27.9.2023

Pyhä Luukas mainitsee Apostolien teoissa (12:12) Markuksen, jota kutsuttiin myös Johannekseksi; kyseessä on eri henkilö kuin evankelista Markus (25.4.). Lisäksi on kolmaskin Markus, jonka muistoa vietetään 30.10. Syyskuun 27. päivänä muisteltava Markus uurasti väsymättömästi evankeliumin puolesta. Hänen ystävyytensä Jumalan kanssa oli niin läheinen, että sairaita parani, kun hänen varjonsa kulki heidän ylitseen. Markus päätyi Bybloksen seurakunnan kaitsijaksi.

Aristarkos oli yksi seitsemästäkymmenestä apostolista. Pyhä Paavali mainitsee hänet kaksi kertaa epistoloissaan (Kol. 4:10, Filem. 24). Hän oli kuin toinen Johannes Kastaja, sillä hän eli yrteillä, hunajalla ja puiden versoilla sekä pukeutui mahdollisimman yksinkertaiseen nahkaiseen vaatekappaleeseen. Hänestä tuli hengellisen lauman paimen Syyrian Apameaan, jossa hän saattoi kaupungissa asuvia pakanoita uskoon ja totuuden tuntemiseen.

Zenas on lainoppinut, jonka Paavali mainitsee kirjeessään Titukselle (3:13). Pyhä Pietari teki hänestä Laodikean piispan. Hänen hyveellisyytensä oli suuri, ja Pyhä Henki otti hänet asunnokseen. Zenas vapautti monia pakanoita epäjumalanpalveluksen orjuudesta.

Kun nämä kolme Herran palvelijaa olivat johtaneet laumansa rauhassa laiduntamaan armon niityille ja siten hyödyntäneet Herran heille antamat lahjat mitä hedelmällisimmällä tavalla, he siirtyivät ikuiseen iloon ja Herran Jumalan autuuteen.

Pyhä Epikharis eli Roomassa siihen aikaan, jolloin Diocletianuksen vaino (303-305) puhkesi. Vaikka hän oli vasta 12-vuotias, hänet vangittiin kristittynä. Maaherra Ceasarius kuulusteli häntä ja määräsi hänet ripustettavaksi puuhun, missä hänen ruumistaan raastettiin. Kärsiessään marttyyri rukoili Jumalaa ilmaisemaan ihmeellisen voimansa paikalla oleville epäjumalanpalvelijoille, ja heti kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi virrata runsaasti vettä. Tämä ihme sai monet pakanat uskomaan Kristukseen. Mutta Ceasarius piti sitä taikuutena ja käski neljän sotilaan lyödä Epikharista niskaan lyijykuulilla. Epikharis rukoili Jumalaa näyttämään voimansa myös Ceasariukselle. Samassa hänen neljä kiduttajaansa kaatuivat kuolleina maahan. Murheissaan sotilaittensa menetyksestä maaherra lyhensi oikeudenkäyntiä ja käski mestata marttyyrin ja polttaa hänen kunniakkaat jäännöksensä.

Pyhä Kallistratos eli keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284-305). Hän oli lähtöisin Karthagosta, suvusta, joka oli uskonut Kristukseen jo Hänen maan päällä kulkemisensa ajasta lähtien. Eräs hänen esi-isistään oli nähnyt omin silmin Herran tekemiä ihmeitä ja kotimaahansa palattuaan käännyttänyt sukulaisensa kristinuskoon.

Kallistratos palveli Calendal-nimisessä legioonassa. Kun sotilaat olivat matkalla Roomaan, jotkut heistä panivat merkille, että Kallistratos vältteli sotilaselämässä tavanomaista hillittömyyttä eikä osoittanut Rooman jumalille minkäänlaista kunnioitusta. He päättivät seurata häntä tarkemmin, ja kun Kallistratos lähti tapansa mukaan illan tullen ulos leiristä saadakseen rukoilla kenenkään häiritsemättä, he seurasivat häntä kuunnellen, kuinka hän jatkoi tuntikausia Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen toistamista. He ilmiantoivat hänet komentajalleen Persentiukselle, joka pyysi Kallistratoksen heti aamun sarastaessa kuulusteltavaksi käytöksensä tähden.

