14.2.2023

Maron eli 300-luvun puolivälin jälkeen Luoteis-Syyrian Kyrroksessa. Hän kilvoitteli erakkona vuorella, jossa oli aiemmin ollut pakanauskonnon kulttipaikka. Hänellä oli siellä pieni telttakatos, jota hän joskus käytti, mutta yleensä hän kilvoitteli avoimen taivaan alla kesähelteiden ja talvipakkasten armoilla.

Jumalan rakkaus ja ankarat kilvoitukset kirkastivat Maronin sielun, ja hän sai ihmeidentekemisen lahjan. Vähitellen hänen maineensa kasvoi niin, että hänen luokseen tultiin pitkienkin matkojen päästä. Erityisesti moni kuumeen ja horkan vaivaama parani taudistaan, ja riivattuja vapautui. Mutta pyhä Maron oli myös sielujen parantaja, joka sai sanoillaan ja läsnäolollaan ihmiset muuttumaan. Näin jotkut parantuivat ahneudesta, toiset kiukkuisuudesta, kärsimättömyydestä, laiskuudesta tai väärämielisyydestä. Maronin maine levisi laajalle, ja muun muassa pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) ylisti hänen kilvoituksiaan.

Pyhittäjä Maron nukkui pois lyhyen sairauden jälkeen 420-luvun alussa. Maron itse olisi halunnut päästä samaan hautaan yhdessä suuresti ihailemansa kilvoittelijan Zebinaksen (23.2.) kanssa, mutta Maronin ruumiista nousi kahden kylän välillä niin hurja kiista, että toivomus unohtui. Lopulta isomman kylän väki ajoi toiset voimakeinoin pois, vei pyhittäjän ruumiin ja hautasi sen kunniallisesti. Hänen kunniakseen rakennettiin suuri pyhäkkö, jossa alettiin viettää vuosittain suurta juhlaa pyhittäjä Maronin kunniaksi.

Pyhittäjä Maronin vaikutus Luoteis-Syyrian alueella jäi pysyväksi. Hänen elämäkertansa kirjoittajan piispa Teodoretos Kyrroslaisen sanoin Kyrroksen alueella kukoistava Jumalan viinitarha oli Maronin istuttama. Maron sai näet monia seuraajia, ja näistä osa järjestäytyi luostariveljestöiksi ja osa kilvoitteli hänen esimerkkinsä mukaan avoimen taivaan alla äärimmäisen askeettisesti.

Myöhemmin Maronin mukaan nimettiin suuri luostari Apamean lähellä, ja sinne siirrettiin hänen reliikkejään. Luostarista tuli yksi Länsi-Syyrian syyriankielisen kristillisen kulttuurin tärkeimmistä keskuksista. Kun sen vaikutuspiiriin kuuluneet Libanonin kristityt eriytyivät 600-luvulla teologisten kiistojen, kirkkopoliittisten riitojen ja arabien valloitusten seurauksena omaksi, itsenäiseksi kirkkokunnakseen, heitä alettiin kutsua maroniiteiksi. Libanonin maroniitit kunnioittavatkin yhä pyhittäjä Maronia hengellisenä isänään. Muslimit hävittivät hänen nimeään kantaneen luostarin 900-luvulla, mutta pyhittäjän pää saatiin pelastettua. Ristiretkien jälkeen maroniitit unioituivat Rooman kirkon kanssa.

Pyhää Maronia on kunnioitettu myös Venäjällä. Sitä kautta myös Valamon luostarissa pyhän Maronin ikonia on perinteisesti säilytetty kunniapaikalla ikonostaasin vieressä.

Pyhä Abraham oli edellä kuvatun pyhittäjä Maronin (14.2.) aikalainen ja aloitti kilvoittelunsa samoilla seuduilla. Hän paastosi ja rukoili seisaallaan niin pitkiä aikoja, ettei välillä kyennyt enää kävelemään. Jumalan armon avulla hän kuitenkin vahvistui niin paljon, että päätti lähteä erikoislaatuiseen kilvoitukseen. Kuultuaan Libanonissa olevasta pakanallisesta kylästä, jossa kristittyihin suhtauduttiin vihamielisesti, Abraham tekeytyi kauppiaaksi ja lähti matkaan mukanaan apumiehiä ja tyhjiä säkkejä.

Abraham vuokrasi kylästä pienen talon. Ensimmäiset kolme–neljä päivää hän eli kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitten hän aloitti tavanomaiset palveluksensa. Kun hänen talostaan alkoi kuulua psalmilaulua, kylän koollekutsuja huusi kaikki paikalle. He sulkivat ovet ulkoapäin ja alkoivat kantaa paikalle maata, jota he pudottivat katon kautta taloon. Abrahamin miehet jatkoivat laulamista kaikessa rauhassa, vaikka maata kertyi niin paljon, että he eivät enää pystyneet liikkumaan. Kun kyläläiset näkivät, etteivät Abrahamin miehet suuttuneet eivätkä tehneet minkäänlaista vastarintaa, he rauhoittuivat hieman. He avasivat oven, kiskoivat miehet ulos ja käskivät heidän lähteä kylästä välittömästi.

