24.6.2023

Kun ylienkeli Gabriel oli lähtenyt kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän luota ilmoitettuaan tälle ilouutisen neitseellisestä synnyttämisestä ja mainittuaan hänen sukulaisensa Elisabetin raskauden, Maria kiiruhti Nasaretista Juudean vuoriseudulle Ein Keremiin, jossa Sakarias ja Elisabet asuivat. Kun hän tervehti Elisabetia, lapsi hypähti riemusta tämän kohdussa ja tuli Vapahtajan edelläkävijäksi jo ennen syntymäänsä. Elisabet lainasi oman äänensä profeetalle ja huusi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”[1] Maria vastasi vaikuttavalla kiitosvirrellä, joka lauletaan kirkossa useimpina kirkkovuoden päivinä: ”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Maria vietti kolme kuukautta Elisabetin luona ja palasi sitten kotiinsa.

Kun Elisabetin aika tuli, hän synnytti pojan. Kahdeksantena päivänä lapsi ympärileikattiin, ja sukulaiset olettivat, että hänen nimekseen tulee Sakarias isänsä mukaan, niin kuin tapana oli, mutta Elisabet sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Johannes on arameaa ja merkitsee ”Hän armahtaa meitä” (juhannan). Toiset sanoivat, ettei heidän suvussaan ole ollut ketään Johannesta, ja kysyivät viittomalla pappi Sakariaan mielipidettä. Sakarias oli ollut kuuro ja mykkä siitä asti, kun ylienkeli Gabriel oli käynyt hänen luonaan (23.9.). Sakarias pyysi saada kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Samalla hetkellä hän vapautui mykkyydestään, täyttyi Pyhällä Hengellä ja alkoi puhua profeetallisin sanoin: ”Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.”

Lapsi, joka vastoin odotuksia syntyi hedelmättömästä kohdusta, toi syntymänsä kautta hengellisen kevään julistaen, että Messias, jolle hän valmisti tietä, tulisi uudistamaan ihmisluonnon lait ja avaamaan ihmiskunnalle tien jumaloitumiseen. Hän, jonka Jumala kutsui tulemaan Sanan ääneksi, saattoi päätökseensä Vanhan liiton varjot ja vapautti isänsä kielen, joka oli joutunut vankeuteen Sakariaan uskonpuutteen takia. Johannes, profeetoista viimeinen, on Herran sanojen mukaan suurin kaikista naisista syntyneistä[2] mutta samalla myös ensimmäinen apostoleista. Kun hän syntyi, hän alkoi loistaa maailmassa todellisen Valon palavana soihtuna, tähtenä, joka ilmoittaa vanhurskauden Auringon, ja sanansaattajana, joka ilmoittaa Sanan saapumisen.

Kaikki, jotka tästä kuulivat, joutuivat pelon valtaan, ja koko Juudeassa puhuttiin näistä tapahtumista. Lapsi kasvoi ja vahvistui Hengessä. Jo nuorena Johannes meni asumaan autiomaahan pukeutuen kamelinkarvavaatteeseen, jonka hän vyötti nahkavyöllä, ja hänen ravintonaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Oli ollut muitakin profeettoja ennen häntä, jotka ovat eläneet autiomaassa, kuten Mooses ja Elia, mutta Johannes eli autiomaassa ikään kuin taivaassa ja julisti yksinäisyyteen vetäytymisellään ihmisluonnon uudistumista, jonka edelläkävijä hänestä oli tullut. Hän toi ihmiskunnalle mahdollisuuden elää lihassa enkelien elämää neitseellisyyden, askeesin ja mietiskelyn kautta. Siksi hänet kuvataan ikoneissa usein siivellisenä.

