8.6.2023

Pyhä marttyyri Kalliope eli keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251). Hän oli niin sisäiseltä kuin ulkonaiselta olemukseltaan kaunis ja valoisa nuori nainen. Epäjumalanpalvelijat pidättivät hänet ja yrittivät pakottaa hänet kieltämään Kristuksen. Kalliope piti kuitenkin kiinni uskostaan, joten he löivät häntä armottomasti ja leikkasivat hänen rintansa irti. Häntä raahattiin tiilimurskan päällä ja poltettiin tulella. Hänen palanutta ruumistaan hierottiin suolalla ja karheilla pyyhkeillä. Lopulta pyhä Kalliope mestattiin, ja hän siirtyi voittoisana marttyyrina taivaallisille asuinsijoille.

Keisari Maximianuksen (286–305) aikaisissa vainoissa kaksi Rooman armeijan sotilasta Durostorumista[1], Nikandros ja Markianos, ilmiannettiin kristittyinä. Kuulustelujen jälkeen heidät heitettiin vankilaan 20 päiväksi. Kun he eivät sen jälkeenkään suostuneet uhraamaan epäjumalille eivätkä luopuneet kristinuskosta, heidät vietiin kidutettaviksi.

Nikandros ja Markianos nostettiin riippumaan ja heidän ihoaan raastettiin rautakammoilla; heitä pisteltiin rautapiikeillä ja poltettiin soihduilla. Sitten heidät laskettiin palavien hiilten päälle, heitä hakattiin kepeillä, heidän haavoihinsa hierottiin suolaa ja heidän leukaluunsa rikottiin kivillä.

Nikandroksen vaimo, joka oli katselemassa kidutusta, rohkaisi miestään kestämään kärsimykset, kun taas Markianoksen vaimo itkien näytti heidän pikkulastaan ja rukoili miestään säästämään henkensä. Kidutusten välissä pyhä marttyyri Markianos otti lapsen syliinsä ja kohottaen katseensa taivaaseen sanoi: ”Herra, sinä pidät huolta tästä lapsesta!” Syleiltyään vaimoaan ja lastaan hän antautui auliisti mestattavaksi yhdessä pyhän marttyyri Nikandroksen kanssa.

Jonkin aikaa pyhän suurmarttyyri Teodoros Sotapäällikön marttyyrikuoleman (8.2.319) jälkeen hänen reliikkinsä siirrettiin Herakleiasta Eukhaitaan hänen vanhempiensa taloon, niin kuin hän oli ennen kuolemaansa toivonut. Siellä niiden kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. 900-luvulla kaupungin nimikin muutettiin hänen mukaansa Teodoropolikseksi.

Kuuluisin suurmarttyyri Teodoroksen kuolemanjälkeinen ihme tapahtui Syyriassa Damaskoksen lähellä Karsatissa. Siellä oli pyhälle Teodoros Sotapäällikölle omistettu kirkko, jonne arabit Damaskoksen valloituksen (635) jälkeen asettuivat majailemaan vaimoineen ja lapsineen. Yksi heistä ampui nuolen pyhää Teodorosta esittävään freskoon, jolloin pyhän kasvoista alkoi heti vuotaa tuoretta verta. Kerrotaan, että kaikki kirkossa asuneet arabit saivat surmansa lyhyen ajan sisällä.

Pyhä Naukratios Pontoslainen syntyi vuoden 330 tienoilla varakkaaseen ja hurskaaseen perheeseen, jossa hänen sisaruksiaan olivat pyhät Basileios Suuri (1.1.), Gregorios Nyssalainen (10.1.) ja Makrina Nuorempi (19.7.). Heidän isoäitinsä oli pyhä Makrina Vanhempi (30.5.).

Naukratios oli monipuolisesti lahjakas mies, joka 22-vuotiaana hämmästytti yleisöä julkisessa väittelyssä. Rakkaudesta Jumalaan hän luopui maallisesta urastaan ja valitsi erakkoelämän. Naukratios lähti yhdessä palvelijansa Krysafoksen kanssa tiheään metsikköön Irisjoen tuntumaan. He asettuivat kallionhalkeaman suojaamaan rauhaisaan paikkaan. He eivät ottaneet mitään mukaansa, ja näin he irtautuivat kokonaan suvun rikkauksista ja maailman huolista.