Samalla paikalle tuli veronkantajia, jotka olivat tunnettuja kovista otteistaan. Muutamia kyläläisiä sidottiin ja toisia pahoinpideltiin, kun he eivät kyenneet maksamaan verojaan. Herransa tavoin Abraham sääli vainoojiaan; hän vaati veronkantajia kohtelemaan väkeä lempeämmin ja lupasi maksaa veroa köyhien kyläläisten puolesta sata kultarahaa muutaman päivän kuluttua.

Kyläläiset liikuttuivat Abrahamin hyväsydämisyydestä ja pyysivät anteeksi raivoaan. Koska kylästä puuttui johtaja, he pyysivät häntä ryhtymään heidän suojelijakseen. Tuohon aikaan maatyöläiset olivat maanomistajien mielivallan armoilla, ellei heillä ollut jonkinlaista suojelijaa, ja erakkomunkit toimivat usein heidän puolestapuhujinaan.

Abraham lähti Emesan (Homs) kaupunkiin ja sai lainattua ystäviltään lupaamansa summan ja maksoi verot sovitulla hetkellä. Näin Abraham voitti kyläläisten luottamuksen, ja nämä rakensivat kylään kirkon. Kun kirkkoon tarvittiin pappi, kyläläiset ilmoittivat, etteivät hyväksy ketään muuta kuin Abrahamin.

Abraham sai osakseen pappeuden armon, ja hän jäi kyläläisten luo kolmeksi vuodeksi ohjaten ja opettaen heitä kristilliseen elämään ja uskon salaisuuksiin. Sitten yksi hänen mukanaan tulleista apumiehistä vihittiin papiksi hänen tilalleen, ja Abraham palasi takaisin kilvoitteluelämään. Hänen maineensa kristinuskon levittäjänä oli kuitenkin levinnyt, ja ennen pitkää hänet nimitettiin Harranin piispaksi.

Pohjois-Mesopotamian Harran oli ollut yksi pakanallisten uskontojen tärkeimpiä keskuksia jo vuosituhansia ja siellä vastustettiin kristinuskoa jyrkästi. Piispa Abraham teki siellä väsymättömästi työtä vuodesta toiseen ohjaten ihmisiä niin opetuksellaan kuin esimerkilläänkin. Koko piispuutensa ajan hän ei syönyt edes leipää eikä keitettyjä kasviksia. Hän eli pelkillä salaatinlehdillä, sikureilla ja sellerillä sekä hedelmillä, joita hän tapasi pureksia raakana aina iltapalveluksen jälkeen. Hänen ei nähty koskaan edes juovan mitään. Joka yö Abraham veisasi hitaasti ja rauhallisesti 40 psalmia, ja lepohetkensä hän nuokkui tuolillaan.

Vaikka Abrahamin riudutti itseään kilvoituksillaan, hän ei tinkinyt vieraanvaraisuudesta. Hän järjesti aina kaikille vierailleen mukavan huoneen ja palveli heitä henkilökohtaisesti tuoden leipää, kääryleitä, tuoretta kalaa ja viiniä. Hän sanoi toimivansa patriarkka Abrahamin tavoin tarjoillessaan vierailleen syömättä itse heidän kanssaan.

Abraham tunnettiin oikeamielisenä ja puolueettomana henkilönä, ja siksi hän sai lähes päivittäin soviteltavakseen ja ratkaistavakseen kaupunkilaisten riitoja. Hän toimi viisaan lääkärin tavoin välttäen äärimmäisyyksiä ja pyrkien säilyttämään tasapainon, mutta kuitenkin asettaen väärin tehneille sopivia rangaistuksia. Vuosien saatossa hän vähitellen kitki hengellisen peltonsa ohdakkeista ja sai sen kasvamaan Jumalalle otollista hedelmää. Lopulta Harraninkin asukkaista enemmistö oli kristittyjä.

Abrahamin maine levisi valtakunnan pääkaupunkiin saakka, ja itse keisari Teodosios II (408–450) tahtoi tavata hänet. Abraham taivalsi Konstantinopoliin. Kun hän saapui karkeassa vuohenkarvaisessa viitassaan keisarin eteen, tämä otti hänet lämpimästi ja kunnioittavasti vastaan. Keisarin perheen naisväki tarttui Abrahamin käsiin ja pyysi tältä esirukouksia. Abraham hädin tuskin ymmärsi, mitä oli tekeillä, sillä hän ei osannut kreikkaa.

