4.6.2023

Pyhät sisarukset Martta ja Maria Betanialaiset kuuluvat Uuden testamentin hurskaiden naisten joukkoon. He asuivat veljensä Lasaruksen kanssa Betaniassa Öljymäen kaakkoispuolella Jerikon tien varrella noin kolmen kilometrin päässä Jerusalemista. Kaikki kolme olivat Jeesuksen rakkaita ystäviä.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka Martta ja Maria saivat Jeesuksen vieraakseen. Oletettavasti Martta oli sisaruksista vanhempi. Maria asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla sen sijaan oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”[1]

Jeesus ei moittinut Marttaa, mutta kiittäessään hyvän osan valinnutta Mariaa hän asetti Martan palvelutehtävän toiselle sijalle ja samalla antoi ymmärtää, että maalliset palvelutehtävät päättyvät aikanaan, mutta Marian osaa ei oteta milloinkaan pois. Ehkä Martta oli valmistamassa runsasta ateriaa, kun yksinkertainenkin olisi riittänyt, ja tämä sai hänen mielenrauhansa häiriintymään niin, että hän arvosteli sanoillaan sekä Jeesusta että sisartaan ja jäi ilman Herran opetusta. Jeesus ei suostunut Martan pyyntöön vaan piti hengen ravintoa arvokkaampana, syntyyhän usko kuulemisesta.[2] Kristuksen sanoissa ilmenee siis tekojen täyttämän elämän vertaaminen rukouksen täyttämään elämään.

Kyseinen evankeliuminkohta luetaan Jumalansynnyttäjän syntymän, temppeliinkäymisen ja kuolonuneen nukkumisen juhlina, vaikka siinä ei mainita häntä lainkaan. Se on valittu luettavaksi, koska Jumalanäiti jo lapsesta asti aina ”valitsi hyvän osan”. Kirkon traditiossa on usein verrattu naimisissa olevia naisia Marttaan ja naimattomia naisia hänen sisareensa Mariaan. Edelliset joutuvat huolehtimaan maallisista asioista mutta jälkimmäiset kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa.[3] Jumalanäiti kantoi huolta siitä, mikä koski Herraa, ja näin hän oli pyhä niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin. Vaikka hänellä oli aviomies, hän eli kuin hänellä ei olisi ollut.

Johanneksen evankeliumin 11. luvussa on kerrottu, kuinka Jeesus ennen kärsimystään herätti Martan ja Marian veljen Lasaruksen kuolleista. Evankeliumien mukaan Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta. Sisaret lähettivät Jeesukselle sanan, että Lasarus oli sairaana. Sen kuultuaan Jeesus sanoi: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.” Hän viipyi vielä kaksi päivää ennen kuin lähti Martan ja Marian luo. Sillä välin Lasarus kuoli ja haudattiin. Jeesus sanoi: ”Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. Nyt lähdemme hänen luokseen.” Kun Jeesus tuli perille, hänelle kerrottiin, että Lasarus oli jo neljättä päivää haudassa.

Kun Martta kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän lähti tätä vastaan. Maria oli silloin jo sisällä talossa. Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi. ”Minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Martan uskontunnustus on verrattavissa vain Pietarin sanoihin: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”[4]

Martta meni kertomaan Marialle, joka oli vielä talossa häntä lohduttamaan tulleiden juutalaisten kanssa, että Jeesus oli tulossa. Maria riensi Jeesuksen luokse ja vaipui hänen jalkoihinsa sanoen: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet. ”Missä hänen hautansa on?” hän kysyi. ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Järkyttyneenä Jeesus tuli hautaluolalle, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus. Martta sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?” Kivi vieritettiin syrjään. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Sitten Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli ulos haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” Näin Jeesus antoi Martalle, Marialle, Lasarukselle ja paikalla olleille juutalaisille havainnollisen esimerkin ylösnousemuksesta.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa kerrotaan, kuinka Maria voiteli Jeesuksen aterialla, jolla myös Lasarus oli läsnä ja Martta palveli vieraita. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan Maria ei palvellut vieraita vaan omistautui yksin Jeesukselle, sillä hän oli opetuslapsi. ”Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.” Juudas Iskariot moitti Mariaa tuhlauksesta, koska voide olisi voitu myydä kolmestasadasta denaarista, joka vastasi päivätyöläisen tai roomalaisen sotilaan vuoden palkkaa, ja rahat antaa köyhille. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.” Myös Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa kerrotaan tästä tapauksesta mainitsematta Marian nimeä. Sen sijaan syntinen nainen, joka hänkin voitelee Jeesuksen, on eri henkilö kuin Maria.[5]

Pyhät Martta ja Maria Betanialaiset olivat Kristuksen kärsimysten silminnäkijöitä. Ylösnousemuksen aamuna he menivät mirhantuojien joukossa Hänen haudalleen. Akatistoksen sanojen mukaan he pysyivät uskollisina Kristukselle maallisen vaelluksensa loppuun asti ja kuolivat rauhassa.