Naukratios oli kuitenkin kuuliainen äidilleen Emmelialle, joka asui tyttärensä Makrinan kanssa kolmen päivämatkan päässä erakkomajasta talossa, josta he olivat tehneet nunnaluostarin. Naukratios otti tehtäväkseen hankkia metsästämällä ja kalastamalla ruokaa lähiseutujen vanhoille, sairaille ja köyhille.

Elettyään näin viisi vuotta Naukratios ja hänen uskollinen palvelijansa Krysafos saivat surmansa metsästysonnettomuudessa. Hänen äitinsä suri lohduttomasti poikansa kuolemaa, mutta Makrinan hengellisen voiman ja suuruuden ansiosta hän voitti surunsa ja iloitsi siitä osasta, joka hänen pojalleen oli varattuna taivaassa. Hän rakennutti Sebasteian neljänkymmenen pyhän marttyyrin (9.3.) muistolle omistetun kappelin, johon Emmelia, Basileios, Naukratios ja Makrina haudattiin.

Pyhittäjä Athre Nitrialainen vietti monia vuosia abba Orin ohjauksessa Nitrian autiomaassa Egyptissä. He olivat kotoisin eri seuduilta mutta elivät rauhassa ja sopusoinnussa, sillä abba Athre oli hyvin kuuliainen ja abba Or hyvin nöyrä. Kun abba Or sairasti 18 vuotta, Athre piti hänestä huolta enkelimäisen kärsivällisesti.

Kerran Athre oli valmistamassa ruoaksi pientä kalaa, kun Or kutsui häntä. Athre jätti veitsen kalaan ja kiiruhti heti hengellisen isänsä luokse. Kun paikalla ollut abba Sisoes alkoi kiitellä moista kuuliaisuutta, Athre halusi näyttää, ettei ollut kysymys hänen vaan hänen hengellisen isänsä kuuliaisuudesta. Athre valmisti osan kalasta pilaten sen tahallaan ja toi sen syötäväksi Orille, joka söi sen sanomatta sanaakaan. Athre kysyi, oliko kala hyvää. ”Oikein hyvää”, abba Or vastasi. Sitten Athre toi hänelle loput kalasta, jonka hän oli valmistanut hyvin, ja sanoi: ”Minä pilasin tämän, isä.” Or vastasi: ”Niin, se ei aivan onnistunut.” Silloin abba Athre sanoi abba Sisoekselle: ”Näetkö sinä nyt, kuinka kuuliainen minun hengellinen isäni on?” Aikanaan pyhittäjä Athre Nitrialainen nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä-äiti Melania Vanhempi oli varakas ja hurskas roomalainen ylimys, joka meni naimisiin 16-vuotiaana Rooman prefektin kanssa. Hänen miehensä ja kahden poikansa menehdyttyä sairauteen Melania jäi leskeksi 22-vuotiaana. Hän päätti omistautua Jumalan ja kirkon palvelemiseen ja matkusti vuonna 372 Aleksandrian kautta Pyhälle maalle.

Melania perusti Jerusalemiin luostarin 50 kilvoittelijalle vuonna 378. Hän majoitti maksutta pyhiinvaeltajia ja avusti runsaskätisesti seudun köyhiä. Hänen eloonjäänyt poikansa Publicola asui Roomassa ja lähetti joka vuosi rahasumman, jonka Melania jakoi kirkoille, luostareille ja köyhille. Melania itse rajoittui kaikkein välttämättömimpään. Hän nukkui kovalla alustalla, piti jouhipaitaa ja eli äärimmäisen pidättyväisesti. Vuonna 398 Melania lähetti Jerusalemin piispa Johannekselta saamansa pyhän ristin palan pyhälle Paulinus Nolalaiselle (22.6.), joka kantoi sitä pyhänä reliikkinä aina mukanaan.

