtavat kaikissa ongelmissaan, siellä he saavat levon häiritsevistä ajatuksistaan, jotka ikäänkuin lakkaavat olemasta kun ne on kerrottu igumenialle. Siellä sekä nuhdellaan että lohdutetaan. Sinne igumenia kutsuu sisaria neuvottelemaan yhteisistä asioista, ja se toimii jopa jonkinlaisena käyttötavaroiden jakelupaikkana. Igumenian kelja kuvastaa igumenian omaa elämää: hän ei enää elä itselleen vaan sisaristolle, jonka Jumala on antanut hänen kaitsettavakseen.

Kun siis sinulle, pyhiinvaeltaja, luostarissa käydessäsi osoitetaan keljojen rivistöä, hiljenny hetki ja huokaa Kaikkivaltiaan Jumalan puoleen, että Hän vahvistaisi noissa keljoissa asuvia kilvoittelijoita toteuttamaan kutsumuksensa omaksi ja koko maailman parhaaksi. Munkkien ja nunnien keljat ovat eturintaman linnoituksia taistelussa maailman pelastuksen puolesta.

Sivun alkuun



Viitankantajasisar Maria
( myöhemmin Igumenia Marina 1998 – 2012 )

Kultaa, hopeaa ja vaskea
Noviisiksi pyrkinyt on ensin luostarissa kuuliaisuussisarena ja vasta kun hänen katsotaan edistyneen valitsemallaan tiellä, voidaan hänet, kun hiippakunnan piispa on antanut luvan, vihkiä nunnan esiasteeseen, viitankantajaksi. Tässä toimituksessa sisaristoon nyt virallisesti otettavalle annetaan viitta, klobukki huntuineen, vyö ja rukousnauha. Vihittävälle annetaan kummi, ohjaajavanhus, jolle pappi sanoo: ” Katso, tässä uskon sinulle Jumalan edessä tämän kilvoitustaan alkavan. Opasta häntä Jumalan pelolla elämään kaikin puolin hyveellisesti. Varo huolellisesti, ettei hänen sielunsa sinun huolimattomuutesi takia joutuisi kadotukseen.” Viittaan puetulle hän taas sanoo: ” Ja sinä tottele vanhusta kaikessa ikään kuin Kristusta. Ole kaikessa kärsivällinen, nöyrä, tottelevainen, sävyisä ja vaitelias, niin silloin saat armon Jumalan edessä ja pelastut. ” Miten vakavia ja velvoittavia sanoja vihittävä kuuleekaan!

Tästä jatkuu jokapäiväinen kilvoittelu luostarissa. Jos Jumala suo, on viitankantajalla myöhemmin edessään nunnaksi vihkiminen. Silloin annetaan suuret lupaukset ja nimi vaihtuu. Mutta onpa sellaisia sisaria, jotka ovat pysyneet viitankantajina eli rjasoforeina aina kuolemaansa saakka. Ei ole olemassa sääntöjä siitä, kuinka kauan missäkin asemassa tulee kilvoitella ennen seuraavaa vihkimystä. Lintulan luostarissa on harvoin vihitty nunnaksi alle 40-vuotiasta.

Sisar Maria
Sisar Maria matkamuistomyymälässä. Kuva Pavel Werikow.

Kun ihminen on elämässään tehnyt ratkaisun siirtyä luostariin, ei se ole voinut tapahtua hetken mielijohteesta. Onnellisinta on tietysti päätyä tähän askeleeseen jo nuorena. Lintulassa sanotaan, että nuori ihminen tuo luostarille kultaa, keski-ikäinen hopeaa ja vanhempana luostariin tullut vaskea. Itse tulin luostariin 51-vuotiaana ja kohdallani ratkaisu kesti vuosia. Ei ollut uskallusta. Mutta kun asia oli tarpeeksi kypsä, ei harkintaa enää tarvittu. Igumenialle oli kyllä sanottu, ettei luostariin tule ottaa yli 40-vuotiasta. Tämän iän jälkeen ei ihmistä voi enää muuttaa, nuorempia voi muovata. Näin varmaan onkin. Oma tahtohan pitäisi jättää luostariin tullessaan taakseen ja omaksutut tavat ja normit hyljätä. Pian huomaa, ettei kaikki sujukaan niin kuin on aina ennen ollut. Jokaisella luostarilla on omat sääntönsä, jotka poikkeavat siitä, mihin maailmassa on totuttu. Edessä on totinen kilvoitus. Tarpeen on moneen kertaan lukea saatuja ohjeita:

”Alkuvaikutelma ei aina sano lopullista totuutta eikä pitäisi alkuun ihastua eikä masentua. Parhaissakin olosuhteissa uusi ympäristö ja entisen menetys koettelevat sielun kestävyyttä. Parasta on perustaa elämänsä omaan sisäiseen sieluntilaansa ja sitä tarkata.