Johannes vietti enkelielämää autiomaassa keisari Tiberiuksen viidenteentoista hallitusvuoteen asti.[3] Sitten hänelle tuli Jumalan sana, joka kehotti häntä palaamaan asutuille seuduille. Hänen oli määrä julistaa Herran tulemista ja valmistaa Hänelle tietä kehottamalla ihmisiä katumaan ja tulemaan kasteelle Jordanille syntien anteeksi saamiseksi. Johanneksen julistus oli niin voimallista, että kaikki ihmettelivät, voisiko hän olla se Messias, jota Israel odotti. Johannes kuitenkin vastasi heille: ”Minä kastan vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”[4] Näin Johannes julisti ihmisille hyvää sanomaa pelastuksesta Kristuksessa Jeesuksessa.

Vaikka kaikki Johannes Edelläkävijän ennustukset ovat täyttyneet, hänen sanomansa ei ole menettänyt arvoaan. Hän pysyy Edelläkävijänä aikojen loppuun asti julistaen kaikille, jotka haluavat toivottaa Vapahtajan tervetulleeksi, että he voivat valmistautua Kristuksen toiseen tulemiseen Pyhän Hengen voimassa katumalla, luopumalla maailmallisista iloista ja vetäytymällä yksinäisyyteen ja rukoukseen.

Englantilainen pyhä Bede (26.5.) on kirjoittanut: ”Niin kuin Elia edeltää Herran toista tulemista Hengen voimassa, niin Johannes edelsi Jeesuksen ensimmäistä tulemista, ja niin kuin Elia on Jeesuksen edeltäjä, kun Herra tulee Tuomarina, niin Johanneksesta tuli Jeesuksen edelläkävijä Vapahtajana. Sekä Elia että Johannes viettivät neitseellistä elämää, käyttivät karkeita vaatteita ja elivät autiomaassa. Molemmat olivat totuuden sanansaattajia ja molemmat kärsivät vainoa oikeuden takia kuninkaan ja kuningattaren käsissä – Elia Ahabin ja Isebelin, Johannes Herodeksen ja Herodiaan käsissä. Elia otettiin tulisissa vaunuissa taivaaseen, jotta pahat ihmiset eivät surmaisi häntä. Johannes kärsi marttyyrikuoleman, jotta pahat ihmiset eivät voittaisi häntä.”

Pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta kerrotaan myös profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivän (5.9.), Johanneksen sikiämisen muistopäivän (23.9.), Johannes Kastajan teofanianjälkeisen muistopäivän (7.1.), hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivän (24.2.) ja kolmannen löytymisen muistopäivän (25.5.) sekä hänen mestaamisensa muistopäivän (29.8.) yhteydessä.

Pyhä Simplicius oli lähtöisin ylhäisestä Gallian roomalaisesta suvusta. Hän otti vaimokseen nuoren ja varakkaan naisen, jonka kanssa hän vietti neitseellistä elämää ja omistautui laupeudentöille. Kun Simplicius oli vihitty Autunin piispaksi, syntyi skandaali, kun monet paheksuivat piispan ja hänen vaimonsa asumista saman katon alla. Pariskunta alisti itsensä vapaaehtoisesti tulikokeelle, josta he selviytyivät vahingoittumatta. Tämän ihmeen ansiosta tuhannet pakanat pyysivät saada kasteen.

Toinen ihme tapahtui pakanajumalattaren Berecynthian juhlassa, jossa tavattiin viettää häpeällisiä orgioita. Kun jumalattaren patsasta kuljetettiin vaunuissa siunaamaan peltoja, piispa Simplicius rukoili ja teki ristinmerkin. Silloin patsas putosi maahan eikä sitä millään keinoilla saatu nostetuksi ylös. Vaunuja vetävät hevosetkaan eivät suostuneet enää liikahtamaan.

Pyhä Simplicius oli laajalti arvostettu korkean moraalinsa ja avokätisen hyväntekeväisyytensä takia. Hän nukkui pois vuoden 375 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni syntyi hurskaaseen kristittyyn perheeseen Novgorodissa vuonna 1157. Kerran jumalanpalveluksessa hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”[1] Näitä sanoja mietiskellen Antoni jätti vanhempiensa kodin ja meni Hutynin Kristuksen kirkastumisen luostariin Novgorodin lähellä. Luostarin igumeni pyhittäjä Varlaam Hutynilainen (6.11.) vihki hänet munkiksi.