Pyhä marttyyripiispa Quirinus Siscialainen on yksi tunnetuimmista marttyyreista, jotka kärsivät Tonavan varrella olevissa maakunnissa keisari Diocletianuksen aikana. Hän oli Siscian[1] piispa. Quirinus pakeni kaupungista kuultuaan, että hänet oli määrätty pidätettäväksi, mutta takaa-ajon jälkeen hänet saatiin kiinni ja tuotiin tuomari Maximuksen eteen. Keskustelun alussa häneltä vaadittiin selitystä pakenemiselleen.

– Tottelen mestariani, Jeesusta Kristusta, todellista Jumalaa, joka on sanonut: ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen.”

– Etkö tiedä, että keisarin käsky löytää sinut mistä tahansa? Sinun jumalasi ei voi sinua auttaa.

– Jumala on aina meidän kanssamme ja auttaa meitä, piispa vastasi.

– Lue käsky ja tottele sitä, tuomari kehotti.

– En voi uhrata epäjumalille. Jumalat, joita te palvelette, eivät ole mitään. Minun Jumalani, jota minä palvelen, on kaikkia korkeampi, koska Hänessä on kaikki ja Hän on tehnyt kaiken, mikä on tehty.

– Katso, he tuovat sinulle suitsuketta: uhraa ja sinut palkitaan hyvin, mutta jos kieltäydyt, sinua kidutetaan ja saat kärsiä kauhean kuoleman.

Quirinus vastasi, että kärsimykset olisivat hänelle kunniaksi, jolloin Maximus määräsi hänet ruoskittavaksi. Koko ajan häntä kehotettiin uhraamaan epäjumalille ja hänelle luvattiin, että hänestä tehtäisiin Jupiterin pappi. ”Minä olen jo pappi ja uhraan itseni Jumalalle”, marttyyri huusi pelottomasti. ”Olen valmis kärsimään paljon pahempaakin rohkaistakseni toisia seuraamaan minua lyhyellä tiellä ikuiseen elämään.”

Kun Maximuksella ei ollut valtuuksia tuomita ketään kuolemaan, hän lähetti Quirinuksen Pannonia Priman maakunnan kuvernöörin Amantiuksen eteen Sabariaan, nykyiseen Szombathelyyn Unkarin puolella. Amantius kysyi, pitivätkö tiedot hänen aikaisemmasta oikeudenkäynnistään paikkansa. Quirinus myönsi sen ja sanoi: ”Olen tunnustanut todellisen Jumalan Sisciassa enkä ole koskaan palvonut ketään muuta. Kukaan ei voi koskaan erottaa minua Hänestä.” Amantius ei halunnut kiduttaa vanhusta vaan kehotti häntä tekemään sen, mikä sallisi hänen päättää päivänsä rauhassa, mutta uhkaukset ja lupaukset eivät saaneet Quirinusta muuttamaan mieltään. Kuvernöörillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tuomita hänet kuolemaan.

Pyhän marttyyripiispa Quirinus Siscialaisen kaulaan ripustettiin kivi ja hänet heitettiin Rabajokeen. Ennen kuin hän katosi näkyvistä, hänen kuultiin lausuvan rukouksen ja kehotuksen sanoja. Tämä tapahtui vuonna 308. Kristityt nostivat hänen ruumiinsa joesta. Kun Pannonian kristityt pakenivat barbaareja 400-luvun alussa, he veivät pyhät reliikit mukanaan pyhän Sebastianuksen katakombeihin Roomaan, mistä ne siirrettiin vuonna 1140 Santa Marian kirkkoon Trastevereen.

Pyhä Metrofanes oli Rooman keisari Probuksen (276–282) veljen Dometiuksen poika. Jumalan armosta Dometius tajusi pakanallisten jumaluuksien palvonnan turhuuden, kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Sen jälkeen hän muutti poikiensa Probuksen ja Metrofaneksen kanssa Byzantioniin, joka oli tuolloin syrjäinen pikkukaupunki (myöhemmin Konstantinopoli). Dometius ystävystyi kaupungin piispan Tituksen kanssa. Tämä vihki hänet papiksi ja määräsi hänet seuraajakseen.