Matkan rasitukset olivat ilmeisesti Abrahamille liikaa, sillä hän nukkui pois Konstantinopolissa vuoden 423 tienoilla. Keisari tahtoi ensin pitää hänen reliikkinsä pääkaupungissa, mutta totesi sitten, että olisi oikein palauttaa paimen lampaidensa luo. Keisari itse kulki saattueen johdossa, kun se lähti kohti Antiokiaa. Hänen perässään tuli keisarinna, heidän tyttärensä, hallitusmiehet, sotilaat ja suunnaton joukko kansalaisia.

Pyhittäjä Abrahamin reliikit kuljetettiin Antiokian kautta itään Eufratvirralle saakka. Kaikkialla ihmiset tungeksivat arkun luo saadakseen osansa pyhittäjän reliikkien siunauksesta. Vartijat pitivät keppien avulla kurissa ne, jotka yrittivät repiä ruumiinkappaleita tai pyhittäjän vaatteita itselleen. Lopulta pyhittäjä Abraham haudattiin kunniallisesti Harranin itäpuolelle. Keisari Teodosios piti itsellään muistona pyhän Abrahamin karvaisesta viitasta ottamansa riekaleen, jota hän piti toisinaan mukanaan.

Pyhittäjä Auksentios oli persialaista sukujuurta. Hänen isänsä Addas oli paennut Persiasta Šapur II:n (309–379) käynnistämän kristittyjen vainon aikana Syyriaan.

Siellä hän meni naimisiin ja sai pojan, joka sai nimekseen Auksentios. Joskus 400-luvun alussa he muuttivat Konstantinopoliin. Nuori Auksentios sai hyvän koulutuksen ja pääsi palvelemaan keisari Teodosios II:n (408–450) ratsumieskaartiin.

Auksentios oli luonteeltaan hyveellinen ja oikeamielinen. Keisari piti hänestä, ja hän kuului monien pyhien kilvoittelijoiden kuten pyhittäjä Markianoksen (10.1.) lähimpiin ystäviin. Auksentios vietti heidän kanssaan yökausia rukoillen heidän toimittamissaan pitkissä kokoöisissä vigilioissa. Hän kävi usein Markianoksen rakennuttamassa Pyhän Irenen kirkossa. Monta kertaa he kävivät yhdessä Hebdomonissa tapaamassa pylväskilvoittelija Johannesta.

Auksentios päätti lopulta hylätä kokonaan maailman ja jopa parhaat ystävänsä. 440-luvun alussa hän luopui asemastaan kaartissa, vetäytyi Bitynian Okseian vuorelle[1] ja eli siellä tuntemattomana. Johannes Kastajan tapaan hän oli pukeutunut karvaiseen vaatteeseen. Auksentioksen löysivät ensimmäisinä eräät paimenpojat, jotka olivat jo pitkään olleet etsimässä kadonneita lampaitaan. Pojat pelästyivät luullen häntä ensin eläimeksi, mutta Auksentios rauhoitteli heitä, lausui rukouksen ja ilmoitti, missä lampaat olivat. Kun poikien vanhemmat kuulivat tästä, he rakennuttivat Auksentiokselle keljan vuorenhuipun tuntumaan. Auksentios ei kuitenkaan tarvinnut hienoa keljaa vaan asettui sen viereen pieneen koppiin, jossa hän keskittyi rukoukseen suomatta ruumiilleen minkäänlaisia mukavuuksia.

Auksentioksen luona alkoi käydä vieraita, jotka pyysivät häneltä hengellistä ohjausta tai parantavaa rukousta. Auksentios tapasi keskustella heidän kanssaan pienen ikkunan kautta. Keskustelun aluksi hän pyysi tulijaa aina ensin antamaan kunnian Jumalalle. Vieraat saattoivat jäädä kuuntelemaan, kun Auksentios luki ja toimitti palveluksia.

Jokapäiväisen kilvoituksensa koettelema ja karaisema Auksentios sai sellaisen vallan Paholaista vastaan, että saattoi karkottaa riivaajia. Monet hänen luokseen tulleista parantuivat vaivoistaan. Kerran Auksentios paransi Nikomedeiasta tulleen sokean naisen koskettamalla tämän silmiä sanoen: ”Kristus, todellinen Valo, parantakoon sinut.”

Kun keisari Markianos (450–457) kutsui koolle neljännen yleisen kirkolliskokouksen (451) tuomitsemaan Eutykheen harhaopin, joka teki tyhjäksi Kristuksen ihmisyyden todellisuuden, hän kutsui paikalle myös Auksentioksen. Tämä oli kuitenkin haluton osallistumaan kokoukseen. ”Opilliset asiat kuuluvat piispoille, eivät munkeille”, hän sanoi. Kun Auksentios kieltäytyi lähtemästä keisarin sanansaattajien mukaan, hänen ortodoksisuuttaan alettiin epäillä. Paikalle lähetettiin miehiä pakottamaan hänet ulos majastaan. He eivät kuitenkaan saaneet ovea auki. Auksentios neuvoi heitä siirtämään tietyt lankut syrjään, teki ristinmerkin kolme kertaa sanoen samalla kolmesti ”Siunattu olkoon Jumala”, minkä jälkeen ovi aukeni. Auksentios lähti heidän mukaansa. Koska hän oli kilvoitustensa heikentämä, hänet vietiin vaunuilla.