Antoni kilvoitteli täydessä kuuliaisuudessa pyhittäjä Varlaamille. Perimätiedon mukaan hän matkusti luostarin asioissa Konstantinopoliin ja vieraili monilla pyhillä paikoilla. Viiden vuoden kuluttua hän palasi Hutynin luostariin, jossa hän tapasi pyhittäjä Varlaamin kuolinvuoteella. Varlaam siunasi Antonin seuraajakseen luostarin rakentajana ja veljestön ohjaajana.

Antoni alistui kuuliaisesti ohjaajansa viimeiseen tahtoon. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua hän jätti luostarin johtajan tehtävät ja vetäytyi autioon paikkaan Dymskin metsiin noin 15 kilometrin päässä Tihvinästä. Antoni rakensi itselleen Dymskinjärven lähelle pienen keljan ja kaivoi talviasumukseksi luolan. Kärsivällisesti hän kilvoitteli niin helteessä kuin pakkasessa ja taisteli demonien lähettämiä kiusauksia vastaan. Kun hänen asuinpaikkansa tuli ihmisten tietoon, hänen luokseen kerääntyi oppilaita ja vähitellen syntyi luostari, jonka kirkko pyhitettiin Antonios Suuren muistolle.

Pyhittäjä Antoni johti luostaria viisaasti kuolemaansa asti (1224). Ikonissa hänet kuvataan kädessään kirjakäärö, jossa on teksti: ”Katso, olen kaukana pakosalla ja oleskelen ulkona autiomaassa.”[2]

Jaakob ja Johannes olivat veljeksiä, jotka asuivat hurskaiden vanhempiensa kanssa noin 60 kilometrin päässä Novgorodista. Pahantekijät surmasivat heidät 1560-luvun lopulla Jaakobin ollessa kolmevuotias ja Johanneksen viisivuotias. Heidät haudattiin Menjugajoen varrella olevaan kirkkoon, johon rakennettiin heille pyhitetty sivualttari.

Pyhä Panagiotis oli kotoisin Kappadokiasta, ja hänen isänsä oli hurskas ja hyveellinen Israel-niminen mies. Noin 20-vuotiaana kesäkuun 24. päivänä 1765 hän kärsi marttyyrikuoleman Konstantinopolissa pyhän ortodoksisen uskonsa tähden. Hänet haudattiin Eläväksi tekevän lähteen kirkon ulkopuolelle.

Pyhä Athanasios syntyi Paroksen saarella vuonna 1722. Hän sai ensin opetusta kotisaarellaan ja lähisaarten kouluissa. Hän janosi jatkuvasti uutta tietoa, ja hänen ilonsa oli suuri, kun hän pääsi vuonna 1745 oppilaaksi Smyrnan kuuluisaan Evankeliseen kouluun.[1] Siellä hän opiskeli kuusi vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi Athosvuorelle perustettuun Athoniaksen akatemiaan. Sen tarkoitus oli alun pitäen yhdistää tieteellinen opetus ortodoksiseen traditioon sellaisena kuin se oli säilynyt Athoksen luostariyhteisöissä. Akatemiassa oli tällöin opettajina ja peräkkäisinä johtajina kaksi syvällistä oppinutta Kausokalybian skiitan munkki Neofytos ja munkki Eugenios Bulgaris.

Athanasioksen tiedonjano tuli tyydytetyksi. Hän kunnostautui kaikissa oppiaineissa, erityisesti Raamatun tuntemuksessa ja homiletiikassa. Vuonna 1757 hänet nimitettiin opettajaksi. Hänen maineensa levisi Athoksen ulkopuolelle, ja pian hänestä tuli Tessalonikan koulun johtaja vuosiksi 1758–1762. Hän loisti tässä tehtävässä paitsi opettajana myös Jumalan sanan julistajana. Hänen saarnansa olivat täynnä elävää uskoa ja luottamusta Jumalaan, ja niiden ansiosta kansa alkoi rakastaa häntä.