Melanian poika Publicola sai tyttären, ja Melania palasi Roomaan voidakseen vastata tämän hengellisestä ohjaamisesta. Tyttärestä tuli pyhä Melania Roomalainen Nuorempi (31.12.).

Pyhittäjä-äiti Melania Roomalainen palasi Jerusalemiin, jossa hän nukkui pois rauhassa 67 vuoden ikäisenä vuoden 410 tienoilla. Hänen muistopäiväänsä ei ole mainittu kaikissa pyhien luetteloissa.

Pyhä Medardus (Médard, Meard) syntyi Pikardian maakunnassa nykyisen Ranskan pohjoisosassa ylhäiseen frankkilaiseen perheeseen. Hän kävi koulua Saint-Quentinissa, jossa hän sai runsaasti arvostusta hyväntekeväisyytensä ansiosta. Pappisvihkimyksensä (505) jälkeen Medardus alkoi loistaa hyveillään ja ihmeillään, joilla hän käännytti syntisiä Jumalan tuntemiseen.

Medardus vihittiin Saint-Quentinin ja Vermandoisin piispaksi, mutta hän siirsi piispanistuimensa Noyoniin ja lisäsi Tournain hiippakuntaansa. Opetuksensa ja ihmeidensä ansiosta hän puhdisti alueen viimeisistä pakanuuden rippeistä.

Noyonin piispa pyhä Medardus nukkui kuolonuneen rauhassa vuoden 560 tienoilla korkeassa iässä, ja hänestä tuli keskiajalla yksi Ranskan-Saksan alueen suosituimmista pyhistä. Kerrotaan, että pikkulapsena kotka oli siivillään suojellut häntä sateelta, ja siksi häntä alettiin kunnioittaa ulkosalla työskentelevien suojelijana.

Pyhä Paavali oli kotoisin Konstantinopolista, jossa hän myös vihkiytyi munkiksi. Kun keisari Konstantinos V Kopronymos (741 ja 743–775) alkoi vastustaa ikoneita ja vainota niiden kunnioittajia, Paavali oli yksi niistä rohkeista tunnustajista, jotka uskalsivat vastustaa keisaria. He muistuttivat hallitsijalle, ettei hänestä ollut tullut keisaria siksi, että hän ryhtyisi muuttamaan pyhien isien traditioita, eikä hänellä ollut oikeutta ryhtyä ajamaan jumalattomia uudistuksia.

Moitteista raivostunut keisari heitti Paavalin vankilaan ja pani hänet jalkapuuhun hänen röyhkeytensä takia. Uudessa kuulustelussa muutaman päivän kuluttua Paavali tunnusti kirkon uskoa entistäkin voimallisemmin, minkä seurauksena keisari antoi leikata hänen nenänsä irti. Kolmannessa kuulustelussa Paavali julisti: ”Ei pidennetty vankeus, ei jäsenteni silpominen eikä mikään muukaan kidutus saa minua kieltämään pyhien ikonien kunnioittamista!” Tämän julistuksen jälkeen oli kuin riivaajat olisivat saaneet keisarin valtaansa. Hän käski kaataa kuumaa tervaa joka puolelle Paavalin ruumista ja palautti hänet sitten selliinsä, jossa hän ravitsi itseään Raamatun sanoilla ja rukouksella.

Kun seuraavakaan kuulustelu ei tuottanut keisarin toivomaa tulosta, hän käski kiskoa Paavalilta silmät pois, sitoa hänet köydellä ja raahata hänet kaupungin keskusaukiolle. Paavali kuoli matkan puolivälissä ja hänen ruumiinsa jätettiin koirien syötäväksi. Hurskaat kristityt onnistuivat kuitenkin varastamaan ruumiin ja piilottivat sen turvalliseen paikkaan, jonka he peittivät suurella kivellä, Kaiumaksen luostarin lähistölle.