Kallistratos oli tähän saakka tunnustanut Kristuksen vain yön pimeydessä ja yksinäisyydessä, mutta nyt hän tunnusti rohkeasti Hänet päivänvalossa ja täysin avoimesti. Persentius määräsi hänet maahan pitkälleen ja kovasti hakattavaksi. Kallistratoksen suuhun työnnettiin suppilo ja hänet pakotettiin nielemään ruukullinen vettä. Sen jälkeen hänet sidottiin, pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Jumala kuitenkin puuttui asioiden kulkuun. Säkki hajosi ja kaksi delfiiniä toi Kallistratoksen rannalle. Kun sotilaat näkivät tämän ihmeellisen tapahtuman, 49 katui ja uskoi Kristukseen. Heitäkin kidutettiin kutakin vuorollaan ja heitettiin vankilaan, missä Kallistratos ohjasi heidät sisään pyhiin oppeihin kertoen heille Kristuksen lihaantulemisesta, viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen uskollisille taistelijoille luvatusta palkkiosta.

Seuraavana päivänä uskovia sotilaita kidutettiin jälleen, heidät sidottiin käsistään ja jaloistaan ja heitettiin syvään altaaseen. Kallistratos rukoili, että tämä allas tulisi heidän kastealtaakseen. Kun sotilaat oli heitetty veteen, heidän siteensä löystyivät ja he tulivat esiin ikään kuin loistaviin viittoihin puettuina, Kallistratoksen päässä nähtiin kruunu ja taivaallisen äänen kuultiin rohkaisevan heitä rientämään kohti heille valmistettuja ikuisia asuinsijoja. Näiden ihmeiden pelästyttäminä ja estääkseen uusia kääntymisiä Persentinus käski lyödä heidät kuoliaaksi miekalla vankilassa seuraavana yönä. Kuitenkin näitä ihmeitä todistaneista sotilaista vielä 135 kääntyi kristityiksi. He hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset ja rakensivat paikalle kirkon.

Flavianos syntyi Antiokiassa vuoden 320 tienoilla. Hän peri suuren omaisuuden, mutta päätti antaa niin omaisuutensa kuin lahjansakin kirkon palvelukseen. Yksi hänen parhaista nuoruudenystävistään oli Diodoros, josta tuli myöhemmin Tarson piispa. Jo maallikkoina he käyttivät yhteisissä rukouksissaan antifonista laulutapaa.

Kun Antiokian piispaksi vihittiin vuonna 361 Meletios, tämä korotti Flavianoksen pappien joukkoon, ja Meletioksen kuollessa 20 vuotta myöhemmin Flavianos valittiin hänen seuraajakseen. Koska Meletioksen rinnalla oli kuitenkin kilpaileva piispa, epäkanonisesti vihitty Euagrios, Flavianoksenkaan valintaa ei heti hyväksytty Roomassa ja Egyptissä. Flavianos joutui lisäksi taistelemaan muun muassa areiolaisuutta ja mesalliaanien liikettä vastaan.

Piispana ollessaan Flavianos suosi rakastamaansa antifonista vuorolaulutapaa. Kun Antiokian asukkaat mellakoivat hallitusta vastaan kaataen keisarin patsaat ja herättäen siten keisarin vihan, pyhä Flavianos vetosi keisariin pehmittäen tämän sydäntä lähettämällä laulajia, jotka veisasivat keisarin edessä hartaita antiokialaisia anomusveisuja.

Pyhän Flavianoksen alaisuudessa toimi muun muassa Johannes Krysostomos, jonka Flavianos vihki papiksi vuonna 386 jättäen lahjakkaalle papilleen päävastuun Antiokian saarnatoimesta. Kun Johannes nousi Konstantinopolin piispanistuimelle, hän alkoi heti selvittää Flavianoksen piispuuden tunnustamiseen liittyneitä epäselvyyksiä, ja piispuus vahvistettiinkin yleisesti vuonna 399. Pyhä Flavianos nukkui pois helmikuussa vuonna 404. Hänen muistopäiväänsä vietetään myös 16.2.

Monista evankelioimisyrityksistä huolimatta Britannian saarten itäanglit eivät vielä 600-luvullakaan olleet kristittyjä. Kun heidän kuninkaansa murhattiin vuonna 627, hänen veljensä Sigbert pakeni Galliaan, jossa kristillinen oppi ja kirkolliset koulut tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja kristinuskoon perehdyttyään hän otti kasteen.