Kun Tessalonikan koulu suljettiin ruttoepidemian johdosta, Athanasios lähti vielä uudestaan opiskelemaan päättääkseen filosofian, fysiikan ja puhetaidon opintonsa Nikeforos Teotokiksen (k. 1800) johdolla. Tämä oli oman aikansa sivistyneimpiä kirkonmiehiä. Sen jälkeen Athanasios kutsuttiin Mesolongiin opettajaksi kouluun, jonka hänen opiskelutoverinsa Panagiotis Palamas oli perustanut. Athanasios auttoi ystäväänsä kehittämään koulua, joka säilytti erinomaisen maineensa aina vuoden 1812 vapaustaisteluihin saakka.

Vuonna 1771 patriarkka nimitti 49-vuotiaan Athanasioksen Athoniaksen koulun johtajaksi. Kuusi vuotta hän jatkoi siellä Eugenios Bulgariksen perintöä. Pyhä Makarios Korinttolainen (17.4.), joka oli tuolloin Athoksella, vihki Athanasioksen papiksi, vaikka tämä itse nöyryydessään yritti ensin kieltäytyä. Yhdessä pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen (14.5.) kanssa Athanasios osallistui siihen patristisen kirjallisuuden julkaisuohjelmaan, joka johti ”filokaliseen renessanssiin”. Samalla nämä ”kollybadeiksi” kutsutut miehet alkoivat kiinnittää huomiota eräisiin aikojen kuluessa kirkkoon pesiytyneisiin perimmiltään epäortodoksisiin käytäntöihin, kuten vainajien muistopalvelusten pitämiseen ylösnousemuksen päivänä eli sunnuntaina varsinaisen vainajien muistelupäivän lauantain sijaan.

Toinen vääristymä, jonka korjaamisesta he kävivät kiivasta taistelua, oli tapa käydä pyhällä ehtoollisella vain kerran tai pari vuodessa, mistä oli tullut yleinen käytäntö. Näihin taistoihin liittyivät myös Jakob Peloponnesoslainen, Neofytos Kausokalybialainen, Agapios Kyproslainen ja monet muut. Vastapuoli muodostui yhtäältä Konstantinopolin maallistuneesta yläluokasta ja toisaalta yksinkertaisista munkeista, jotka olivat tottuneet vääristyneeseen traditioon. He saivat aikaan, että kollybadeja ajettiin pois asemistaan ja lähetettiin maanpakoon Thessaliaan, Epeirokseen, Peloponnesokselle ja etenkin Aigeian meren saarille. Tällä tavoin kollybadien näkemykset kuitenkin levisivät yhä laajemmalle.

Myös Athanasios menetti virkansa Athoniaksen rehtorina, minkä jälkeen hän kirjoitti niin vakuuttavan puolustuspuheen, että hänet palautettiin uudelleen rehtoriksi vuonna 1777. Pian häntä kuitenkin pyydettiin ryhtymään uudelleen johtajaksi Tessalonikan kouluun, joka oli alkanut jälleen toimia (1778–1786). Lisäksi hänelle tarjottiin rehtorin virkaa Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Häntä houkuteltiin tehtävään lupaamalla hänelle piispaksi vihkiminen. Athanasios kieltäytyi todeten, että hän piti rauhallista luostarielämää ja Jumalan kansan palvelemista kotiseudullaan parempana kuin kunniaa ja varallisuutta. Kieltäydyttyään kaikista tarjouksista hän lähti purjehtimaan kohti Paroksen saarta. Laivassa hän sai tietää Venäjän ja Turkin sodan puhkeamisesta, minkä vuoksi laivan oli ankkuroitava Khiokselle. Athanasios vetäytyi siellä pieneen luostariin ja jäi rauhassa odottamaan, milloin pystyisi jatkamaan matkaansa.

