Ristin ylentämisen jälkijuhla
M:t Trofimos, Sabbatios ja Dorymedon († n. 280)
Pt. Makari Vysokojärveläinen, Karjalan pyhä († 1683)
Ef. 2:19–3:7
19 Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. 20 Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. 21 Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, 22 ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen. 3:1 Tästä syystä minä Paavali, joka olen Kristuksen Jeesuksen tahdosta vankina teidän vierasheimoisten tähden, polvistun Isän eteen. 2 Olettehan kuulleet siitä Jumalan suunnitelmasta, jonka hän armossaan on ilmoittanut minulle, teidän parhaaksenne. 3 Minulle on ilmestyksessä annettu tiedoksi tämä salaisuus, niin kuin olen edellä lyhyesti kirjoittanut. 4 Tätä lukiessanne voitte huomata, kuinka hyvin minä olen perillä Kristuksen salaisuudesta. 5 Sitä ei menneiden sukupolvien aikana annettu ihmisten tietoon, mutta nyt Henki on ilmoittanut sen Kristuksen pyhille apostoleille ja profeetoille: 6 muihin kansoihin kuuluvilla on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut heidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen. 7 Tämän evankeliumin palvelija minusta on tullut sen armolahjan perusteella, jonka Jumala on voimassaan minulle suonut.
Siihen aikaan 23 Jeesus oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen aloittaessaan työnsä. Hän oli -- näin luultiin -- Joosefin poika. Joosefin isä oli Eeli, 24 tämän isä Mattat, tämän Leevi, tämän Melki, tämän Jannai, tämän Joosef, 25 tämän Mattitja, tämän Amos, tämän Nahum, tämän Hesli, tämän Naggai, 26 tämän Mahat, tämän Mattitja, tämän Simei, tämän Josek, tämän Joda, 27 tämän Johanan, tämän Resa, tämän Serubbabel, tämän Sealtiel, tämän Ner, 28 tämän Melki, tämän Addi, tämän Kosam, tämän Elmadam, tämän Er, 29 tämän Joosua*, tämän Elieser, tämän Jorim, tämän Mattat, tämän Leevi, 30 tämän Simeon, tämän Juuda, tämän Joosef, tämän Jonam, tämän Eljakim, 31 tämän Melea, tämän Menna, tämän Mattata, tämän Natan, tämän Daavid, 32 tämän Iisai, tämän Obed, tämän Boas, tämän Salma, tämän Nahson, 33 tämän Amminadab, tämän Admin, tämän Arni, tämän Hesron, tämän Peres, tämän Juuda, 34 tämän Jaakob, tämän Iisak, tämän Abraham, tämän Terah, tämän Nahor, 35 tämän Serug, tämän Reu, tämän Peleg, tämän Eber, tämän Salma, 36 tämän Kenan, tämän Arpaksad, tämän Seem, tämän Nooa, tämän Lemek, 37 tämän Metuselah, tämän Henok, tämän Jered, tämän Mahalalel, tämän Kenan, 38 tämän Enos, tämän Set, tämän Aadam, tämän Jumala. 4:1 Jeesus lähti Jordanilta Pyhää Henkeä täynnä. Hengen johdattamana hän kulki autiomaassa. *)Tämän juutalaisen nimen (Ješua) kreikkalainen muoto on Jeesus.
Päivän synaksario
19.9.
Pyhät Trofimos ja Sabbatios elivät keisari Probuksen (276-282) hallitusaikana. Kerran kun he menivät amfiteatteriin Pisidian Antiokiassa, he näkivät asukkaiden uhraavan siellä epäjumalille. Silloin heidät valtasi pyhä into ja he alkoivat rukoilla Jumalaa vapauttamaan kaupungin eksytyksestä. He tunnustivat julkisesti olevansa kristittyjä. Heti heidät vietiin kaupunginjohtaja Vicariuksen eteen. Tämä kuulusteli Trofimosta ja luovutti hänet kidutettavaksi. Häntä lyötiin ja hänen kylkiään raastettiin. Lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan.