118 vuotta myöhemmin patriarkka Antonios II Kauleas (893–901) sai unessa kehotuksen lähteä papistonsa kanssa Kaiumakseen etsimään pyhän Paavalin ruumista. Toimitettuaan liturgian luostarissa patriarkka ja papit aloittivat etsinnät. He löysivät monien teloitettujen maallisia jäännöksiä ja lopulta suuren kiven. Kun he nostivat sen syrjään, ilmoille lehahti taivaallinen tuoksu ja alta löytyi pyhän Paavalin turmeltumaton ruumis, joka näytti aivan kuin hiljattain haudatulta. He kantoivat sen juhlasaatossa Jumalanäidin kirkkoon, ja lähes koko kaupunki tuli paikalle saadakseen kunnioittaa pyhää ruumista. Paikalla alkoi tämän jälkeen tapahtua ihmeparantumisia.

Pyhä Feodor oli kotoisin Kreikasta. Hän tuli Kiovan Venäjälle Kiovan ensimmäisen metropoliitan Mikaelin seurueessa vuonna 989. Venäjän kasteen jälkeen tärkeimpiin kaupunkeihin Tšernigoviin, Belgorodiin, Perejaslavliin, Novgorodiin ja Volynian Vladimiriin nimitettiin piispat. Vuonna 990 metropoliitta Mikael vihki piispaksi seurueeseensa kuuluvan Feodorin ja nimitti hänet Rostovin piispaksi.

Feodor rakennutti Rostoviin ensimmäisen Jumalansynnyttäjälle pyhitetyn kirkon. Paikalliset asukkaat olivat enimmäkseen pakanoita ja suhtautuivat Feodoriin niin vihamielisesti, että hän joutui pian pakenemaan Suzdaliin, joka oli tuolloin vähäinen kauppapaikka. Todettuaan pian Suzdalin asukkaiden tietämättömyyden Feodor alkoi kylvää heidän keskuudessaan uskon siementä ja rakennuttaa kirkkoja.

Kun apostolien vertainen suuriruhtinas Vladimir (15.7.) vuonna 1010 nimitti Rostovin ruhtinaaksi poikansa Boriksen, piispa Feodor palasi Rostoviin jatkamaan apostolista työtään. Noin neljän vuoden kuluttua sairas suuriruhtinas kutsui kuitenkin Boriksen luokseen Kiovaan. Pian Boris joutui veljensä salamurhaamaksi. Tämä oli pakanoiden mieleen ja he karkottivat pyhän Feodorin Rostovista toistamiseen. Hän pakeni jälleen Suzdaliin, jossa hän jatkoi kristinuskon julistamista kansalle. Pyhä Feodor antoi henkensä Jumalalle Suzdalissa vuoden 1023 tienoilla.

Pyhät Vasili ja Konstantin olivat Jaroslavlin ensimmäisen ruhtinaan Vsevolodin ainoat pojat. He jäivät orvoiksi vuonna 1238, kun mongolikaani Batun joukot hyökkäsivät Venäjälle ja surmasivat Jaroslavlin lähistöllä käydyssä verisessä taistelussa heidän isänsä. Pojista vanhempi Vasili peri Jaroslavlin ruhtinaskunnan. Hänen tehtäväkseen tuli vahvistaa alamaisiaan, valaa heihin toivoa ja auttaa leskiä ja orpoja. Hän vältti puuttumasta naapuriruhtinaiden välisiin kiistoihin ja jälleenrakennutti mongolien tuhoamia kirkkoja. Talvella 1249 Vasili matkusti Vladimiriin tapaamaan sukulaistaan pyhää Aleksanteri Nevskiä (23.11.). Perillä hän sairastui ja antoi henkensä Herralle helmikuun 8. päivänä. Nuoren ruhtinaan ruumis tuotiin kunnianosoituksin Jaroslavliin ja haudattiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Vasilin kuoleman jälkeen hänen veljestään Konstantinista tuli Jaroslavlin ruhtinas. Heinäkuussa vuonna 1257 mongolien sotajoukko lähestyi jälleen Jaroslavlia. Konstantin kävi pienen joukkonsa kanssa ylivoimaista vihollista vastaan ja kaatui taistelussa yhdessä sotilaidensa kanssa. Hänet haudattiin katedraaliin veljensä lähelle.