Auksentios kuljetettiin Filean luostariin, jossa hänet lukittiin keljaan kuin rikollinen. Monet kävivät hänen luonaan kuuntelemassa hänen viisauttaan, mutta toiset pitivät häntä harhaoppisena. Seuraavaksi hänet siirrettiin lähemmäksi Khalkedonia Pyhän Hypatioksen luostariin, jossa munkit vastaanottivat hänet iloiten ja antoivat hänelle rauhallisen keljan.

Keisarin saattue tuli hakemaan Auksentioksen vierailulle Hebdomonin palatsiin Konstantinopoliin. Keisari halusi Auksentioksen tukevan kirkolliskokouksen päätöksiä. Auksentios ei ollut kunnolla selvillä siitä, mitä kokous oli päättämässä, joten hän vastasi: ”Mikä minä olen olemaan pyhien isien joukossa? Minähän olen itse opetuksen tarpeessa.” Myöhemmin Auksentios tuotiin toisen kerran keisarin eteen, joka pyysi häntä taas tunnustamaan kokouksen päätökset ja pysymään kirkon yhteydessä. Tuossa vaiheessa kokous oli monien mielestä taipumassa liian nestoriolaisen tulkinnan taakse, joten Auksentios vastasi: ”Kuinka voin olla yhteydessä niiden kanssa, jotka eivät tunnusta ainaista neitsyttä Jumalansynnyttäjää?” Auksentios lupasi kuitenkin hyväksyä kokouksen päätökset, jos ne eivät olisi missään kohdin ristiriidassa Nikean isien uskon ja yleisten kirkolliskokousten opin kanssa. Tämän kuullessaan keisari riemastui niin, että suuteli Auksentiosta ja lähetti hänet kunniasaatossa Suureen kirkkoon, jossa Konstantinopolin arkkipiispa luki kokouksen päätökset hänelle ääneen eikä Auksentioksella ollut mitään niitä vastaan.

Näiden tapahtumien jälkeen Auksentios ei enää palannut Okseian vuorelle, vaan asettui Skopan vuorelle, joka oli korkeampi ja karumpi. Hänen oppilaansa rakensivat hänelle laudoista keljan, jonka pienestä ikkunasta hän kävi keskusteluja vierailijoiden kanssa. Usein hän keskusteli iltaan asti, minkä jälkeen hän tarjosi yksinkertaisen aterian ja lähetti vieraat paluumatkalle.

Auksentios rohkaisi kristittyjä pyhittämään sunnuntait Herran ylösnousemukselle ja valmistautumaan siihen lauantai-illasta alkavalla kokoöisellä palveluksella. Perjantait hän kehotti erottamaan rukoilemalla ja paastoamalla Herran eläväksitekevien kärsimyksien kunniaksi.

Auksentios kirjoitti hymnejä, jotka olivat sekä kauniita että hengellisesti hyödyllisiä. Säkeiden sisällöllinen rikkaus osoittaa, ettei hän ollut tietämätön dogmaattisista kysymyksistä vaan ainoastaan haluton riitelemään niistä. Hänen veisunsa ovat samalla varhaisinta ortodoksista tropari-hymnografiaa. Monet hänen säkeistään ovat ylistäviä ja katumuksellisia: ”Oi Sinä, jonka valtaistuimena ovat kerubit: avaa taivaat, sääli meitä ja pelasta meidät.” Hän laati säkeet lyhyiksi, jotta ne olisivat helposti opittavissa.

Ihmisiä opettaessaan Auksentioksella oli tapana pysähtyä aika ajoin ja pyytää kuuntelijoita laulamaan kanssaan jokin hymni. Tällaiset opetus- ja lauluhetket saattoivat kestää tuntikausia. Auksentios veisasi kolmen nuorukaisen tulisessa pätsissä lausumia säkeitä, joihin muut vastasivat kertosäkeillä: ”Kaikki Herran työt, kiittäkää Herraa!” ja: ”Ylistäkää ja korkeasti kunnioittakaa Häntä iankaikkisesti!” Auksentios pyysi aina kaikkia yhtymään lauluun: miehiä ja naisia, orjia ja vapaita.

Tulijat toivat Auksentiokselle lahjaksi kaikenlaisia ruokatarpeita. Hän piti itsellään öljyä ja hunajakakkuja, mutta kaiken muun hän jakoi köyhille.