Seuraavaksi kuulusteltiin Sabbatiosta. Häntä lyötiin kasvoihin ja hänen kylkiään revittiin rautapiikeillä. Tähän kidutukseen hän menehtyi. Sabbatioksen marttyyrikuoleman jälkeen Vicarius käski panna Trofimoksen jalkoihin teräviä nauloja täynnä olevat rautakengät ja lähetti hänet Fryygian Synnadaan käskynhaltija Perinnios Dionysioksen luo. Trofimos todisti sielläkin urhoollisesti Kristuksesta. Perinnios käski piestä häntä häränjänteillä, hieroa hänen haavoihinsa etikkaa ja suolaa ja kärventää hänen kylkiään palavilla soihduilla.
Synnadan kaupunginjohtaja Dorymedon ihaili marttyyrin urhoollisuutta ja vieraili hänen luonaan vankilassa saadakseen kuulla hänen uskostaan. Trofimoksen esimerkki ja opetukset johtivat siihen, että Dorymedonistakin tuli kristitty. Kun tämä tuli Perinnioksen tietoon, hän vangitutti Dorymedoksen. Varottavaksi esimerkiksi kansalle häntäkin kidutettiin julmasti. Hänen kaikki hampaansa kiskottiin irti. Sitten Trofimoskin tuotiin tuomioistuimen eteen. Molemmat pyhät tunnustivat horjumatta uskonsa Kristukseen. Käskynhaltija käski kaivaa heiltä silmät päästä ja luovutti heidät petojen ruoaksi. Pedot vaistosivat kuitenkin heissä asuvan Jumalan armon eivätkä koskeneet heihin. Silloin Perinnios antoi käskyn mestata heidät. Tämä tapahtui vuonna 276.
Pyhä Teodor (Teodoros, Theodore) syntyi vuonna 602 Kilikian Tarsossa kreikkalaiseen perheeseen. Hän opiskeli Ateenassa, Antiokiassa ja Konstantinopolissa; lukeneisuutensa tähden häntä kutsuttiin filosofiksi. Hän oli mukana monoteliittistä harhaoppia vastaan käydyssä keskustelussa. Ateenassa hänet vihittiin munkiksi. Hänen opiskelunjanonsa ei kuitenkaan ottanut sammuakseen, ja vielä yli 60-vuotiaana hän lähti Roomaan kartuttamaan tietojaan.
Roomassa Paavi Vitalianin oli valittava uusi Canterburyn arkkipiispa. Hän oli jo aikeissa vihkiä afrikkalaisen luostarin johtajan Hadrianuksen, mutta tämä kieltäytyi ja suositteli paaville idästä tullutta oppinutta munkkia Teodoria. Paavi Vitalian vihki 65-vuotiaan Teodorin ensin alidiakoniksi ja nopeassa tahdissa kaikkiin muihin pappeuden asteisiin, viimeisenä Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus lupasi lähteä mukaan hänen avukseen.
Britannian kirkkoa raastoi tuolloin kelttiläisen ja roomalaisen kristillisyyden välinen riita. Saarten ensimmäiset kristityt olivat kelttejä, jotka oli sittemmin ajettu maan pohjoisosiin. Kelteillä oli edelleen monia alkukirkon ajalta juontuvia käytäntöjä, joista osa ilmeisesti egyptiläistä perua. Maata hallitsivat kuitenkin anglosaksit, ja heitä evankelioivat nyt kelttiläiset munkit pohjoisesta ja roomalaisten lähetyssaarnaajat etelästä, joten saarella vallitsi kaksi erilaista kirkollista käytäntöä. Rooman pyrkimys oli korvata vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja uudemmilla käytännöillään. Suurimmat yksittäiset kiistanaiheet olivat pääsiäisen ajankohdan määrittäminen ja munkiksivihkimisen tapa.
Teodor omistautui asialleen perusteellisesti. Hänen matkansa Roomasta Canterburyyn kesti vuoden verran, jona aikana hän perehtyi Britannian kirkon ongelmiin. Erityisen hyödyllinen oli aika, jonka hän viipyi Pariisissa piispa Agilbertin vieraana; tämä oli entinen Wessexin piispa.