Kolmen vuoden maanpakolaisuuden jälkeen Sigbert palasi itäanglien kuninkaaksi. Hän alkoi heti tehdä työtä kansansa kristillistämiseksi yhdessä burgundilaisen piispa Felixin ja irlantilaisen munkki Furseyn kanssa. Sigbert rakennutti luostarikoulun pääkaupunkiinsa Dunwichiin, joka oli Canterburysta riippumaton oma hiippakuntansa. Koulusta kasvoi merkittävä oppilaitos, josta muodostui lopulta Cambridgen yliopisto.

Kuningas Sigbert kuitenkin rakasti taivaan valtakuntaa niin paljon, että luopui maallisen valtakunnan asiainhoidosta. Hän jätti kruununsa ja siirtyi munkiksi Burgh Castleen, joka oli yksi hänen itse perustamistaan luostareista.

Vuonna 637 itäanglit joutuivat sotaan Mercian eli Keski-Englannin pakanoita vastaan, ja väki tahtoi Sigbertin takaisin johtamaan joukkoja, sillä hän oli kokeneen sodankävijän maineessa. Sigbert kieltäytyi tarttumasta aseeseen, mutta hänet raahattiin ulos luostarista vastoin tahtoaan ja vietiin taistelukentälle, sillä hänen pelkän läsnäolonsa toivottiin kohottavan joukkojen mielialaa. Sigbert seisoi tantereella pelkkä sauva kädessään, koska ei tahtonut rikkoa munkkilupaustaan. Taistelusta tuli täydellinen tappio. Pyhä Sigbert surmattiin, ja kansa alkoi välittömästi kunnioittaa häntä marttyyrina.

Pyhittäjä Savvati Solovetskilaisen kotiseudusta ja syntyperästä ei ole säilynyt tietoja. 1400-luvun alkupuolella hän kilvoitteli munkiksi vihittynä pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamassa Valgetjärven luostarissa. Munkkiveljet kunnioittivat häntä hänen kuuliaisuutensa, kärsivällisyytensä ja nöyrän kilvoittelunsa tähden. Arvonanto alkoi kiusata häntä ja hän pakeni sitä Valamon luostariin. Mutta sielläkin häntä alettiin pian pitää hengellisenä isänä. Silloin pyhittäjä päätti taas etsiä uuden kilvoittelupaikan. Kuultuaan, että pohjoisessa on asumaton Solovetskin saari, hän lähti yöllä salaa Valamosta kohti pohjoista.

Päästyään Vienanmeren rannikolle Savvati kyseli paikallisilta asukkailta Solovetskista. Nämä ihmettelivät hänen aikomustaan asettua saarelle ja utelivat, millä hän, raihnainen vanhus, aikoi elättää siellä itsensä. Savvati vastasi heille: “Lapset, minulla on sellainen Valtias, joka tekee vanhasta nuoren ja joka ruokkii vähällä ruoalla nälkäiset kylläisiksi, niin kuin Hän kerran erämaassa ruokki viisituhatta miestä viidellä leivällä.” Aluksi Savvati asui vähän aikaa Uikujoen varrella sijaitsevassa rukoushuoneessa. Siellä hän tapasi erakkona kilvoittelevan pyhittäjä Hermanin (30.7.), ja yhdessä he päättivät lähteä Solovetskiin. Kolmen päivän purjehduksen jälkeen he saapuivat saarelle ja pystyttivät Sekirnaja-nimisen vuoren luo ristin ja rakensivat keljan. Näin vuonna 1429 Solovetskissa alkoi kilvoitteluelämä. Tuo kilvoittelu olikin paljon vaikeampaa kuin Lähi-idän kuumissa autiomaissa. Äärimmäisessä pohjolassa ei ollut mahdollista saada ympäri vuoden kasvisruokaa eikä ankarina talvikuukausina voinut tulla toimeen ilman lämmintä vaatetusta ja asuntoa. Kaikki tämä oli hankittava itse kovalla työllä. Vanhukset kestivät kärsivällisesti säiden vaihtelut kehnoissa mökeissään Jumalan rakkauden lämmittäessä heitä. Heidän kätensä olivat työssä, mutta suullaan he ylistivät Herraa ja lähestyivät Häntä lakkaamattoman rukouksen ja psalmiveisuun avulla. Näin he elivät yhdessä kuusi vuotta.