Auksentios ei ottanut oppilaakseen ketä tahansa, joka ilmoitti haluavansa kilvoitella hänen alaisuudessaan. Sen sijaan hän saattoi antaa tulijalle samanlaisen karvaisen viitan kuin hänellä itsellään oli ja sanoi: ”Veli, mene sinne mihin Herra sinut johtaa.”

Eräänä lauantaina Auksentios avasi keljansa ikkunan, huokasi ja sanoi kolme kertaa: ”Siunattu on Herra.” Sitten hän ilmoitti, että pyhä Simeon Styliitta (1.9.) on siirtymässä Herran luokse. Kun uutinen Simeonin kuolemasta aikanaan saapui Antiokiasta, kävi ilmi, että se oli tapahtunut juuri tuona päivänä.

Auksentioksen luona kävi myös keisarinna Pulkherian kamarirouva Stefania. Tämä pyysi monta kertaa Auksentiosta vihkimään hänet nunnaksi, mutta Auksentios vastasi aina, että Jumalaa voi miellyttää myös maailmassa eläen. Lopulta Auksentios kuitenkin suostui ja osoitti hänelle vuoren juurelta kilvoittelupaikan.

Stefania sai pian kumppanikseen Kosmia-nimisen naimisissa olleen naisen. Heidän seuraansa alkoi liittyä yhä uusia naisia, niin ylimysneitoja kuin entisiä prostituoitujakin. Tulijoita oli kaikista yhteiskuntaluokista. Kun heitä oli jo seitsemänkymmentä, Auksentios rakennutti heille kirkon ja asuintilat, ja yhteisö muuttui luostariksi. Sitä kutsuttiin asukkaidensa karkean vaatetuksen mukaan nimellä Trikhinareia.[2] Perjantaisin ja sunnuntaisin nunnat nousivat pyhän Auksentioksen vuorelle, ja tämä antoi heille opetusta ulkonaisesta ja eritoten sisäisestä kilvoituksesta.

Toisinaan Auksentios kävi alhaalla nunnien luona. Hän liikkui hyppelehtien ketterästi jyrkällä polulla vanhuudestaan ja heikkoudestaan huolimatta. Kerran hän lähti katsomaan nunnaluostarin uusia rakennuksia ja antoi kilvoittelijoille siunauksensa. Palattuaan omaan keljaansa Auksentios sairastui, ja muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois. Tämä tapahtui vuonna 473.

Pyhän Auksentioksen hautajaisiin kerääntyi valtaisa joukko erakkomunkkeja ja kaupunkilaisia. Hänen reliikeistään syntyi kova kilpailu. Ne jäivät ensin Pyhän Hypatioksen luostarin munkeille, mutta kun Trikhinareian nunnat kyynelin pyysivät reliikkejä itselleen, ne luovutettiin hänen hengellisten tyttäriensä haltuun.

Skopan vuorta alettiin myöhemmin kutsua Auksentioksen vuoreksi. Siitä tuli bysanttilaisen kilvoituselämän keskus, jossa toimi seitsemän luostaria. Sen kasvatteja ovat olleet muun muassa Stefanos Uusi (28.11.) ja patriarkka Athanasios (28.10.).

Helmikuun 14. päivänä muistellaan slaavien apostolia Kyrillosta, joka antoi henkensä Herralle vuonna 869. Hänen elämästään kerrotaan toukokuun 11. päivän kohdalla, jolloin vietetään pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen yhteistä juhlaa.

Kiovan luolaluostarin perustajien pyhittäjien Antonin ja Feodosin luo tuli 1000-luvun lopussa Konstantinopolista neljä varakasta rakennusmestaria. He kysyivät, minne munkit halusivat rakennuttaa kirkon. ”Paikalle, jonka Herra osoittaa”, pyhittäjät vastasivat. Silloin rakennusmestarit ihmettelivät: ”Onpa kummallista, että te tiedätte kuolinhetkenne, mutta ette vielä ole valinneet paikkaa kirkkoanne varten, vaikka maksoitte meille jo osan palkasta kultana.” Pyhittäjät pyysivät kreikkalaisia selittämään, mitä he tarkoittivat. Silloin nämä kertoivat: ”Eräänä aamuna auringon noustessa meidän kunkin luokse tuli hurskaan näköisiä miehiä, jotka kehottivat meitä tulemaan Blahernan kirkkoon. Saavuimme kaikki sinne yhtä aikaa. Äkkiä näimme Valtiattaren sotajoukon ympäröimänä ja kumarsimme häntä. Hän sanoi haluavansa rakentaa itselleen kirkon Kiovaan Venäjälle, antoi meille kultaa ja käski lähteä rakentamaan kirkkoa. Hän kehotti meitä menemään Antonin ja Feodosin luo. Vielä hän sanoi, että Antoni siirtyy ajasta ikuisuuteen siunattuaan rakennustyöt ja että Feodosi seuraa häntä vuoden kuluttua. Lähettäessään meidät matkaan Valtiatar antoi meille seitsemän marttyyrin pyhäinjäännökset sijoitettavaksi kirkon perustukseen.” Vielä rakentajat vakuuttivat, että itse pyhittäjät Antoni ja Feodosi olivat ojentaneet heille Valtiattaren antaman kullan. Tämän kertomuksen kuultuaan Antoni totesi, että kyseessä oli Jumalan tahto ja että kullan antajina olivat olleet enkelit.