Teodor aloitti arkkipiispan työn vuonna 669 kiertämällä seurakunnissa ympäri maata ja vihkimällä uusia piispoja. Yhdessä Hadrianuksen kanssa hän perusti Canterburyyn korkeatasoisen koulun, jossa opiskeltiin latinaa ja kreikkaa; jälkimmäinen oli lännessä varsin harvinaista tuohon aikaan. Kielten lisäksi keskityttiin kirkkolauluun ja roomalaiseen lakitieteeseen. Raamatuntulkinta perustui antiokialaisen koulukunnan historiallis-kirjaimelliseen tulkintatraditioon. Koulu sai oppilaita Irlannista asti, ja heidän joukostaan nousi lukuisia piispoja. Lisäksi Teodor teki parhaansa voimistaakseen kirkkomusiikin, taiteiden ja tieteiden opiskelua luostareissa. Kulttuurillisen panoksensa ansiosta Teodorilla on tärkeä sija koko Britannian kulttuurihistoriassa.
Vuonna 672 Teodor kutsui koolle ensimmäisen koko anglosaksisen kirkon kirkolliskokouksen, Hertfordin synodin, joka vahvisti pääsiäisen vieton roomalaisen käytännön mukaan sekä loi useita uusia hiippakuntia. Teodorin johtoajatuksena oli vahvistaa kirkkonsa yhteyttä Roomaan, mutta hän pyrki myös yhdistämään kirkkoaan säilyttämällä mahdollisuuksien mukaan eräitä kelttiläisiä ja gallialaisia kirkollisia tapoja. Muutaman vuoden kuluttua Teodor johti Hatfieldin kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin lateraanikonsiilin mukainen monotelitismin tuomio.
Vuonna 678 Teodor joutui erimielisyyksiin toisen pyhän, kiivasluonteisen Wilfridin kanssa, joka erotettiin Yorkin piispanistuimelta muutamaksi vuodeksi. Teodor kuitenkin pyrki sovintoon ja jopa ehdotti Wilfridiä seuraajakseen. He pääsivätkin sovintoon muutama vuosi ennen Teodorin kuolemaa.
Pyhä Teodor kuoli rauhallisesti syyskuun 19. päivänä vuonna 690 saavutettuaan 87 vuoden iän. Hänet haudattiin Canterburyyn Pyhien Pietarin ja Paavalin luostariin. Kun pyhän Teodorin ruumis siirrettiin vuonna 1091, se havaittiin turmeltumattomaksi. Teodor ei tehnyt ihmeitä eläessään, mutta hänen kaudellaan Britannian kirkko nousi monessa suhteessa parhaaseen kukoistukseensa. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen arkkipiispa, jota koko Englanti totteli.
Pyhä Feodor oli Smolenskin ruhtinaan Rostislavin nuorin poika. Isänsä kuoleman jälkeen vanhemmat veljet tekivät hänelle vääryyttä ja antoivat hänen hallittavakseen vain pienen Možaiskin kaupungin koko Smolenskin ruhtinaskunnasta. Feodor ei ryhtynyt riitelemään eikä kantanut kaunaa veljilleen vaan hallitsi viisaasti kaupunkiaan. Noin vuonna 1262 hän solmi avioliiton Jaroslavlin leskiruhtinattaren tyttären Marian kanssa ja hallitsi siitä lähtien Jaroslavlin ruhtinaskuntaa Jumalalle otollisesti ja oikeudenmukaisesti. Herra siunasi häntä antamalla hänelle pojan, joka sai kasteessa nimen Mikael.
Vuonna 1277 kaani Mengu-Temir (1266-1281) vaati Venäjän ruhtinaita mukaan sotaretkelle eräitä Kaukasuksen heimoja vastaan. Feodorin miehuullisuus ja rohkeus taistelussa herättivät Kultaisen ordan[1] johtajan huomion, ja hän mieltyi Feodoriin niin, että piti häntä sotaretken jälkeen kolme vuotta luonaan ordassa, ennen kuin päästi hänet palaamaan Venäjälle. Matkalla Feodor sai kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että Jaroslavlia hallitsi hänen alaikäinen poikansa Mikael yhdessä leskiruhtinattaren ja pajarien kanssa. Kaupunkilaiset eivät halunneet Feodoria ruhtinaakseen, joten hän palasi ordaan. Vuonna 1279 Feodor peri veljeltään Smolenskin ruhtinaskunnan mutta jäi edelleen ordaan ja hallitsi Smolenskia käskynhaltijan avulla.