Dometius johti Bysantionin kirkkoa 24 vuotta, joihin mahtui sekä vainon että rauhan aikoja. Sitten piispanistuimelle nousi hänen poikansa Probus, joka johti Byzantionin kirkkoa noin 12 vuotta. Sen jälkeen kirkon johtajana jatkoi Dometiuksen nuorempi poika Metrofanes, jota kaikki ihailivat hänen hyveittensä ja tasapainoisen ja viisaan luonteensa vuoksi.

Kun Konstantinos Suuri tahtoi siirtää valtakunnan pääkaupungin itään ja etsi sille sopivaa paikkaa, hän kohtasi Byzantionissa Metrofaneksen. Alueen sijainti idän ja lännen risteyksessä ja sen erinomainen ilmasto eivät ehkä olleet ainoita syitä, miksi keisari valitsi pääkaupungiksi juuri Byzantionin. Kerrotaan, että myös piispa Metrofaneksen pyhyys oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Pelkkä pyhän piispan näkeminen oli jo omiaan herättämään syvää kunnioitusta.

Kun ensimmäinen yleinen kirkolliskokous kokoontui Nikeassa vuonna 325, Metrofanes oli jo vanhuuden ja sairauden heikentämä eikä pystynyt itse osallistumaan siihen. Edustajakseen hän lähetti johtavan pappinsa ja luottomiehensä Aleksanterin. Palattuaan Konstantinopoliin keisari Konstantinos vieraili Metrofaneksen luona. Tämä kertoi nähneensä näyn, jonka mukaan ensin Aleksanterista (30.8.) ja sitten Paavalista (6.11.) tulisi hänen seuraajiaan.

Muutama päivä keisarin vierailun jälkeen pyhä Metrofanes lähti tästä maailmasta korkeassa iässä. Hänen sanotaan kuolleen 117-vuotiaana. Kerrotaan myös, että Nisibiksen piispa Jaakob (13.1.) toimitti hänen hautauksensa. Pyhän Metrofaneksen kallisarvoiset reliikit sijoitettiin hänen muistonsa kunniaksi rakennettuun kirkkoon Heptaskaloksen alueelle. Kirkko ja pyhän Metrofaneksen reliikit tuhoutuivat 700-luvun jälkipuolella, kun keisari Konstantinos Kopronymos vainosi ikonien kunnioittajia.

Pyhä Optatus oli Milevin (Milevum, Milevis) piispa Numidiassa, nykyisen Algerian alueella. Hän oli kääntynyt pakanuudesta kristinuskoon. Optatuksesta tuli yksi johtavista kirkon puolustajista 300-luvulla. Häntä verrattiin pyhiin Ambrosius Milanolaiseen ja Hippon piispaan Augustinukseen, vaikka onkin sittemmin jäänyt näiden varjoon.

Optatus oli ensimmäinen piispa, joka kirjoituksillaan osoitti vääriksi donatistien näkemyksiä, kun nämä jakoivat Afrikan kirkkoa nimittäen kilpailevan hierarkian, kiistäen kirkon sakramenttien pätevyyden ja julistaen oman kirkkonsa olevan ainoa oikea Kristuksen kirkko. Donatistinen piispa Parmenianus selitti heidän oppejaan tutkielmassa, joka ei ole säilynyt. Piispa Optatus kirjoitti vuoden 370 tienoilla kirjan, jossa hän osoitti donatistien väitteet harhakäsityksiksi, ja 15 vuotta myöhemmin hän vielä täydensi teostaan. Vaikka Optatus piti skismaa pahempana syntinä kuin vanhempien murhaa, kirja on kirjoitettu sovittelevassa hengessä, koska piispa halusi käännyttää vastustajansa oikeaan oppiin.

Optatus erotti selvästi harhaoppiset ja skismaatikot. Harhaoppiset ovat pettäneet uskonsa tai vääristäneet sen eikä heillä ole todellisia sakramentteja tai jumalanpalveluksia. Skismaatikot taas ovat kapinoivia kristittyjä, joilla on yhteisestä lähteestä perityt aidot sakramentit.

Optatus oli samaa mieltä Parmenianuksen kanssa siitä, että on vain yksi kirkko, mutta korosti, että kirkon olennainen ominaisuus on sen universaalisuus, maailmanlaajuinen katolisuus. Hän ihmetteli, miten donatistit väittivät kirkkonsa olevan ainoa oikea kirkko, vaikka heitä oli vain pienellä alueella Afrikassa ja mitättömässä siirtokunnassa Roomassa. Kirjassaan Optatus myös viittasi paavin istuimeen, ”joka on meidän”, ja laati luettelon – tosin virheellisen – siihenastisista paaveista. Hän selitti katolista oppia, jonka mukaan sakramentit ovat itsessään pyhiä eikä niiden pätevyys ole riippuvainen sakramentin toimittajan kelvollisuudesta, toisin kuin donatistit väittivät.