Pyhittäjäisät viettivät kolme päivää rukoillen ja odottaen, että Herra ilmaisisi kirkon paikan. Noiden päivien aikana Herra osoitti paikan useilla ihmeellisillä tunnusmerkeillä. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon peruskivi laskettiin vuonna 1073. Pian sen jälkeen pyhittäjä Antoni kuoli rauhallisesti niin kuin Jumalanäiti oli ilmoittanut. Pyhittäjä Feodosi jatkoi kirkon rakennuttamista ja nukkui pois, kun seinät olivat kohonneet perustuksen päälle. Rakennustyöt saatettiin päätökseen seuraavan igumenin Stefanin (27.4.) aikana.

Kymmenen vuoden kuluttua luolaluostarin igumeni Nikonin (23.3.) luo tuli Konstantinopolista ikonimaalareita, jotka sanoivat: ”Osoita meille ne miehet, jotka sopivat kanssamme kirkon kaunistamisesta ja maalaamisesta. Haluamme selvittää asian heidän kanssaan, sillä he puhuivat pienestä kirkosta, mutta tämä kirkko on hyvin suuri. Muussa tapauksessa palautamme saamamme kullan ja palaamme takaisin Konstantinopoliin.” Hämmästyneenä igumeni Nikon tiedusteli miesten ulkonäköä ja nimeä ja sai kuulla, että he olivat olleet Antoni ja Feodosi. ”Lapseni, en voi viedä teitä heidän luokseen, sillä he siirtyivät Jumalan luo jo kymmenen vuotta sitten. Nyt he rukoilevat varmasti meidän ja koko luostarin puolesta suojellen kaikkia täällä kilvoittelevia.” Ikonimaalarit säikähtivät ja pyysivät saada nähdä pyhittäjiä esittävän ikonin, josta he heti tunnistivat Antonin ja Feodosin.

Ikonimaalareiden mukana tulleet kreikkalaiset kauppiaat lahjoittivat luostarille värit, jotka he olivat tuoneet myytäväksi. Maalarit tarttuivat työhön, ja Herra itse auttoi heitä ihmeellisin tunnusteoin. Saatuaan työn valmiiksi ikonimaalarit jäivät kilvoittelemaan luostariin.

Kiovan luolaluostarin pääkirkon kreikkalaiset rakennusmestarit ja ikonimaalarit on haudattu vieri viereen samaan luolaan pyhittäjä Iisakin kanssa, jonka muistoa vietetään samana päivänä. Kirkko räjäytettiin toisen maailmansodan aikana vuonna 1941,[1] mutta 2000-luvun alussa se rakennettiin uudelleen entiseen loistoonsa.

Pyhittäjä Iisak eli Kiovan luolaluostarin alkuaikoina 1000-luvulla. Ennen luostariin tuloaan hän oli varakas kauppias Pihkovan seudulla. Päätettyään omistautua munkkielämään hän jakoi omaisuutensa tarvitseville ja meni Kiovaan pyhittäjä Antonin luo anomaan munkkivihkimystä. Antoni täytti hänen toiveensa, ja Iisak alkoi kilvoitella ankarasti. Jonkin ajan kuluttua hän sulkeutui ahtaaseen luolaan ja rukoili siellä Jumalaa kyyneliä vuodattaen. Joka toinen päivä hän söi yhden kirkkoleivän, jonka pyhittäjä Antoni ojensi hänelle pikkuruisesta ikkunaluukusta. Hän ei koskaan asettunut makuulle vaan torkkui istuallaan. Yöt hän vietti tehden maahankumarruksia ja veisaten psalmeja.