Katumuksen mieliala on varmin alku luostarielämälle. Ilman sitä ei nöyryys ja kuuliaisuus riitä kestämään epämiellyttäviä tilanteita ja tehtäviä. Sielunvihollisella on omat keinonsa, millä hämmentää ihmismieltä. Kun tulemme liian luottavaisiksi eli luotamme itseemme ja siihen, että kaikki on hyvin, silloin Jumalakin sallii kiusausten kohdata meitä. - Athos-vuoren Siluan-vanhus opettaa: ” Joka rakastaa Jumalaa Pyhässä Hengessä, hän ehdottomasti rakastaa kaikkia Jumalan luomia ja ennen kaikkea ihmistä.” - Näin luostarissakin tulisi keljasta poistuttuaan rakkaudella suhtautua jokaiseen. Tämä ei merkitse liikaa tuttavallisuutta, josta Ignati Brjantshaninov varoittaa. Oikea rakkaus perustuu rakkauteen Jumalaa kohtaan ja koetaan rukouksen kautta.

Vaikeudet rukoilemisessa tulevat ajan kanssa. Ensin on kaikki helppoa ja mieluista, mutta sitten Jumala jättää omien voimien varaan, ja kaikkeen täytyy pakottaa itseään. Hyvä on muistaa hyvissä ajoin ennen rukouksen aikaa, että rukoileminenkin on edessä, ja sisäisesti mielessään siihen valmistautua, ettei kaikki alkaisi vasta sitten kun alamme rukoilla. Ja oma iltapraavila eli rukoussääntö on hyvä suorittaa heti alkuillasta, ennen kuin väsymys tulee häiritsemään. Kun ajatukset lähtevät laukkaamaan, on se merkki siitä, että huomio on päässä sen sijaan että se olisi sydämessä. Tässä Johannes Krysostomoksen lyhyet rukoushuokaukset ovat tarpeen, sillä ne pehmittävät sydämen ja se tulee mukaan. Silti ajatukset aina pääsevät karkuun tai sivulta tulee vieraita ajatuksia, joihin ei pidä kiinnittää huomiota.

Elämä on vaihteleva kuin taivaan pilvisyys ja auringonpaiste ja kaikkeen tulee varautua. Hyvä on lukea Filokaliasta vaikka kuinka pieni kappale joka aamu. Myös Jeesuksen rukous-kirjan säännöllinen lukeminen kappale kerrallaan auttaa ihmeellisesti ennen rukoilemista tai kirkkoon menoa. Ei pidä tottua eikä olla tyytyväinen itseensä vaan pitää aina aloittaa alusta vaikka pientä parannuksen tekoa. Vähemmän tulee kiinnittää huomiota toisiin enemmän omaan sielun rauhaan, ettei se järky. Sisäistä rukousta ei sovi unohtaa, vaikka olisimme kuinka heikkoja siinä. Muutenhan olemme mustia kekäleitä emmekä palavia, hehkuvia hiiliä, kuten isät sanovat.

Hyvä on nukkua yö tarkkaan väsymykseen, mutta jos sattuu heräämään ennen aikoja, niin voi rukoilla Pakomios Suuren kaavan mukaan. Siihen kuuluu alkurukoukset, psalmi 51, uskontunnustus ja 100 Jeesuksen rukousta; sitten Totisesti on kohtuullista ja loppusiunaus. Kun vielä Jeesuksen rukouksen jälkeen muistelee nimeltä ketä muistelee, niin siinä on hyvä rukoussääntö. Mutta tärkeätä on, että heti ensi sanoista ikään kuin ”maistelee” jokaista sanaa ja lausetta, eli pitää tauon, ei pitkää mutta sopivan.”

Kun on tullut luostariin kypsässä iässä tottuneena määräämään omat menemisensä ja tulemisensa, lapsen asemaan antautuminen tuo eteen vastamäkiä. Mutta kun heittäytyy ehdoitta Jumalan armon varaan, myötämäkiä ilmaantuu. Näin aina välillä taivas on pilvessä ja välillä aurinko paistaa. Luostarin asukkaan tulisi alusta lähtien paneutua pyhän Evankeliumin lukuun niin, että joka elämän tilanteessa hänellä olisi muistissaan valmiina tarvittava ohje Jumalan Sanasta. Yhteiset jumalanpalvelukset, joissa koetaan koko kirkkovuoden kierto, ovat suuri siunaus. Onhan kirkko luostarin keskus, sen pyhin paikka, sillä siellä on itse Kristus läsnä ja ulottuvillamme pyhässä Ehtoollisessa. Luostarissa olemme päivittäin Herran kasvojen edessä, yritämme oppia sisäistä hiljaisuutta. Se on jokapäiväistä itsensä kasvattamista, parasta, mitä luostarissa on.

Usein kysytään, miten luostarissa elämä kulkee. Lintulassa päivä alkaa 5.20, jolloin äiti Varvara kulkee pitkin asuntolan käytävää ja soittaa kellolla herätyksen. Itse hän sen jälkeen kiirehtii navettaan rakkaita lampaitaan hoitamaan. Saattaahan sieltä löytyä tuttipullolla syötettävä vuona. Sisaret, siis viitankantajat ja äidit, varsinaiset nunnat kiiruhtavat kirkkoon. Nunnat erottaa pitkästä poimutetusta maata viistävästä viitasta, mantiasta. Ensimmäisenä kiiruhtaa kirkkoon 82-vuotias äiti Eugenia, joka korkeasta iästään huolimatta hoitaa ponomarin eli alttaripalvelijan tehtävät. Hän on todella tuonut luostarille kultaa, sillä luostarin asukas hänestä tuli äitinsä mukana jo kuusi vuotiaana. Isä Herman toimittaa aamupalveluksen. Sitä ennen luetaan aamurukoukset. Heksapsalmia luettaessa alkaa jo kuulua koneen rytmikäs jyskytys kynttilätehtaasta kirkon alla. Äiti Varvara on siellä aloittanut yhden tärkeän hänelle kuuluvan kuuliaisuustehtävän.