Kirkon ja valtion suhteesta Optatus totesi, että valtio ei ole kirkossa mutta kirkko on valtiossa, nimittäin Rooman keisarikunnassa. Käsitellessään alkusyntiä ja tarvetta puhdistautua kasteessa, hän kirjoitti kasteen yhteydessä toimitettavista eksorkismeista ja voitelusta. Kirjassaan hän myös kuvaili liturgiaa uhrina, mainitsi kirkon siihen aikaan käyttämiä rangaistuksia ja kertoi reliikkien kunnioituksesta.

Pyhän piispa Optatuksen elämästä ja kuolemasta ei ole säilynyt tarkempaa tietoa, mutta hänen oletetaan kuolleen vuonna 387.

Pyhittäjä Alonios (Alonis) oli askeettinen erämaaisä, joka eli 300-luvulla Egyptin Sketiksessä Niilin deltan länsipuolella. Hänen lyhytsanaisia tarkkanäköisiä viisauksiaan on säilynyt jälkipolville.

Alonios selitti Saarnaajan kirjan kohtaa ”on aika olla vaiti” seuraavasti: ”Jos muistaa nämä sanat, tietää, että on hyvä pysyä hiljaa: Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”[1]

Kerran abba Alonios keskusteli abba Agathonin (8.1.) kanssa vaitiolosta. Agathon kysyi: ”Haluaisin olla hiljaa, jotta en sanoisi mitään väärää, mutta miten saavutan sen?” Abba Alonios vastasi: ”Jos et sano mitään väärää, lankeat moniin synteihin.” Agathon kysyi, mitä tämä tarkoitti. Vanhus Alonios vastasi kertomuksella, jotta Agathon osaisi olla varuillaan: ”Kaksi veljestä tekee murhan ja toinen murhaajista pakenee sinun tykösi. Viranomaiset tulevat etsimään murhaajaa ja kuulustelevat sinua. Jos et halua sanoa mitään väärää, sinun täytyy luovuttaa heille luoksesi paennut mies, joka tuomitaan kuolemaan, mutta hänelle olisi parempi, että antaisit hänen päästä vapaaksi, jotta hänet tuomitsisi vain Jumala, joka tietää kaiken.” Alonios uskoi, että murhaaja saattaisi palata oikealle tielle ja ennemmin tai myöhemmin katua tekoaan.

Abba Alonioksen mukaan kukaan ei löydä rauhaa ellei hän sano sydämessään: ”Tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin Jumala ja minä.” Ja toisella kerralla hän sanoi: ”Jos en olisi luopunut kaikesta, mikä oli johdettu minun omasta tahdostani ja näytti minusta hyvältä, en olisi koskaan voinut yrittää saavuttaa hyveitä.”

Nöyryyden ja itsensä alentamisen saavuttaminen kuuluivat abba Alonioksen kilvoitteluun. Näistä kysyttäessä hän sanoi: ”Meidän täytyy asettaa itsemme kaikkia eläimiä alemmaksi, sillä niitä ei tuomita.” Kun abba Alonios oli toimittanut jumalallisen liturgian, vanhat miehet, jotka olivat saaneet siitä hengellistä iloa, kehuivat häntä, mutta Alonios ei ollut kuulevinaan. Kun toinen abba kysyi, miksi hän ei vastannut, hän sanoi: ”Jos minä vastaisin, se merkitsisi sitä, että hyväksyn heidän ylistyksensä.” Pyhittäjä Alonios ei halunnut arvioida ketään ennen aikaansa, ennen kuin Herra tulee: silloin jokainen saa ylistyksensä Jumalalta. Pyhittäjä Alonios Sketisläinen nukkui pois rauhassa.

Pyhä Sofia oli kotoisin Traakian Ainoksesta. Hänen hurskaat vanhempansa olivat kaupungin johtohenkilöitä. Kun Sofia varttui, vanhemmat antoivat hänet avioon ja hän synnytti kuusi lasta. Näin hän eli tavallista maallisten huolten täyttämää elämää. Sofia osoitti kuitenkin käytännössä, että jos joku tahtoo elää Jumalalle otollisesti, huolet eivät voi sitoa häntä. Kaikissa olosuhteissa on aina mahdollista täyttää Herran käskyt ja harjoittaa Jumalalle otollisia tekoja ja hyveitä. Sofia kävi kirkossa kaikissa jumalanpalveluksissa, ja lisäksi hän rukoili kotonaan öisin.