Kerran Iisakin levähtäessä jakkarallaan ja kynttilän jo sammuttua luolassa leimahti kirkas valo. Sisään astui kaksi nuorukaista, joiden kasvot loistivat kirkkaina. He sanovat: ”Iisak, me olemme enkeleitä ja tulimme ilmoittamaan, että pian Kristus tulee luoksesi. Kumarra häntä.” Iisak ei ymmärtänyt varoa Paholaisen juonta; hän ei siunannut itseään ristinmerkillä eikä pitänyt itseään arvottomana tällaiseen, vaan kumarsi Paholaisen aikaansaannosta ikään kuin Kristusta. Pirut alkoivat kirkua riemusta huutaen: ”Nyt olet meidän vallassamme, Iisak!” Hetkessä kelja oli täynnä pahoja henkiä. Ne tarttuivat Iisakia kädestä, pakottivat hänet tanssimaan ja laukkaamaan kanssaan tuntikausia pitäen häntä pilkkanaan ja lopulta jättivät hänet makaamaan puolikuolleena. Aamulla pyhittäjä Antoni tuli tavan mukaan tuomaan kirkkoleipää Iisakille. Kun tämä ei vastannut hänen koputukseensa, hän arveli Iisakin sielun siirtyneen taivaaseen ja kutsui munkit avaamaan luolan. Vasta kannettuaan Iisakin ulos luolasta munkit huomasivat hänen vielä elävän ja ymmärsivät hänen joutuneen Paholaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Iisak oli kaksi vuotta vuoteenomana niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin halvaantuneena. Kolmantena vuotena hän alkoi vähän puhua, ja kuin pieni lapsi hän opetteli uudelleen kävelemään ja syömään itse. Toivuttuaan kokonaan hän alkoi kilvoitella luostarin kuuliaisuustöissä keittäjän apulaisena pitäen sitä keljaan sulkeutumista turvallisempana tienä. Lopulta hän sai kuuliaisuutensa tähden osakseen koko veljestön kunnioituksen. Mutta Iisak pakeni ihmiskunniaa tekeytymällä houkaksi. Hän asettui jälleen asumaan entiseen luolaansa. Hän teki monia hämmästyttäviä ihmeitä ja sai vallan pahojen henkien yli. Ne yrittivät pelotella häntä lukemattomin eri tavoin, mutta katosivat heti, kun hän vain teki ristinmerkin niitä kohti. Kun luolaluostarin kilvoittelija pyhä Nikita (31.1.) joutui pahojen henkien petoksen uhriksi, Iisak yhdessä luostarin muiden pyhien isien kanssa paransi hänet rukouksella.

Parantumisensa jälkeen pyhittäjä Iisak kilvoitteli kunniantuntoisesti vielä parikymmentä vuotta. Kahdeksan päivää ennen kuolemaansa hän sairastui. Munkit kantoivat hänet luolasta luostariin, jossa hän antoi henkensä Jumalalle vuoden 1090 tienoilla.

Pyhä Nikolaos oli kotoisin Psarin kylästä Korintin läheltä. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat, kun hän oli 12-vuotias. Vanhempien menetys oli hänelle ankara isku. Sen seurauksena hän lähti nuorukaisjoukon mukana Konstantinopolin lähellä sijaitsevaan Sylibriaan, jossa hän työskenteli erään kaupungin johtohenkilön palvelijana. Nikolaos oli harrasmielinen ja kävi mielellään vapaahetkinään kirkoissa huolehtimassa, että lampukat paloivat ikonien edessä.

Vartuttuaan Nikolaos solmi avioliiton ja alkoi toimia kauppiaana. Perheeseen syntyi lapsia, jotka hän kasvatti kristillisesti. Kauppaa hän kävi kaupungin keskuskadun varrella, jossa hän myi hyvällä menestyksellä erilaisia ruokatarvikkeita. Hänellä oli hellä sydän ja hän auttoi auliisti köyhiä. Jumalanpalveluksiin hän osallistui säännöllisesti.

Oikeamielinen sulttaani Suleiman Suuri (1520–1566) lähti 30. hallitusvuotenaan sotaan Persiaa vastaan ja jätti Konstantinopoliin käskynhaltijakseen Sina-nimisen sukulaisensa. Tämä oli erittäin julma mies ja asemansa ylpistämänä teki kammottavia rikoksia kristittyä väestönosaa vastaan. Toisia hän heitti orjiksi merirosvolaivoihin, toisia piti kauhun vallassa kidutuksilla uhaten.

Silloin myös Nikolaoksen turkkilaiset kauppiastoverit, jotka kadehtivat hänen menestystään, saivat tilaisuuden hankkiutua hänestä eroon. He veivät hänet Konstantinopoliin syyttäen häntä Muhammedin herjaamisesta. Käskynhaltijan tuomioistuimen edessä Nikolaos tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja kutsui islamin uskoa valheelliseksi. Silloin hänet piestiin piikkisillä oksilla niin, että hänen varpaankynsiensäkin alta norui verta. Lopuksi hänet heitettiin vankilaan.

Neljän päivän kuluttua Nikolaos tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi. Tuomari yritti niin lupauksin kuin uhkauksin saada hänet kääntymään islamiin. Nikolaos pysyi kuitenkin lujana uskossaan ja Kristuksen nimeä kutsuen moitti turkkilaisia epäuskosta. Kun hän vielä nimitti Muhammedia Jumalan viholliseksi, hänen kaulaansa sidottiin rautaketju ja häntä raahattiin pitkin pääkaupungin katuja lähes alastomana.