Kirkon jälkeen 7.30 sisaristo kerääntyy luostarin keittiöön aamuteelle ottaen ensin siunauksen äiti igumenialta. Mikäänlaista työtä ei tule aloittaa omin luvin ja ilman igumenian siunausta, vaikkapa työ olisi kuinkakin hyvä. Jos ei pyydä aikomukselleen siunausta ensin igumenialta eli hänen kauttaan Jumalalta, tulee varmaan kokemaan työssä epäonnistumisen. Aamuteen jälkeen jokainen aloittaa omat tehtävänsä. Klo 11 on ruokailu trapesassa eli ruokasalissa, klo 14 tee keittiössä. Klo 17 on ehtoopalvelus kirkossa, sitten iltaruokailu. Välittömästi sen jälkeen on trapesassa iltarukoukset, jotka viitankantajasisaret vuorollaan lukevat. Iltarukoukset päättyvät anomusten sarjaan, jossa pyydetään varjelusta äkilliseltä kuolemalta ja rukoillaan, että meille annettaisiin ennen loppuamme mahdollisuus katua syntejämme. Sitten rukoillaan igumenian ja sisariston puolesta, luostarin hyväntekijäin puolesta , kärsivien puolesta. Jos luostarille läheinen henkilö on kuollut, rukoillaan lepoa hänen sielulleen. Iltarukoukset päättyvät anteeksipyyntöön. Nyt voi jokainen keskittyä oman sisimpänsä hoitoon, lukea, kirjoittaa, rukoilla, tehdä käsitöitä. On myös lupa niin halutessaan keittää itselleen iltatee omassa keljassa.

Kesällä on ohjelma sama, mutta ruokailu on klo 17 ja ehtoopalvelus vasta 18.30. Lauantaisin ja sunnuntaisin sekä juhlapäivinä on ympäri vuoden liturgia klo 8. Sunnuntaisin ja juhlapyhinä on ehtoopalveluksen jälkeen akatistos. Pyhäpäivinä luetaan aamuruokailun aikana pyhien isien elämäkertoja ja heidän opetuksiaan. Luostarimme on siinä onnellisessa asemassa, että jumalanpalvelukset toimitetaan säännöllisesti, koska luostarin rippi-isä, pappismunkki Herman asuu vakituisesti luostarissa. Monissa nunnaluostareissa pappi saattaa tulla muualta toimittamaan vain liturgiat.

Nykyisin kun sisaristo on vähentynyt ja ikääntynyt, palveluksia on vähän ja ne ovat lyhyet. Aikaisemmin palvelukset alkoivat jo klo 4 ja ne kestivät useita tunteja ja niitä oli useita päivässä. Ihmisillä on taipumus muistaa entiset ajat hyvinä, vaikka ne kuinka olisivat olleet työtä ja vaivaa, kuten ne varmasti olivat vanhassa Lintulassa ja Palokissa alkuaikoina. Silloin nunnat olivat todellisia teräsnaisia, uurastivat pelloilla, metsätöissä ja navetassa, olivat väsymättömiä kirkossa, osasivat kirkkoveisut ulkoa, tiesivät tarkkaan jumalanpalveluskaavat, tuskin ennättivät nukkumaan. Uudemmat tulijat ovat heikompaa ainesta kilvoittelemaan. Mutta abba Teodoros sanoo:” Jos Jumala ottaisi huomioon huolimattomuutemme rukouksessa ja ajatustemme harhailemisen, emme voisi pelastua”. Tämä lohduttaa masennuksen hetkellä.

Luostari on sisariston koti, jossa äiti igumenia huolehtii ja vastaa lapsistaan. Jokaisella lapsella on oma kuuliaisuustehtävänsä. Uurastus tässä tehtävässä on pyhä asia. Aito kuuliaisuus on siinä, että totellaan, vaikka ei ymmärretä saadun tehtävän syytä ja huolimatta omasta haluttomuudesta. Luostarissa itse kukin antaa voimiensa ja kykyjensä mukaisen panoksen rakkaan kotinsa hyväksi laskematta päivän pituutta. Niinhän on maailmassakin perhe-elämässä. Luostarin johtaja Igumenia Antonina määrää luostarissa jokaisesta yksityiskohdasta. Hän antaa tehtävät, valvoo keittiön ja ostokset, ottaa vastaan vieraat, tekee kauniita käsitöitä, hoitaa mehiläiset, leipoo sekä säilöö maan antimet. Luostarin varastoissa onkin talven varalle runsaasti mehuja, suolakurkkuja, hilloja. Igumenia Antonina on ollut luostarissa 46 vuotta.