Kaanin puoliso mieltyi Feodoriin niin, että halusi antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta kaani vastusteli. Hän ei halunnut luovuttaa tytärtään alaiselleen, joka tunnusti vierasta uskoa. Mutta kaanin puoliso suostutteli miestään sanoen: “Kuningas, olen jo kauan toivonut, että tyttäremmekin uskoisi siihen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken elollisen ja jota kristityt tunnustavat.” Lopulta kaani taipui vaimonsa pyyntöihin. Pyhä ruhtinas Feodor oli valmis ottamaan kaanin tyttären puolisokseen, jos tämä kääntyy kristinuskoon. Liitolle pyydettiin siunaus Konstantinopolin patriarkalta, minkä jälkeen Feodorin morsian kastettiin ja hän sai kristillisen nimen Anna. Kaani antoi vastavihityille arvokkaita lahjoja ja osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan Feodorille.
Kunnianosoitukset, rikkaudet ja loisto eivät saaneet pyhää ruhtinasta ylpistymään eikä tämän maailman kunnia vieraannuttanut häntä Kristuksen rakkaudesta. Hän noudatti Jumalan käskyjä, paastosi, rukoili ja antoi almuja köyhille. Ordassa eli tuohon aikaan paljon kristittyjä kauppiaita, sotavankeja ja hoviväkeen kuuluvia ruhtinaita. Kirkkoja oli kuitenkin vähän, joten tuhannet kristityt joutuivat elämään ilman jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hurskas Feodor kärsi tästä kovasti ja päätti helpottaa kristittyjen elämää. Kaanin suostumuksella hän rakennutti kirkkoja tataarien asuinpaikkoihin ja hankki niihin sisustuksen ja ehtoollisastiat.
Pyhä Feodor eli ordassa monta vuotta. Hänelle syntyi siellä kaksi poikaa: pyhät Daavid ja Konstantin. Kun hän sai tiedon vanhimman poikansa Mikaelin kuolemasta, hän palasi perheineen Jaroslavliin ja ryhtyi hallitsemaan kahta ruhtinaskuntaa, Jaroslavlia ja Smolenskia. Hän hallitsi oikeudenmukaisesti ja Jumalalle otollisesti. Tuohon aikaan Smolenskin kauppiaat solmivat vapaakauppasopimuksen Riian saksalaisten kauppiaiden kanssa. Kun venäläisen ja saksalaisen kauppiaan kesken syntyi riitaa väärästä vaa’asta, Feodor ratkaisi kiistan rehellisen saksalaisen hyväksi.
Yhdessä puolisonsa Annan kanssa Feodor rakennutti Jaroslavliin monta kirkkoa ja kaunisti ne runsailla lahjoituksilla. Hänen mieluisin rukouspaikkansa oli Kristuksen kirkastumisen luostari Jaroslavlissa. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän halusi vihkiytyä munkiksi, niin kuin Venäjän ruhtinailla oli tapana. Vihkitoimituksen jälkeen hän tunnusti kansalle syntinsä, sopi riitansa, pyysi anteeksi ja antoi itse anteeksi. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä rauhassa Jumalan haltuun. Pyhä Feodor kuoli 19. syyskuuta vuonna 1299.
Ruhtinas Feodorin ja hänen poikiensa Daavidin ja Konstantinin hyveellinen ja hurskas elämä oli Jumalalle mieleen. Herra kirkasti pian heidän muistonsa pyhien joukossa ja antoi heidän pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtua monia ihmeitä.
[1] Kultainen orda eli ”kultainen leiri” (kaptšak) oli Tšingis-kaanin pojanpojan Batun vuoden 1240 tienoilla perustama valtakunta, joka laajimmillaan käsitti koko Etelä-Venäjän Moskovasta alaspäin.