Kerran eräs kalastajapariskunta yritti asua saarella erakkomajojen lähellä, mutta vaimo näki yöllä pelottavan näyn, jossa kaksi valkopukuista nuorukaista rankaisi häntä asettumisesta munkeille tarkoitettuun paikkaan. Tämän jälkeen he palasivat mantereelle eikä kukaan maallikko uskaltanut enää muuttaa Solovetskiin.

Kuuden vuoden kuluttua pyhittäjä Herman siirtyi mantereelle Äänisjoen varrelle ja pyhittäjä Savvati jäi yksin kilvoittelemaan saarelle. Vain Jumala ja Hänen enkelinsä tietävät, millaista hänen elämänsä oli, miten hän paastosi ja miten kilvoitteli. Hänen ainoana työnään oli Jumalan muistaminen ja sisäinen rukous.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Savvati halusi osallistua pyhään ehtoolliseen, jota hän ei ollut nauttinut Valamosta lähtönsä jälkeen. Hän rukoili Jumalaa ja päätti lähteä pienellä veneellä mantereelle. Kaksi päivää purjehdittuaan hän pääsi rannalle ja lähti kulkemaan kohti tuttua Uikujoen rukoushuonetta. Jumalan kaitselmuksesta hän tapasi matkalla igumeni Natanaelin, joka oli menossa antamaan ehtoollista eräässä syrjäisessä kylässä asuvalle sairaalle. Molemmat ilahtuivat tapaamisesta, ja Savvati pyysi igumenia antamaan hänelle Herran pyhän ehtoollisen. Igumeni täytti hänen toiveensa. Sitten Savvati jatkoi matkaansa rukoushuoneelle, jossa hän oli luvannut odottaa igumenin paluuta. Hän tunsi voimiensa heikkenevän ja alkoi valmistautua kuolemaan.

Samaan aikaan rikas novgorodilainen kauppias Johannes poikkesi matkallaan rukoilemaan Uikujoen rukoushuoneelle. Keljassa hän tapasi pyhittäjä Savvatin, joka ilahdutti hänen sieluaan hyödyllisellä keskustelulla. Pyhittäjä kehotti häntä jäämään yöksi ja sanoi: “Ystävä, jää tänne aamuun asti. Et tule katumaan sitä ja saat jatkaa matkaasi rauhassa.” Johannes ei olisi halunnut jäädä, mutta myrsky pakotti hänet yöpymään. Aamulla hän meni hyvästelemään pyhittäjä Savvatia ja tapasi hänet istumasta mantiaan pukeutuneena ja suitsutusastia kädessään. Vasta kumartuessaan pyytämään siunausta hän huomasi, että pyhittäjä oli kuollut. Tämä tapahtui 27.9.1435. Pian saapui igumeni Natanael ja yhdessä he hautasivat pyhittäjän ruumiin.

Vuoden kuluttua pyhittäjä Savvatin kuolemasta Solovetskin saarelle saapui uusi kilvoittelija, munkki Zosima (17.4.), joka alkoi Solovetskissa aiemmin kilvoitelleen munkki Hermanin kanssa rakentaa saarelle luostaria.

Kun pyhittäjä Savvatin kuolemasta oli kulunut jo 30 vuotta, igumeni Zosima alkoi surra, etteivät saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhäinjäännökset ole luostarissa, vaan lepäävät asumattomalla seudulla Uikujoen varrella. Silloin hän sai kirjeen Valgetjärven luostarin igumenilta ja veljestöltä. He kirjoittivat: “Te olette jääneet vaille suurta lahjaa, kun pyhittäjä Savvati ei ole kanssanne. Hän eli saarella ennen teitä ja vietti elämänsä paastoten ja kilvoitellen niin kuin muinaiset isät. Muutamat munkkiveljemme ovat Novgorodissa käydessään kuulleet Jumalan ystävän Johanneksen kertovan, miten hän sai kauppamatkallaan tavata pyhittäjä Savvatin ja kuulla hänen hengellistä opetustaan. Olemme kuulleet, että Savvatin haudalla tapahtuu ihmeitä ja ennusmerkkejä. Hän eli Jumalalle otollisesti. Voimme itsekin antaa todistuksen hänen hyveellisestä elämästään, sillä autuas isä eli monta vuotta kanssamme Valgetjärven luostarissa. Siksi kirjoitamme teille ja annamme neuvon: siirtäkää pyhittäjä Savvati luoksenne, saakoot hänen pyhäinjäännöksensä levätä siellä, missä hän itse kilvoitteli.”