Äiti Eugenia toimii ponomarina, kuten jo edellä on tullut esille. Ankarampaan luostarikilvoitukseen vihityn skeemanunna Serafiman päätehtävä on rukoileminen. Hän tekee myös taidokkaita käsitöitä. Luostarille tulee monenlaisia rukouspyyntöjä. Pyydetään rukoilemaan jopa määrättynä päivänä määrätyt tunnit jonkun tärkeän asian vuoksi ja jonkun henkilön puolesta. Äiti Serafimalle useimmiten nämä rukouspyynnöt välitetään. Jos joku kuolee, skimnitsa lukee 40 päivää evankeliumeista lukuja, sillä sen sanotaan polttavan syntien ohdakkeet, sillä Jumalan sana on kuluttavainen tuli. Skeemapappismunkki Parfeni kertoo Kilvoittelijassa: ” Kerran luin neljänkymmenen päivän kuluessa evankeliumia erään hyväntekijäni sielun puolesta ja näin unessa orjantappuravainion. Äkkiä putosi taivaasta tuli ja poltti ohdakkeet, ja vainio tuli puhtaaksi. Olin ymmällä tästä näystä, mutta silloin kuulin äänen sanovan: Ohdakkeet, jotka vainion peittivät – ovat hyväntekijäsi tekemät synnit, polttava tuli, joka ne kulutti – Jumalan sana, jota sinä hänen sielunsa edestä luit.” - Äiti igumenia, äiti Eugenia ja skeemanunna Serafima ovat aloittaneet kilvoitustiensä jo vanhassa Lintulassa.

Äiti Varvara ja lammas
Nunna Varvaran yksi monista tehtävistä on hoitaa lampaita. Kuva Jorma Liesma.

Kaksi karjalaistyttöä, nykyään äiti Serafima ja äiti Varvara, saapuivat vuoden välein luostariin, ensiksimainittu v. 1949 24-vuotiaana ja jälkimmäinen v. 1948 23- vuotiaana. Äiti Serafima on ollut luostarissa jo 35 vuotta. Hän on sihteeri-kanslianhoitaja, tilienpitäjä, pankki-ja postiasioiden hoitaja, kellonsoittaja ja kirkko-opas. Kesäisin päivästä päivään ja ryhmä ryhmän jälkeen hän jakaa kärsivällisesti luostaritietoutta. Talon teknisen puolen hoito pannuhuoneineen kuuluu myös hänelle. Äiti Varvara on ollut luostarissa 36 vuotta. Häntä voidaan sanoa ikiliikkujaksi, sillä hän on aina liikkeellä uudelta luostarin puolelta vanhalle. Hän vastaa kynttilänvalmistuksesta, hoitaa lampaat, ankat, kanat, välillä napsauttaa pyykkikoneen pyörimään. Hän myös valvoo ja johtaa kesäisin talkoolaisten työt puutarhassa ja pelloilla, vastaa majoituksesta ja kahviosta. Harvoin Varvara pääsee töiltään kirkkoon. Mutta koko ensimmäisen paastoviikon hän lukee kaikki lukemiset pitkissä paastopalveluksissa.

Seuraavat kaksi sisarta saapuivat myös vuoden välein. Sisar Ira eli Irmeli tuli Kemistä v. 1964 20-vuotiaana. Luostarivuosia hänelle on näin ollen kertynyt jo 20. Irmeli uurastaa aamuvarhaisesta iltamyöhään keittiötöissä. Talvella hän on aamupäivät kynttilätehtaassa, missä hän paketoi ja punnitsee kynttilät. Sisar Maija tuli luostariin Kuopiosta 31-vuotiaana ja hänkin on ollut luostarissa jo 19 vuotta. Sisar Maija tekee taidokkaita käsitöitä, virkkaa ja nyplää, lukee kirkossa, kesäisin työskentelee kahviossa .Talvella hän auttaa äiti Varvaraa kynttilätehtaassa ajon aikana, sulattaa kynttilänpäitä ja laittaa rummulle kynttilänsydämen. Se on tarkkaa työtä, sillä ohuimpaan kynttilään tarvitaan lankaa kilometrin verran.

Sisar Paula tuli luostariin eläkkeelle jäätyään v. 1978. Jo vuosia hän kertoi ystävilleen aikomuksestaan lähteä luostariin, missä hän arveli voivansa rauhassa keskittyä kirjallisiin töihin, käännöksiin ja lukemiseen. Tätä ei otettu todesta. Mutta tällä hetkellä näkee sisar Paulan vastoin ennakkosuunnitelmiaan mutta silti onnellisena työskentelevän lampaiden parissa, puutarhassa, silityspuuhassa, kirjastoa järjestämässä ja ennen kaikkea kirkossa laulajana. Luostarin muhkea kissa, kuusikiloinen Mikki on erityisesti sisar Paulan hellimä.

Itse olen luostarin viimeisin tulokas, tulovuosi oli 1981. Luen ja laulan kirkossa, leivon proskunat eli kirkkoleivät, joihin äiti Eugenia ei ole aina tyytyväinen, teen käsitöitä, solmin rukousnauhoja, toimin autonkuljettajana. Kynttilätehtaassa on tullut osakseni vetää pienellä loukulla kynttilänpäistä langat esiin. Kesäisin päivä kuluu tarkkaan kioskissa eli matkamuistomyymälässä. Kärsivällisesti on yritettävä vastata toistuviin kysymyksiin: Kuinka monta teitä on? Kuinka vanha on vanhin / nuorin ? Onko tämä toimiva luostari ? Olitteko te jo Vanhassa Lintulassa ? Välillä tulee katsottua kaihoisasti lähelle siintävälle Koskijärvelle.