Khioksen asukkaat kuitenkin löysivät Athanasioksen ja pyysivät häntä ottamaan huomaansa heidän koulunsa. Vaikka hän ensin kieltäytyi jyrkästi, he saivat hänet taivutetuksi opettamaan retoriikkaa aina sodan loppuun saakka. Kun retoriikan kurssi päättyi, hän alkoi pitää dogmaattisen teologian ja puhetaidon kursseja. Athanasios oli niin hyvä opettaja, että sodan päätyttyä paikalliset johtomiehet kirkollisten auktoriteettien tukemina saivat hänet jatkamaan opetustaan. Hän johti Khioksen Filosofista koulua aina vuoteen 1812 saakka. Hänen maineensa veti sinne oppilaita kaikilta kreikkalaisilta alueilta mutta myös Egyptistä, Palestiinasta ja Armeniasta. Hän opetti logiikkaa, metafysiikkaa, teologiaa, retoriikkaa ja etiikkaa. Lisäksi hän itse oli täydellinen evankeliumin mukaisen elämän esikuva.

Lopulta korkeassa iässä Athanasios pystyi vetäytymään pieneen luostariin yhdessä joidenkin entisten oppilaidensa kanssa. Vasta silloin hän löysi sen hesykhian, jota hän oli koko elämänsä kaivannut. Hän kirjoitti vielä useita kirjoja, jotka täydensivät hänen teostensa määrän. Ne olivat pääasiassa apologeettisia kirjoituksia, joiden tarkoituksena oli puolustaa ortodoksista traditiota läntisiä vaikutuksia vastaan. Tradition palavana puolustajana Athanasios tahtoi erityisesti säilyttää ortodoksisen käsityksen uskon tunnustamisesta, johon kuuluu valmius tarpeen vaatiessa uhrata oma elämänsä. Tällä tavoin hän kuului niihin, jotka edistivät aktiivisesti uusmarttyyrien kunnioittamista.

Ollessaan kirjoittamassa teosta Oikeasta uskosta ja oikean filosofian luonteesta pyhä Athanasios sai halvauksen. Parin päivän kuluttua kesäkuun 24. päivänä 1813 hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Hänen keljastaan löytyi vain hänen yksinkertainen vanha munkinviittansa, öljylamppu ja mustepullo.

Pyhä Gerasim (Georgi Dobroserdov) syntyi vuonna 1809 kirkonpalvelija Johanneksen perheeseen Siperiassa Irkutskin hiippakuntaan kuuluvassa Belskojen kylässä. Hänen syntymäänsä edelsi erikoinen tapahtumasarja. Hänen isänsä Johannes oli jäänyt leskeksi ja kahden alaikäisen lapsen huoltajaksi. Hän päätti kosia paikallisen maanviljelijän ja kauppiaan tytärtä Mariaa, joka ei kuitenkaan halunnut häntä puolisokseen. Marian vauras isäkään ei ollut halukas antamaan tytärtään köyhälle miehelle, joka oli vielä leskikin ja kahden lapsen isä. Johannes ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tavoitteli Mariaa vaimokseen noin neljä vuotta. Lopulta Marian isä näki unessa hartautta herättävän miehen piispallinen mantia päällään. Tämä käski hänen olla vastustamatta Jumalan tahtoa ja antaa tyttärensä vaimoksi kirkonpalvelija Johannekselle. Esipaimen kertoi vielä, että Maria synnyttää pojan, josta tulee piispa.

Unen jälkeen Marian isä antoi suostumuksensa liitolle ja Maria joutui vastentahtoisesti myöntymään isänsä päätökseen. Kun häistä oli kulunut yhdeksän kuukautta, Maria synnytti pojan, Georgin.