Luettuaan kirjeen igumeni Zosima riemastui hengessään. Hän lähti heti munkkiveljien kanssa Uikujoen rukoushuoneelle. Kun he alkoivat kaivaa hautaa, siitä nousi hyvä tuoksu. Haudasta löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset, joiden päällä vaatteetkin olivat säilyneet kokonaisina. Pyhäinjäännökset siirrettiin Solovetskiin vuonna 1465.

Pyhä Antim Ivireanu oli syntyperältään georgialainen. Jo nuoruudestaan turkkilaisten orjana ollessaan hän asui monta vuotta Konstantinopolissa, missä älykkyytensä ansiosta oppi kreikan, arabian, turkin, slaavin ja myöhemmin myös romanian kielen. Päästyään vapaaksi hän asettui asumaan lähelle patriarkaattia oppiakseen puunveistotaitoa.

Vuonna 1690 noin 40-vuotiaana hän siirtyi Valakiaan, jonne hänet kutsui myöhemmin uusmarttyyrina tunnettu voivoda Konstantin Prinkoveanou (16.4.). Siellä hän oppi piispa Mitrofanin luona kirjapainotaidon. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi ja hänen maallikkonimensä Andreas vaihtui nimeksi Antim. Saman tien hänet vihittiin myös papiksi.

Kolme vuotta hän johti Bukarestin ruhtinaallista kirjapainoa, jossa hänen toimestaan painettiin kolme kirjaa. Parin seuraavan vuoden aikana hän pani alulle Snagkovin kaupungin kirjapainon. Toimiessaan igumenina snagkovilaisessa luostarissa vuosina 1696-1701 hän painatti 14 teosta. Vuonna 1701 hän palasi ruhtinaallisen kirjapainon johtajaksi Bukarestiin, jossa hän painatti 14 vuoden aikana 15 kirjaa, näistä suurin osa liturgisia. Vuonna 1705 hänet vihittiin Rimnicin piispaksi. Siellä hän perusti kaupungin ensimmäisen kirjapainon, missä painatti seuraavina kolmena vuotena kymmenen kirjaa. Vaikka hänet valittiin vuonna 1708 Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitaksi, eivät paimenvirkaan liittyvät uudet vastuut estäneet häntä jatkamasta kirjailijan ja kirjanpainajan toimintaansa. Hän perusti uusia kirjapainoja ja julkaisi vielä 15 uutta kirjaa. Kaikkina näinä vuosina hän julkaisi yhteensä 64 kirkollista kirjaa, niin romaniaksi kuin turkiksi ja arabiaksikin. Näistä hän oli kirjoittanut itse 38.

Lempeä ja rauhallinen paimen lohdutti kristittyä kansaa puheillaan, kirjoillaan ja hyväntekeväisyydellään. Hän perusti koko maahan kouluja, joissa köyhät lapset saivat ilmaiseksi opetusta, rakennutti kirkkoja kyliin ja kaupunkeihin ja perusti vuonna 1715 Bukarestiin Kaikkien pyhien luostarin, josta alettiin käyttää nimitystä Antimin luostari.

Vuonna 1716 metropoliitasta esitettiin syytös turkkilaisille, että hän oli osallistunut vehkeilyihin, joiden tarkoituksena oli siirtää Valakia turkkilaisten vallasta Itävalta-Unkarin alaisuuteen. Seurauksena oli, että hän menetti virkansa, häneltä puhkaistiin silmät ja hänet karkotettiin Siinain Pyhän Katariinan luostariin. Karkotusmatkalla sotilaat kohtelivat Antimia julmasti ja hukuttivat hänet jo matkan alkuvaiheessa ilmeisesti Tuncajokeen Edirnen (aiemmin Adrianopoli) lähellä. Nykyisin tosin on vallalla käsitys, että hänet hukutettiin Svankovinjärveen.

Kirjoituksillaan ja romaniankielisillä liturgisten tekstien käännöksillään pyhä Antim virvoitti henkiin romanialaisten ruhtinaskuntien asukkaiden kristillisen tietoisuuden. Hänen aloitteestaan ja hänen julkaisujensa kautta romaniasta tuli kirkon virallinen liturginen kieli. Näin hänen vaikutuksensa Romanian kansan kasvatukseen ja hengelliseen kehitykseen ulottuu aina meidän päiviimme saakka.