Maailma on tullut luostarin keskelle. Kymmeniätuhansia pyhiinvaeltajia ja matkailijoita vierailee kesäisin luostarissa. Tässä on luostarin sisaristolla tärkeä oma todistustehtävänsä. Meidän tulisi osata kertoa nykyajan kiireiselle ihmiselle, että luostarit ovat paikkoja, joissa repivä ja haastava maailma kiireineen on poissa, joissa rukoillaan koko maailman puolesta ja jossa toivotaan sielunrauhaa ja mielentyyneyttä jokaiselle. Eivät kaikki voi mennä luostariin, mutta vastaanottavainen mieli voi saada täältä hetken pysähdyksen aikana vahvistusta elämään. Luostarin tehtävä on lähetystyöhön verrattava. Jos yksikin kävijä tuhannesta on lähtenyt luostarista rauha sydämessään ja kaipaus Jumalaan, silloin luostari on täyttänyt tämän tehtävän. Tämä on luostarin kannalta kaksiteräinen asia. Ihmisten keskellä hyöriminen vie oman hartauselämän miinuksen puolelle, pitkän talven latautumisaikaa tarvitaan.

Lintulan kohdalla on kysymys suuren talouden hoidosta. Parhaimmillaan luostarilla saattaa olla 100 lammasta, on kolmisenkymmentä kanaa, kahdeksan ankkaa, neljä poroa. Voi sanoa, että luostari on lapsillekin mieluisa paikka. Mutta kaikkeen tähän tarvitaan paljon työtä, luostarin ruokapöytään istuutuu päivittäin 15 – 40 henkeä vuodenajasta riippuen. Puutarha on suuri, vihannesmaalla ja heinäpelloilla paljon työtä, samoin matkailijain palvelussa. Onneksi joka kesä luostari saa ahkeria apulaisia, talkooväkeä avukseen. Ilman heitä jouduttaisiin turvautumaan palkattuun työväkeen. Monet talkoolaisista tulevat vuosi vuodelta uudelleen. Muutamat poiminnot talkoolaisten kirjeistä antanevat parhaan kuvan heidän tuntemuksistaan: ” Ikävöin luostaria ja teitä kaikkia, rakkaat sisaret. Muistan viime kesää kaihoten. Siellä pääsimme kaksi kertaa päivässä hiljentymään ja kokoamaan itsemme Jumalan kasvojen edessä. Teillä on siellä ihana rauha ja hohtavat lumihanget. Kiitos Esirukouksista. Antakoon Jumala teille voimaa ja hellää sydäntä täällä maailmassa taistelevia kohtaan. - On kulunut kaksi viikkoa, kun sieltä lähdin. Vieläkään ei kirjoittaminen tahdo sujua, kun tulee niin ikävä sinne luostariin. Minulla on rukouskirja, mutta aamuisin olen niin kiireinen, etten ehdi avata sitä ja illalla olen olevinani niin väsynyt, etten jaksa. Siellä luostarissa se on niin selvää, aamulla ja illalla olla kirkossa. Niitä hetkiä minä siellä eniten rakastan. Tullaan aamulla ensimmäiseksi kirkkoon ja vasta sitten tartutaan päivän töihin. Maailmassa meiltä puuttuu säännöllisyys.”

Luostarin kesä on todella ulospäin suuntautuva. Talvi on sen sijaan hengellisen latautumisen ja rauhallisen työnteon aikaa. Työtä todella tarvitaan paljon, sillä luostari on omavarainen ja elättää itsensä sisarten kätten työllä. Tuloja saadaan lammastaloudesta. Villaa ja nahkoja myydään, myös lampaita. Langoista kudotaan myyntiin sukkia. Silloin tällöin myydään myös puutarhantuotteita ja kananmunia. Majoituksesta, kahviosta ja matkamuistomyymälästä tulee tuloja kesäaikaan. Suosituimpia artikkeleita ovat luostarissa maalatut ikonit ja puulusikat sekä omat käsityöt. Jonkun verran saadaan lahjoituksia. Talviajan tulonlähde on kynttilänvalmistus. Kun kirkkokunnan kynttilätehdas siirtyi luostarin suojiin v. 1967, kirkkokynttilöitä valmistettiin vain 2500 – 3000 kg vuodessa. Nyt kulutus on noussut kaksinkertaiseksi. Enemmänkin kynttilöitä menisi, mutta luostarin työkapasiteetti ei kykene paljon yli 5000 kilon tuotantoon vuodessa. Tehdashuone on epäkäytännöllinen, ilmastointi puutteellinen. Uusi tehdas olisi välttämätön, mutta sen tarpeellisuudesta ei luostarin sisällä ole päästy yksimielisyyteen. Mistä sitten johtunee, että kynttilöiden kysyntä on niin suuresti kasvanut, vaikka kirkkokunnan väkiluku on samaan aikaan vähentynyt? Jumalanpalveluksia varmaan pidetään enemmän kuin ennen mutta todennäköisesti osa kynttilöistä menee omien seurakuntien ulkopuolelle. Tätä myyntiä tulisi rajoittaa, mikäli kynttiläinvalmistus halutaan säilyttää luostarin rukouksellisessa ilmapiirissä.