Kun kidutukset ja häväistykset eivät saaneet marttyyria horjumaan uskossaan, hippodromille sytytettiin rovio häntä varten. Nikolaosta ei kuitenkaan heitetty liekkien keskelle, vaan häntä kärvennettiin vähä vähältä. Lopulta kun hän oli kaatumaisillaan, pyöveli kiristi hänen kaulassaan olevaa ketjua ja iski häneltä pään poikki. Tällä tavoin urhea Kristuksen todistaja antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 1554.

Nikolaoksen ruumis paloi tuhkaksi, mutta hänen päänsä säilyi. Eräs kristitty osti sen pyöveliltä ja lähetti sen Suuren Meteoran luostariin Thessaliaan, missä sen äärellä on tapahtunut ihmeitä vuosisadasta toiseen.

Pyhän Nikolaoksen elämäkerta jäi unohduksiin, kunnes vuonna 1930 Thessaliotiksen metropoliitta Hesekiel löysi tyhjillään olleesta Siamoksen luostarista vanhan käsikirjoituksen, jossa Nikolaoksen aikalainen Studionin luostarin munkki alidiakoni Damaskinos kertoo hänen elämästään ja marttyyrikilvoituksestaan. Käsikirjoitus sisälsi myös hänen kunniakseen sepitetyn jumalanpalvelustekstin.

Pyhä Damianos oli kotoisin Arahovan kylästä Eurytanian maakunnasta. Jo nuorena hän meni Athosvuorelle Filoteoksen luostariin. Viivyttyään jonkin aikaa luostarissa hän tahtoi vetäytyä erakkoelämään. Hän kohtasi Athoksella erakko Dometioksen, jossa Jumalan armo vaikutti voimallisesti. Damianos eli kolme vuotta kuuliaisena erakolle ja edistyi hengellisessä kilvoituksessaan nopeasti. Hän jopa tuli arvolliseksi kuulemaan jumalallisen äänen, joka sanoi: ”Damianos, sinun ei pidä etsiä ainoastaan omaa hyötyäsi vaan myös muiden.”

Damianos lähti pois Athokselta ja alkoi julistaa Jumalan sanaa Thessalian Olymposvuoren kylissä. Hän kehotti kristittyjä katumaan, pidättymään pahasta ja korjaamaan tekemänsä vääryydet, noudattamaan Jumalan käskyjä ja tekemään hyvää. Jotkut nimikristityt eivät kuitenkaan pitäneet hänen sanoistaan ja alkoivat syyttää häntä petkuttajaksi. Häntä alettiin vainota ja jopa hänen henkeään uhattiin. Kristuksen esimerkkiä seuraten hän silloin poistui paikalta ja jatkoi julistustaan sisämaassa Larissan ympäristön ja Kissavoksen kylissä. Siellä kävi samoin kuin Olympoksellakin. Damianos siirtyi Agrafan vuoristokyliin. Mutta sielläkin jotkut röyhkeät ja Jumalaa pelkäämättömät ihmiset alkoivat nimitellä häntä valemunkiksi ja petturiksi ja nostattaa ihmisiä häntä vastaan.

Silloin pyhittäjä palasi Kissavoon ja perusti sinne luostarin, jonne tuli muitakin munkkeja. Luostarissa kävi myös paljon maallikkoja hyötymässä hänen opetuksistaan, sillä hän oli hyvin viisas ja täynnä armolahjoja. Kerran kun Damianos oli luostarinsa asioissa Bulgarinan kylässä ja opetti samalla sikäläisiä kristittyjä, turkkilaiset pidättivät hänet. Hänet vietiin Larissan kaupunkiin, jossa alueen turkkilainen hallintomies asui. Damianosta syytettiin siitä, että hän estää kristittyjä käymästä kauppaa sunnuntaisin ja kehottaa heitä pysymään lujina omassa uskossaan. Hallintomies käski piestä hänet, panna raskaat kahleet hänen kaulaansa ja jalkoihinsa ja heittää hänet vankilaan.

Kaksi viikkoa Damianosta kidutettiin julmasti ja taivuteltiin niin uhkauksin, imarteluin kuin lupauksinkin kieltämään kristillinen uskonsa. Hän pysyi kuitenkin horjumattomana. Kun hänet tuotiin uudestaan hallintomiehen eteen, hän puhui rohkeasti Kristuksesta ja arvosteli islamia ja sen profeettaa. Itse hän sanoi olevansa valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia Kristuksen tähden. Hallintomies vihastui ja tuomitsi hänet hirtettäväksi ja hänen ruumiinsa poltettavaksi.

Kun Damianosta nostettiin hirttopuuhun, yksi pyöveleistä löi häntä kirveellä niskaan. Silloin hirttoköysi katkesi ja hän putosi puolikuolleena maahan. Vaivautumatta enää nostamaan häntä takaisin pyövelit työnsivät hänet elävänä tuleen. Hänen tuhkansa heitettiin Peneiosjokeen. Tämä tapahtui vuonna 1568.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.