Uusmarttyyri Akylina (Akilina) oli kotoisin Tessalonikan alueelta Zagliverin kylästä, jossa Kreikan pitkien turkkilaisvallan vuosisatojen aikana asui sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Hänen äitinsä oli harras kristitty. Kerran hänen isänsä, joka myös oli kristitty, riitaantui turkkilaisen naapurinsa kanssa ja tappelun tuoksinassa tappoi hänet. Isä vangittiin ja vietiin Tessalonikan pashan tuomittavaksi. Kuoleman välttääkseen isä tarjoutui kääntymään muslimiksi, ja niin hän säilytti henkensä. Näiden tapahtumien aikana Akylina oli vasta sylilapsi. Kun vuodet kuluivat, turkkilaiset alkoivat yhä useammin huomauttaa isälle, että Akylinastakin pitää tulla muslimi. ”Älkää huolehtiko”, isä vastasi, ”hän on minun vallassani ja milloin haluan, teen hänestä muslimin.”

Akylinan äiti pysyi kuitenkin vankkumattomana uskossaan Kristukseen eikä jättänyt käyttämättä tilaisuutta kehottaa jatkuvasti lastaan olemaan koskaan kieltämättä Jeesusta Kristusta.

Kun Akylina oli 18-vuotias, isä sanoi hänelle: ”Lapseni, turkkilaiset ahdistavat minua joka päivä, että sinustakin pitäisi tehdä muslimi. Niinpä sinun on nyt tai vähän myöhemmin käännyttävä islamiin. Päätä asia kuitenkin jo näinä päivinä, että pääsen rauhaan heidän ahdisteluiltaan.” Mutta pyhä neito, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta Kristukseen, vastasi: “Luuletko, että minun uskoni on yhtä vähäinen kuin sinun, niin että kieltäisin Luojani ja Lunastajani Herran Jeesuksen Kristuksen, joka kärsi ristinkuoleman meidän puolestamme? Kieltäydyn! Olen valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia ja kuolemankin rakkaudesta Kristukseen!” Isä palasi tyhjin toimin turkkilaisten luo ja sanoi heille, ettei pystynyt taivuttamaan tytärtään vaihtamaan uskoaan.

Tämän kuultuaan turkkilaiset raivostuivat ja lähettivät oikeudenpalvelijan vangitsemaan Akylinan. Äiti painoi tyttärensä syliinsä ja kehotti häntä vielä viime hetkellä lujuuteen. “Älä pelkää puolestani, äiti”, vastasi Akylina. “Hyvä Jumala on apunani. Rukoile puolestani!” He hyvästelivät toisensa kyynelsilmin.

Akylina sidottiin ja vietiin tuomarin eteen. Äiti seurasi hänen perässään, mutta häntä ei päästetty sisään. Tuomarin karkeaan huomautukseen: ”Hei kuule, sinusta on tultava muslimi!” Akylina vastasi: ”Ei, minusta ei tule. En koskaan tule kieltämään uskoani ja Herraani Kristusta!” Tuomari raivostui vastauksesta ja käski riisua hänet paitasilleen. Hänet sidottiin pylvääseen ja kaksi oikeudenpalvelijaa ruoski häntä raipoilla monta tuntia. Hän kesti tämän urhoollisesti.

Sen jälkeen Akylina vietiin jälleen tuomarin ja toisten turkkilaisten eteen. He alkoivat imarrella häntä, lupasivat hänelle kalliita lahjoja, jos hän kieltäisi kristinuskon. Lopulta tuomari jopa sanoi: ”Akylina, ryhdy muslimiksi, niin annan sinut pojalleni vaimoksi!” Tähän vaikutti myös se, että Akylina oli erittäin varakas. Lupaukset ja imartelut eivät kuitenkaan tehneet Akylinaan minkäänlaista vaikutusta. Hän vastasi halveksivasti: ”Sinä ja poikasi menkää alimpaan paikkaan!” Tästä tuomari raivostui ja antoi Akylinan taas ruoskittavaksi.

Kun Akylina sitten tuotiin kolmannen kerran kuulusteltavaksi, tuomari sanoi hänelle: ”Onneton, etkö häpeä tulla ruoskituksi alastomana niin monen miehen edessä?” Akylinan paita oli nimittäin revennyt lyönneistä. Tuomari jatkoi vihaisesti: “Joko sinusta tulee muslimi tai murskaan sinun luusi tässä kaikkien edessä.” Akylina vastasi: “Mitäpä viehätystä uskollanne voisi olla minuun, niin että kieltäisin Kristukseni, kun teidän elämänne on huonoa ja likaista?”