Georgi oli rauhallinen ja mietteliäs lapsi. Seitsemänteen ikävuoteen mennessä hän osasi lukea, lauloi alttoa kirkkokuorossa ja osasi puolet psalttarista ulkoa. Pojan lahjat pantiin merkille ja Irkutskin piispa Mikaelin myötävaikutuksella hänet otettiin seurakuntakouluun. Georgi opiskeli ahkerasti ja vietti vapaa-aikansa mielellään yksinäisyydessä rukoillen. Koulutoverit kiusasivat häntä ja menivät kerran niin pitkälle, että rehtori puuttui asiaan. Georgi ei kuitenkaan suostunut paljastamaan kiusaajiaan rehtorille. Tämä liikutti rehtoria niin, että hän antoi Georgille sukunimeksi Dobroserdov, mikä tarkoittaa hyväsydämistä.[1]

Georgin varttuessa yksinäisyyden kaipuu kasvoi hänen sielussaan ja hän alkoi haaveilla jättävänsä maailman ja vetäytyvänsä erakoksi. Matkatessaan kerran vanhempiensa luo Belskojen kylään hän huomasi joen yllä kohoavassa kalliossa luolan, joka veti häntä puoleensa.

Seminaarissa opiskellessaan Georgi tunsi vetoa houkkakilvoitukseen ja alkoi esiintyä hupsuna. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärtäneet hänen kilvoitustaan ja toimittivat hänet mielisairaiden hoitolaan. Siellä Georgin sävyisyys ja vihastumattomuus tyynnytti mielipuolten riehunnan: he mieltyivät häneen ja alkoivat helliä ja totella häntä. Sairaalassa hänen oli mahdotonta löytää yksinäistä ja rauhallista nurkkausta, mutta hän järjesti itselleen ”keljan” vetämällä peiton päänsä päälle ja kantoi sen alla palavia rukouksia suloisimmalle Jeesukselle. Jonkin ajan kuluttua sairaalassa kävi tarkastuksella maaherra, joka keskusteltuaan Georgin kanssa totesi hänen olevan terve ja määräsi hänet siirrettäväksi köyhäintaloon.

Samoihin aikoihin Georgin äiti pyysi hurskasta pappismunkki Nifontia käymään Georgin luona. Georgi avasi hänelle sielunsa ja kertoi halustaan vetäytyä erakoksi luolaan. Vanhus Nifont vahvisti hänen kilvoitusintoaan, mutta varoitti häntä kätkemästä talenttiaan maahan ja neuvoi palaamaan seminaariin opintojen pariin, minkä Georgi tekikin.

Pappisseminaarin jälkeen Georgi toimi opettajana Irkutskin seminaarissa, solmi avioliiton ja vihkiytyi papiksi vuonna 1836. Neljän vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli ja hän lähti jatkamaan opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Matkalla hän kävi Moskovassa tapaamassa metropoliitta Filaretia. Tämä kysyi, oliko Georgilla suosittelijoita Pietarissa, mihin Georgi vastasi: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki”. Akatemian opiskelijaksi hänet otettiin ilman suositusta. Viimeisellä vuosikurssilla hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Gerasim.

Valmistuttuaan akatemiasta hyvin arvosanoin Gerasim toimi noin 18 vuotta pappisseminaarin opettajana ja rehtorina eri puolilla Venäjää. Vuonna 1863 hänet vihittiin Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Vuonna 1866 hänet siirrettiin hiippakuntapiispaksi Samaraan, jossa hän palveli yksitoista vuotta. Elämänsä viimeiset kaksi ja puoli vuotta hän johti Astrahanin hiippakuntaa. Siellä kuten aiemmin muuallakin hän hoiti tehtävänsä kristillisen ja piispallisen velvollisuudentunnon innoittamana. Hänen elämänsä sisältönä oli Kristuksen seuraaminen.

Pyhä Gerasim antoi henkensä Jumalalle kesäkuun 24. päivänä vuonna 1880 lausuen ennen kuolemaansa samat sanat, joilla oli aikanaan vastannut metropoliitta Filaretille: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki”. Häntä kunnioitetaan pyhänä erityisesti Siperiassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.