Lintulan sisariston keski-ikä on melko korkea. Onko tänä päivänä elämä maailmassa helppoa ja luostarin elämä liian vaikeaa ja velvoittavaa aloittelijalle? Nuori ihminen opiskelee nykyään pitkään ja hänelle jäävät rasitteeksi opintovelat. Muualla maailmassa, esim. Kreikassa, Neuvostoliitossa ja Englannissa on enemmän nuoria naisia pyrkimässä luostareihin kuin mitä voidaan ottaa. Meidän tulisi rukoilla, että Jumala lähettäisi Pyhän Kolminaisuuden luostariimme uusia ihmisiä, jotka rakastavat kirkkoa, eivät kaihda työtä, ovat sävyisiä ja nöyriä, valmiita astumaan pelastavaiselle kilvoituksen tielle.

Kristuksen kutsu kuuluu:” tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä, niin te löydätte levon sieluillenne. Sillä minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani keveä.” ( Mt. 11:28 – 30 )

Sivun alkuun


Igumenia Antoninan elämää ja ajatuksia
Luostarin johtajattarena 1974-1998.
( Toimittaja Asta Partasen tekemän haastattelun mukaan )


Igumenia Antonina. Kuva Topi Ikäläinen

Synnyin Suomessa Helsingissä vuonna 1906. Kasteessa sain nimen Margareta. Helsingistä perheeni muutti Venäjälle , sieltä Saksaan ja myöhemmin takaisin Suomeen. Kouluni kävin Saksan Lybeckissä. Siellä olimme 6 vuotta. Saksaan perheeni muutti vuonna 1913. Isäni oli saksalainen, äitini oli venäläinen. Siksi meillä kotikielinä olivat saksa ja venäjä. Myöhemmin Suomessa ollessani opin ruotsin kielen Helsingissä.

Saksassa olin Punaisen Ristin työssä apulaisena. Siinä sain sairaanhoitajan koulutusta. Tästä opista minulle on ollut suurta hyötyä luostarisisaria palvellessani. Olen joutunut hoitamaan monia sairaita.

Suomeen perhe muutti 1919. Isä oli ammatiltaan prokuristi. Helsingissä hän oli ensin työssä Fazerilla, sitten Kristian Nilsenin optikkoliikkeessä. Saksassa ollessamme hän toimi samanlaisissa tehtävissä, mutta en muista missä liikkeissä.

Koulun jälkeen tein vähän töitä. Olin sitten taiteilijakoulussa yli vuoden, sen jälkeen taloustöissä, pirttikoulussa ja sitten menin luostariin. Luostariin mennessäni olin 33-vuotias ja vuosi oli 1938.

Nunnia vanhassa Lintulan luostarissa oli 46. Luostarin maiden pinta-ala oli 380 ha. Nunnat huolehtivat kaikista luostarin töistä. Minun tehtäväni oli ensin mennä navettaan. Minä olin navetassa hoitamassa 37 lehmää. Johtajatar määräsi minulle nämä työt. Meitä oli kaikkiaan siellä navetalla 6 henkeä. Me lypsimme, pesimme ja teimme kaiken mitä kuuluu tehdä. Työt olivat raskaita. Luostarissa oli myös 8 hevosta ja 400 kanaa, mutta kanoja minä en hoitanut. Minä myös niitin kesäaikana ja luonnollisesti kävin kirkossa. Kirkkoon mentiin aamulla klo 5 ja työt alkoivat sitten klo 7.

Luostarin työt piti oppia hyvin ja sitä varten samassa tehtävässä oltiin yleensä pari vuotta. Töitä tehtiin joskus hyvinkin myöhään, aina klo 23 saakka.

Talvella nunnat tekivät kaikki luostarin tarvitsemat puut. Niitä sahattiin kahden metrin pituisella sahalla. Nunnat kaatoivat monta suurta puuta päivässä. Meillä oli siellä luostarissa suuret metsät. Puut haettiin metsästä hevosella.

Jumalanpalveluksia Lintulan luostarissa toimitti aina pappi. Kolmentoista vuoden ajan pappina oli isä Evtropij. Hän ei ollut pappismunkki, hän oli pappi vain. Hänen jälkeensä palveluksia toimitti Valamon luostarista lähetetty pappismunkki. Heitä oli mm. isä Abraham, isä Gennadij ja muitakin.

Luostarissa on sellainen laki, ettei saa pitää nuoria pappeja naisluostarissa. Sen takia kaikki papit ovat tulleet vanhoina ja sen tähden pappeja on ollut useita. Naisluostariin tulivat 68 - 70-vuotiaat papit, eivät nuoremmat. Ennen vanhaan ei ollut eläkkeitä. Vanhat papit tulivat silloin luostariin. Jumalanpalveluksessa lauloi silloin kuorokin, jossa oli 14 nunnaa.

Lintulan sisaristo koostui tuolloin nuorista ja vanhoista nunnista. Nuorimmat nunnat olivat 20 - 22-vuotiaita. He tulivat hiukan kauempaa, eivät aivan luostarin läheisyydestä. Meillä oli Lintulassa 8 taloa. Johtajattaren talo oli iso. Sen alakerrassa oli ruokasali, trapesa ja yläkerrassa asui nunnia. Toisessa talossa asui 6 nunnaa ja toisessa 7. Joka talossa asui useita nunnia. Meillä oli erillinen leipomorakennus ja navetta.