Kaikki kuulijat ihmettelivät nuoren, hennon tytön rohkeaa puhetta. Häntä ruoskittiin vielä kolmannen kerran, kunnes maa oli punainen hänen verestään ja hän oli puolikuollut. Lopulta hänet irrotettiin paalusta ja eräs paikalla ollut kristitty määrättiin kantamaan hänet kotiin. Kun äiti näki hänet, hän syleili tyttöä ja kysyi: “Mitä teit, tyttäreni?” Marttyyri aukaisi vaivalloisesti silmänsä ja sanoi viimeisillä voimillaan: ”Mitäpä muutakaan, äiti, kuin mitä sinä minulle opetit. Käskysi mukaan olen säilyttänyt uskoni.” Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Heti ne lausuttuaan hän antoi sielunsa Jumalan haltuun syyskuun 27. päivänä vuonna 1764.

Akylinan jäännöksistä alkoi heti lähteä niin voimakas tuoksu, että se levisi niille kaduillekin, joiden kautta hänen hautajaissaattonsa kulki. Yöllä jumalallinen valo kirkkaan tähden tavoin laskeutui hänen haudalleen. Nähdessään nämä ilmiöt kristityt ylistivät Jumalaa ja vahvistuivat uskossaan.

Marttyyripiispa Pietari (Pjotr Poljanski) syntyi vuonna 1862 papin poikana Voronežin hiippakunnassa. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, väitteli teologian tohtoriksi ja toimi Pietarissa kirkollisessa maallikkovirassa synodin opetuskomiteassa. Vuonna 1920, kun kirkon vaino oli jo alkanut, patriarkka Tiihon (26.9.) ehdotti Pietarille, että tämä ottaisi vastaan munkiksi ja piispaksi vihkimisen ja tulisi hänen avukseen johtamaan Venäjän kirkkoa. Pietarilla oli ikää 58 vuotta. Maallikkona hän olisi ehkä saanut elää rauhassa, mutta piispanvirka tiesi tuohon aikaan kärsimystä ja jopa marttyyrikuolemaa. Kertoessaan patriarkan ehdotuksesta veljelleen Pietari sanoi: “En voi kieltäytyä. Jos kieltäydyn, petän kirkon. Mutta tiedän, että suostuessani allekirjoitan itse oman kuolemantuomioni.” Heti piispaksi vihkimisen jälkeen vuonna 1920 Pietari karkotettiin Ustjugiin, josta hän pääsi palaamaan Moskovaan vuonna 1923. Seuraavana vuonna patriarkka korotti hänet Krutitsyn metropoliitaksi.

Patriarkka Tiihonin kuoltua vuonna 1925 piispankokous vahvisti metropoliitta Pietarin patriarkan viranhoitajaksi. Pietari päätti heti olla ryhtymättä minkäänlaisiin neuvotteluihin valtiollisen poliisin (GPU) kanssa ja taistella kirkkoa hajottavaa uudistusmielistä liikettä (obnovlentsy) vastaan. Marraskuussa 1925 hänet pidätettiin. Siitä alkoi jatkuvien karkotusten, piinallisten kuulustelujen ja vankilatuomioiden aika, jota kesti aina hänen kuolemaansa asti vuoteen 1937. Hänelle luvattiin vapautta, jos hän luopuu kirkon johtajan virasta tai ottaa ilmiantajan ja tiedottajan roolin kirkon sisällä, mutta hän kieltäytyi ehdotuksista. Karkotusaikojen pidentämiset, siirrot yhä kaukaisempiin paikkoihin ja kovennetut vankilatuomiot eivät saaneet hänen tahtoaan horjumaan. Hän kärsi siitä, ettei voinut pitää yhteyttä ulkomaailmaan eikä saada tietoja kirkollisesta elämästä, mutta tunsi olevansa Jumalan edessä vastuussa kirkosta.

Vuonna 1937 Stalin antoi käskyn teloittaa neljän kuukauden kuluessa kaikki vankiloissa ja leireillä olevat uskontunnustajat. Samana vuonna metropoliitta Pietari teloitettiin ampumalla Magnitogorskin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.