Sofian kaikki lapset kuolivat nuorina. Sen jälkeen hänestä tuli orpojen äiti ja leskien tukija. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi harjoittaa ankaraa paastoa syöden vain kuivaa leipää ja juoden pelkkää vettä. Kyynel kimmelsi aina hänen silmäkulmassaan ja psalmit olivat jatkuvasti hänen huulillaan. Sofialle oli ominaista pohjaton nöyryys, jota hän osoitti kaikkein alhaisimmillekin. Hän antoi kaikille luokseen tuleville köyhille mielellään runsaita almuja. Autuas Sofia kärsi mieluummin itse puutetta kuin lähetti köyhän pois tyhjin käsin.

Kaikesta tästä Jumala palkitsi Sofian ihmeellisellä tavalla. Sofialla oli köyhien tarpeita varten suuri viiniruukku täynnä viiniä. Hän jakoi sitä heille omin käsin ja havaitsi ihmeekseen, että mitä enemmän viiniä hän siitä ammensi, sitä täydempi ruukku oli. Niin kauan kuin hän ei kertonut ihmeestä kenellekään, se jatkui eikä viini vähentynyt. Mutta kun hän kertoi siitä eräälle sukulaiselleen, ihme lakkasi ja ruukku alkoi tyhjetä. Tämä suretti suuresti Sofiaa. Arvellen, että ihme päättyi hänen arvottomuutensa tähden, Sofia kiristi tämän jälkeen askeettista kilvoitteluaan äärimmäisyyksiin. Hänen koko ruumiinsa kuivettui eikä hän pystynyt enää edes kunnolla hengittämään.

Tällä tavoin kilvoitellen autuas Sofia vietti kaikkiaan 34 vuotta. Koko hänen elinaikansa oli noin 52 vuotta. Vasta vähän ennen kuolemaansa Sofia otti vastaan nunnaksi vihkimyksen.

Pyhittäjä Mefodi tuli nuorena pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luo ja alkoi kilvoitella hänen ohjauksessaan pyhittäjän ensimmäisten oppilaiden joukossa. Hiljaisuutta kaivaten Mefodi siirtyi aikanaan ohjaajansa siunauksella Jahromajoen takaiseen tammimetsään noin 25 kilometrin päähän Dmitrovin kaupungista. Sinne hän rakensi itselleen keljan suon ympäröimälle mäelle ja antautui ankaraan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hänen sielunsa irtaantui yhä enemmän kaikesta maallisesta ja pyrki kiihkeästi kohti taivaallisia. Mutta niin kuin nuotion valo metsässä ei voi pysyä piilossa, niin ei Mefodin kilvoituselämä pysynyt piilossa soiden keskelläkään. Kun hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita, pyhittäjä Sergei kehotti häntä muuttamaan terveellisempään paikkaan ja perustamaan sinne luostarin. Mefodi seurasi ohjaajansa neuvoa ja perusti luostarin pienen Pešnošajoen varrelle.

Veljestö vietti työteliästä elämää. Mefodi oli heille kaikessa hyvä esikuva. Hän oli ankara itseään kohtaan, mutta suhtautui lempeästi veljiin. Ajoittain hän vetäytyi muutaman kilometrin päähän luostarista rukoillakseen metsän yksinäisyydessä. Joskus pyhittäjä Sergei tuli tapaamaan häntä hengellistä keskustelua varten.

Pyhittäjä Mefodi antoi henkensä Jumalalle luostarissaan vuonna 1392. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon kansaa, vanhuksia, orpoja ja leskiä, jotka surivat hänen lähtöään. Hänen kunnioituksensa pyhänä alkoi Pešnošan luostarissa ja sen ympäristössä heti hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Mefodin kuolinpäivästä on kahdenlaista tietoa; sen tähden hänen muistoaan on vietetty kahtena eri päivänä, kesäkuun 4. ja 14. päivänä.

Pyhittäjät Jeleazar, Nazari ja Jevmeni perustivat Ääniselle Murma-nimiselle saarelle Pyhän Johannes Kastajan luostarin. Vanhoissa pyhien luetteloissa heitä sanotaan kreikkalaisiksi, minkä vuoksi heitä on pidetty Konstantinopolista pohjoiseen tulleen pyhittäjä Lazari Muromalaisen (8.3.) oppilaina. Heidän elinajastaan ei ole tarkempaa tietoa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.