Vanhassa Lintulassa ei ketään hoidettu sairaalassa. Kaikki hoidettiin kotona. Jos oli tarpeen, vietiin nunna lääkärintarkastukseen ja hoidettiin määrätyillä lääkkeillä. Lähin lääkäri oli Terijoella, jonne oli matkaa 13 km. Viipuri oli lähin suuri kaupunki, sinne oli matkaa 60 km.

Kaupungissa ei käyty usein. Siellä käytiin, kun johtajatar niin määräsi. Minä kävin useita kertoja sekä Terijoella että Viipurissa. Viipurissa käytiin ostoksilla.

Minä tein paljon piirustustöitä Lintulan luostaria varten ja kävin ostamassa maaleja ja muuta tarvittavaa. Ikoneja Lintulan luostarissa ei kuitenkaan maalattu.Käsitöitä tehtiin paljon, esimerkiksi nahkatöitä kuten rahapusseja ja kirjankansia.

Sodan jaloista Lintulan luostarin sisaret joutuivat äkkiä lähtemään pois. Me kävelimme silloin 13 kilometriä, emmekä ottaneet mitään mukaamme. Me lähdimme kaikki 46 nunnaa. Tänne meitä tuli 34. 10 noviisia lähti pois, koska he eivät uskoneet, että uusi luostari syntyisi. He olivat sodan jälkeen 6 vuotta ilman kotia. tuo 6 vuotta kului Tampereella ja Kuhmalahdella. Joroisissa olimme myös lyhyen aikaa. Yövyimme siellä eräällä koululla noin viikon ajan. Sitten olimme Luhangalla yhden viikon ja Maavedellä pari kuukautta.

Kuhmalahdella oli kanssamme paljon raivolalaisia. He muuttivat yhdessä meidän kanssamme. Minä toimin tuolloin ruotsalaisen lääkärin tulkkina. Lääkäri otti vastaan potilaita jopa klo 2:een yöllä. Raivolalaiset puhuivat pelkästään venäjän kieltä, siksi minä olin heille tulkkina. Jouduin olemaan myös apteekissa Kuhmalahdella 4 vuotta.

Palokin vanha päärakennus. Tässä rakennuksessa asui suurin osa nunnista Palokkiin muuton jälkeen. Kuva Sylvi Loginov.

Lintulan luostarin uusi paikka Palokissa löytyi siten, että Valamon luostarin varajohtaja isä Isakij, joka oli valvojamme, etsi meille paikan ja me ostimme sen. Palokin luostari on pienempi kuin vanha Lintula. Täällä meillä on maata 51 ha. Tänne tullessamme luostarin johtajattarena oli Arsenia. Hän oli johtajattarena myös silloin, kun minä tulin luostariin. Hän oli johtajattarena 30 vuotta ja kuoli 90-vuotiaana.

Tullessamme Palokkiin myös äitini tuli luostariin. Tullessaan hän oli 75-vuotias ja hän kuoli 99-vuotiaana. Tullessaan hän lupautui nunnaksi. Vanhassa Lintulassa hän ei ollut. Hän vain kävi siellä kerran. Sota-ajan jälkeen minä otin hänet tänne. Hän oli aivan yksinäinen. Ennen luostariin tuloa hän asui Helsingissä.

Minut oli vihitty nunnaksi ennen äitini tuloa. Nunnaksi vihittäessä sain nimen Antonina. En tiedä kuka nimen antoi, antoiko rippi-isä vai joku muu. Me emme saa nimeä kysyä emmekä ehdottaa. Mikä nimi annataan se annetaan. Itse kuulin ensimmäisen kerran nimeni vihittäessä.

Sekalaista_20150716_0002
Luostarissa tarvittiin hevosta työntekoon. Heinänkorjuuta Palokissa. Kuva Sylvi Loginov.

Alkuun täällä Palokissa teimme kaikki työt yksin. Meillä ei ollut rahaa maksaa palkkoja ulkopuolisille. Pitkään aikaan meillä ei ollut turisteja, koska vanha johtajatar ei sitä halunnut. Enemmän työtä he tietenkin nunnille merkitsevät. Vanhassa Lintulassa ei käynyt juuri ketään, ei turisteja eikä vieraita. Vain johtajatar otti vastaan ennalta ilmoitetut vieraat. Nunnat eivät nähneet ketään, sillä he eivät saaneet ottaa vastaan ketään omissa keljoissaan.

Tänne Palokkiin tullessamme asuimme 3, 4, jopa 6:kin nunnaa yhdessä. Keittiössä asui yli 10 nunnaa. Kirkko oli myös samassa rakennuksessa. Se oli samalla talon ruokasali, jollaista meillä ei erikseen ollut. Ruoka täytyi kantaa keittiöstä ruokasaliin. Vesi oli kannettava taloon eikä sähköäkään silloin ollut. Työtä oli alussa todella paljon.
20150716_0002
Igumenia Antonina kalastamassa. Kuva Topi Ikäläinen.

Meitä oli 2 nunnaa, jotka kalastimme täällä. Kalastamaan opin vanhassa Lintulan luostarissa. Siellä johtajatar ei antanut helposti lupaa kalastamiseen. Nunnat eivät saa tehdä liian paljon töitä. Piti ehtiä kirkkoon ja tehdä luostarin työt, mutta lupaa kalastamiseen ei annettu. Emme koskaan kysyneet miksi lupaa ei annattu. Tänne tultuamme johtajatar antoi luvan kalastamiseen. Alussa saimme luostarin lähellä olevasta Koskijärvestä lohtakin. Nyt ei saa, koska koski on kuivunut. Haukia me kyllä saamme. Minä pidän enemmän kalastamisesta, kuin kalan syömisestä.