Vuonna 1501 Jaroslavlin kaupungin kreml eli linnoitettu keskusta ja sen puinen katedraali tuhoutuivat tulipalossa. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien ruhtinaiden Vasilin ja Konstantinin maatumattomat pyhäinjäännökset. Tapauksesta kuultuaan Moskovan suuriruhtinas Iivana III lähetti taitavia muurareita rakentamaan uutta katedraalia, johon pyhäinjäännökset sitten sijoitettiin.

Pyhien Vasilin ja Konstantinin muistoa vietetään kahdesti vuodessa. Heinäkuun 3. päivänä muistellaan taistelua, jossa Konstantin kaatui, ja kesäkuun 8. päivänä ruhtinasveljesten reliikkien löytymistä.

Pyhä uusmarttyyri Teofanes syntyi 1500-luvun alussa Kalamatassa Kreikan Peloponnesoksella ja sai pyhässä kasteessa nimen Teodoros. Lapsena hän meni Konstantinopoliin räätälin oppipojaksi, mutta hänen työnantajansa kohteli häntä huonosti. Teodoros pakeni, ja kun kaduilla vietettiin sulttaanin pojan ympärileikkauksen juhlaa, hän päätti luopua kristinuskosta ja kääntyä islamiin. Muslimina hän sai kuusi vuotta opetusta turkin kielessä ja arabialaisessa kirjallisuudessa, ja hänestä oli määrä tulla janitsaari eli vartiosotilas. Kun hänen oli opinnoissaan perehdyttävä uskonnollisiin kysymyksiin, hän alkoi katua kristinuskosta luopumistaan. Lopulta hän tunnusti uskovansa Pyhään Kolminaisuuteen ja Jumalansynnyttäjään ja pakeni etsien paikkaa, josta löytäisi pelastuksen.

Venetsiassa karkulainen pääsi tapaamaan patriarkka Gabrielia, joka opetti häntä, liitti hänet takaisin kirkkoon ja vihki hänet munkiksi nimellä Teofanes. Patriarkka neuvoi Teofanesta sovittamaan syntinsä palaamalla luopumuksensa paikkaan ja tunnustamalla siellä palanneensa kristinuskoon. Teofanes palasi viipymättä Konstantinopoliin, mutta ei löytänyt tilaisuutta tunnustaa uskoaan julkisesti. Ateenassa ja muissakin paikoissa hän ilmoittautui tuomioistuimissa, mutta tuomarit lähettivät hänet tyhjin toimin pois. Larissan tuomari, joka oli tunnettu julmuudestaan, antoi tuomioksi 600 raipaniskua, minkä jälkeen Teofanes vapautettiin tyytymättömänä rangaistuksen vähäisyyteen. Hän kävi Athoksella, jossa munkit rohkaisivat häntä hänen suunnitelmassaan, ja palasi sitten Konstantinopoliin.

Käytyään synnintunnustuksella rippi-isänsä Euthymioksen luona Teofanes valmistautui lopulliseen taisteluun valvomisella, rukouksella ja pyhällä ehtoollisella, minkä jälkeen hän ilmoittautui sulttaanin tuomioistuimessa, tunnusti palanneensa kristinuskoon ja pyysi rangaistusta. Tuomari määräsi 700 raipaniskua ja heitti hänet vankilaan, missä vartijat kohtelivat häntä julmasti.Vartijat pilkkasivat Teofanesta kehottaen häntä tekemään ihmeen. Teofanes rukoili kolme tuntia seisten liikkumattomana kuin pylväs, ja hänen lopulta sanottuaan ”Aamen” maanjäristys ravisti vankilan perustuksia. Vartijat näkivät, kuinka aurinkoa kirkkaampi valo läpäisi pimeyden ja valaisi enkelinkasvoisen Teofaneksen, jonka kädet olivat kahleista vapaat, taivasta kohden ojennetut. Vartijat kauhistuivat, lankesivat maahan hänen edessään ja pyysivät häneltä anteeksi, ja jotkut heistä kääntyivät kristinuskoon.