Pyhittäjä Makari perusti vuonna 1673 Korkeajärven luostarin Aunuksen hiippakuntaan Lotinapellon piiriin. Vuonna 1683 pappi Joosef Titov löysi hänet henkihieverissä rosvojoukon pahoinpitelemänä ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Makari kertoi papille elämästään.
Pyhittäjä Aleksi – maallikkonimeltään Feodor Solovjev – syntyi vuonna 1846 rovasti Aleksi Solovjevin monilapsiseen perheeseen. Hän valmistui hyvin arvosanoin hengellisestä seminaarista, mutta ei jatkanut opintojaan akatemiassa, sillä hän ei tuntenut kutsumusta teologian alalle. Sen sijaan hän solmi avioliiton lapsuudenystävänsä Anna Smirnovan kanssa ja alkoi palvella Herraa vaatimattomassa diakonin virassa.
Muutaman vuoden kuluttua Anna kuoli keuhkotautiin ja Feodor jäi leskeksi. Hän suri puolisoaan niin kovasti, ettei kyennyt palvelemaan hautajaisissa diakonina vaan seisoi itkien avoimen arkun vieressä.
Vuonna 1895 Feodor vihittiin papiksi ja nimitettiin Kremlin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraalin papistoon. Siellä hän sai hartautensa tähden osakseen kaikkien rakkauden ja kunnioituksen, ja hänet valittiin katedraalin papiston rippi-isäksi.
Maallinen turhuus ei kiinnostanut isä Aleksia. Kun hänen ainoa poikansa oli valmistunut ammattiin ja solminut avioliiton, hänelle avautui tie luostarielämään. Vuonna 1898 hän jätti Uspenien katedraalin ja meni Zosimovin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarin igumeni Herman pelkäsi, että kaikkien kunnioittaman katedraalipapin sielussa voisi olla sijaa ylpeydelle ja suurille luuloille, ja alkoi siksi nöyryyttää isä Aleksia. Hän asetti tämän jumalanpalveluksissa muita veljiä alemmaksi ja antoi hänelle huonoimmat jumalanpalveluspuvut. Mutta pian igumeni oppi tuntemaan isä Aleksin valoisan sielun ja vilpittömän nöyryyden. Varautuneisuus muuttui kunnioitukseksi ja rakkaudeksi.
Vähän kerrassaan isä Aleksin tärkeimmäksi tehtäväksi luostarissa tuli ohjaajavanhuksena ja rippi-isänä toimiminen. Hänen luonaan kävi kaikenlaisia ihmisiä piispoista valtion virkamiehiin ja professoreista työläisiin ja talonpoikiin. Ajoittain hän otti ihmisiä vastaan keskeytyksettä monen tunnin ajan.
Vuonna 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka teki päätöksen patriarkan viran uudelleen perustamisesta. Äänestämällä valittiin kolme ehdokasta, mutta lopullinen valinta alistettiin Jumalan tahdolle ja jätettiin arvalla ratkaistavaksi. Arvan nostaminen annettiin ohjaajavanhus Aleksin tehtäväksi. Liturgian jälkeen toimitettiin rukouspalvelus, jonka aikana vanhus seisoi rukoillen Jumalanäidin ihmeitätekevän Vladimirin ikonin edessä. Sitten hän nosti arvan, jossa oli patriarkka Tiihonin (26.9.) nimi.
Isä Aleksi vihittiin suureen skeemaan vuonna 1919. Luostarielämä Zosimovin erakkolassa sai jatkua vuoteen 1923, jolloin neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja veljestö karkotettiin. Isä Aleksi asettui asumaan erään rippilapsensa taloon Sergijev Posadiin. Hänen voimansa alkoivat heiketä, mutta siitä huolimatta hän pyrki lukemaan keljassaan kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset. Liturgiaa hän ei antiminssin puutteen vuoksi toimittanut. Vuotta ennen kuolemaansa hän joutui vuoteenomaksi ja otti vastaan enää vain kaikkein läheisimpiä hengellisiä lapsiaan. Syyskuun 19. päivänä vuonna 1928 hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Hänet haudattiin Sergijev Posadiin. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Aleksin vuonna 2000.
Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.