Luostarissa käy paljon vieraita. Paljon ei ole sellaisia, jotka haluaisivat tulla luostariin jäädäkseen. Jos joku haluaa tulla, hänen täytyy kysyä lupa luostarin johtajattarelta. Yhden vuoden hän saa asua vapaasti ja katsoa pitääkö luostarielämästä vai ei. Itse hän sitten saa ilmoittaa haluaako jäädä luostariin, jolloin hänestä tulee noviisi.

Ensin tulija asuu vapaasti. Hän kantaa omaa leninkiään. Noviisin vaate on pitkä hame, nahkavyö ja huivi. Viitankantajanunnalla on leveähihainen viitta ja klobukki. Nunnalla on päähineenä suippolakki, jota kutsutaan skufeikaksi. Nunnalle kuuluu myös mantia. Se on pitkä vaate. Sitä kantavat vain nunnat, eivät noviisit eivätkä viitankantajat. Skufeikka on päähine, jota käytetään luostarin seinien sisäpuolella ja ulkona, mutta ei kirkossa. Kirkossa käytetään klobukkia. Kirkko on juhlapaikka ja sinne pukeudutaan parhaisiin vaatteisiin, jotka nunnalle kuuluvat. Luostarielämän keskeisin asia ovat jumalanpalvelukset.

Luostariin tulija ilmoittaa itse haluaako hän jatkaa luostarissa oloaan. Hänestä tulee ensin noviisi, sitten viitankantaja, sitten nunna ja sen jälkeen mahdollisesti skeemanunna. Entisaikaan oli laki, ettei kovin nuoria vihitty nunniksi. Ikää täytyi olla vähintään 40 vuotta. Vain harvoin vihittiin nuorempia. Skeemanunna on korkein ja viimeinen nunnaksivihkimisaste. Se tarkoittaa, että hän on vapaa. Hänen ei tarvitse tehdä mitään ruumiillisia töitä. Hänen ainoa tehtävänsä on rukoilla yötä päivää. Yöllä hän nukkuu vähän aikaa herätäkseen taas rukoilemaan. Hän rukoilee koko maailman puolesta, nunnien puolesta, kaikkien ihmisten puolesta. Tällä hetkellä Lintulan luostarissa on yksi skeemanunna. Meillä on ollut aikaisemmin kolme. Toiset ovat nyt kuolleet. Skeemaan otetaan aina vanha ja kokenut nunna.

Tärkeä henkilö luostarissa on rippi-isä. Hän on ohjaaja hengellisessä elämässä. Luostarin muista asioista vastaa ainoastaan johtajatar. Hengelliseen elämään tarvitaan aikaa. Nunnille ei saa antaa liikaa töitä, muutoin he eivät jaksa samanaikaisesti viettää hengellistä elämää ja tehdä raskasta ruumiillista työtä.

Jokaisella nunnalla on rippi-isä. Minulla oli Valamon luostarista erakko 16 vuotta rippi-isänä. Häneltä minä opin paljon. Minä myös luin paljon luostarielämästä. Rippi-isän neuvoja täytyy noudattaa. Me kaikki ymmärrämme, mitä luostarielämä on ja miten siellä tulee elää. Jos jostain syystä emme osaa elää määrätyllä tavalla, silloin haemme apua rippi-isältä, joka neuvoo mitä tulee tehdä.

Luostarin elämästä vastaa johtajatar. Mitä hän määrää sitä tehdään. Jumala auttaa kaikessa. Johtajatar ei vastaa mistään ihmisille. Jumalalle hän vastaa nunnista, jotka asuvat luostarissa. Johtajattaren tulee hallita koko luostarin elämä ja toiminta. Luostarin johtajatar on äiti koko luostarissa asuvalle perheelle. Täällä kaikki nunnat ovat hyviä. Ymmärtävät luostarielämää ja tekevät töitä voimiensa mukaan. Tärkeintä nunnalle on rukoilla. Jokainen nunna saa rukoilla niin paljon kuin haluaa, kuinka pitkään haluaa. Tällaisia asioita ei luostarin johtajatar määrää. Rukous antaa kaikille sisäisen rauhan.

Sekalaista_20150716_0003
Igumenia Antonina Palokin vanhan kirkon ikonostaasin edessä. Kuva isä Herman.

Lintulan luostarissa tehdään Suomen ortodoksisen kirkon kirkkokynttilät, tuohukset. Kynttilätehdas tuli Lintulan luostariin vuonna 1969. Kynttilätehdas työllistää kovasti luostarin sisaria. Talven aikana Lintulan sisaret tekevät kynttilöiksi 5000 kg mehiläisvahaa. Kynttilöitä myydään myös luostarissa käyville ihmisille. He tulevat hakemaan luostarista rauhallisuutta. Ihmiset tulevat myös suuressa surussaan apua hakemaan. Osallistumalla jumalanpalveluksiin ja keskustelemalla vanhojen nunnien kanssa. He saavat rauhan ja matkustavat pois iloisina. Kaikki, jotka etsivät rauhaa, ovat tervetulleita.

Sivun alkuun