Kun tieto tästä levisi, kuulustelun johtaja haetutti Teofaneksen eteensä ja yritti voittaa hänet lupauksilla, mutta Teofanes ei välittänyt hänen puheistaan, joten hänet tuomittiin ”katkeraan kuolemaan”. Kiduttajat leikkasivat hänen lihastaan ristinmuotoisen palan, nostivat hänet takaperin muulin selkään kädet naulattuina kiinni satulaan ja kuljettivat häntä paraatissa kaupungin kaduilla. Sitten Teofanes ripustettiin alasti rautakoukkuihin ja kansanjoukot heittelivät häntä kivillä ja pieksivät kepeillä. Teofanes kiitti Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu otolliseksi saamaan toivomansa lopun, ja pyysi Häntä ilmaisemaan itsensä ihmeellä, jotta jumalattomat katsojat kääntyisivät kristinuskoon. Pian valkoinen kyyhkynen ilmaantui paikalle ja laskeutui Teofaneksen pään päälle täyttäen hänet jumalallisella ilolla ja poistaen kaiken kivuntunteen. Monet yleisön joukosta alkoivat huutaa: ”Kristus, jota hän julistaa, on todellinen Jumala!”

Yöllä alkoi ankara ukonilma, joka valaisi Teofaneksen ja pelästytti vartijat. Monet tunnustivat Kristuksen, mikä suututti turkkilaiset, jotka alkoivat hakata Teofaneksen kasvoja ja kehoa terävillä esineillä ja repivät lopulta silmät hänen päästään. Silloin pyhä uusmarttyyri Teofanes antoi sielunsa Jumalan käsiin 8. kesäkuuta 1588. Hurskaat kristityt noutivat hänen ruumiinsa ja keräsivät multaa, joka oli tahraantunut hänet verestään, ja sen kautta tapahtui monia parantumisia ja muita ihmeitä.

Pyhä pappismarttyyri Tevdori Georgialainen oli seurakuntapappi Kveltan kylässä Itä-Georgiassa 1500- ja 1600-lukujen taitteessa, jolloin osmanien valtakunta ja Persia kamppailivat Lähi-idän herruudesta. Vuoden 1609 alussa osmaniturkkilaiset valloittivat ensin Bagdadin Irakissa ja hyökkäsivät sitten Georgiaan vallaten osan Samtskhen alueesta Etelä-Georgiassa. Kesäkuussa he hyökkäsivät Itä-Georgiaan.

Georgian kuninkaana oli nuori Luarsab II (21.6.). Kun osmanit tunkeutuivat Kartlin alueelle, kuningas oli kesäasunnossaan Tskhiretin linnassa. Osmanit tunsivat linnan sijainnin ja tiesivät Luarsabin joukkojen olevan vähälukuisia. He päättivät piirittää linnaa, ottaa kuninkaan vangiksi ja valloittaa sitten koko Georgian. He ylittivät nopeasti Trialetin vuoriston ja etenivät Manglisiin ryöstäen ja surmaten asukkaita mennessään. Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkko Manglisissa säästyi tuolloin ihmeellisesti tuholta, koska tiheä sumu peitti kirkon ja kylän niin, ettei vihollinen huomannut niitä. Osmanit olivat vain muutaman minuutin matkan päässä kuningas Luarsabin linnasta.

Kveltan kylässä Manglisin lähistöllä asukkaat pakenivat metsään, mutta isä Tevdori jäi kylään, lukitsi kirkon ovet ja piilotti pyhät kirkkoesineet. Tevdori oli hurskas mies ja uskollinen kuninkaalleen ja isänmaalle. Kun turkkilaiset löysivät isä Tevdorin, he käskivät hänen opastaa heidät Tskhiretin linnaan tai he tappaisivat hänet. Isä Tevdore lähti viemään turkkilaisia kapeaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua pitkin vastakkaiseen suuntaan. Hevosia ja sotilaita suistui polulta ja sai surmansa. Lopulta turkkilaiset ymmärsivät, että pappi vei heitä väärään suuntaan. He kostivat mestaamalla Tevdorin. Pyhän pappismarttyyri Tevdorin uhrautumisen ansiosta kuningas Luarsabilla oli aikaa vahvistaa linnoitusta ja koota armeijansa, joka lopulta kukisti vihollisen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.