2.12.2022

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

Pr. Habakuk († n. 540 eKr)

M. Myrope († 251)

Pt. Porfyrios Kausokalivialainen († 1991)

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa (1960–1987) Paavalin (Olmari, 1914–1988) kuolinpäivä

Epistola
1. Tim. 4:4–8, 16

1. Tim. 4:4–8, 16

4 Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. 5 Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen. 6 Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuksesta, jota olet noudattanut. 7 Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. 8 Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä. 16 Valvo itseäsi ja opetustasi, pidä kiinni näistä ohjeista! Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua.

Luuk. 20:19–26
Luuk. 20:19–26

19 Lainopettajien ja ylipappien teki mieli ottaa Jeesus kiinni siltä seisomalta, mutta he pelkäsivät kansaa. He ymmärsivät, että Jeesus oli vertauksessaan puhunut heistä. 20 Lainopettajat ja ylipapit pitivät Jeesusta silmällä ja lähettivät hänen luokseen hurskaiksi tekeytyviä urkkijoita. He pyrkivät saamaan hänet sanoistaan kiinni, jotta voisivat luovuttaa hänet virkavallan käsiin, maaherran tuomittavaksi. 21 Miehet sanoivat hänelle: "Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut ja opetat oikein. Sinä et tee eroa ihmisten välillä, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. 22 Onko oikein, että me maksamme keisarille veroa, vai ei?" 23 Jeesus huomasi heidän juonensa ja sanoi: 24 "Näyttäkää minulle denaarin raha. Kenen kuva ja nimi siinä on?" "Keisarin", he vastasivat. 25 Silloin Jeesus sanoi heille: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." 26 Niinpä he eivät kansan kuullen saaneet Jeesusta kiinni puheistaan. Jeesuksen vastaus sai heidät ymmälle, ja he vaikenivat.

Päivän synaksario

2.12.

Profeetta Habakuk syntyi patriarkka Simeonin sukukuntaan 600-luvulla eKr. Hänen nimensä on hepreaa ja merkitsee syleilemistä. Septuagintassa nimi on muodossa Abbakum, jonka on tulkittu merkitsevän ”nousemisen isää”. Pyhän Hieronymuksen mukaan nimi sen sijaan tarkoittaisi kamppailijaa, koska Habakuk kamppaili Jumalan kanssa.

Pyhän Hengen innoittamana Habakuk profetoi Jerusalemin joutuvan kaldealaisten valtaamaksi ja kansan lähtevän pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tämä toteutui maaliskuussa 597 eKr. Nähdessään ennalta Jerusalemin ja temppelin hävityksen Habakuk itki katkerasti. Kun Nebukadnessar tuli piirittämään Jerusalemia, profeetta pakeni erämaahan ja eli arabiheimojen alueilla. Hän palasi Pyhään maahan vasta kun kaldealaiset olivat vieneet jerusalemilaisia ja egyptiläisiä suurin joukoin Babyloniaan.

Eräänä päivänä Habakuk oli menossa pellolle viedäkseen sadonkorjuumiehille keittoa ja leipää. Silloin hänelle ilmestyi enkeli, joka käski viedä aterian Babyloniaan profeetta Danielille, joka oli leijonien luolassa. Habakuk ei ymmärtänyt, miten se olisi mahdollista, mutta enkeli tarttui hänen hiuksiinsa, nosti hänet ilmaan ja vei hänet salamannopeasti Babyloniaan. Habakuk huudahti: ”Daniel! Ota ateria, jonka Jumala on sinulle lähettänyt!” Daniel kiitti Jumalaa ja söi, ja enkeli vei Habakukin takaisin pellolle ja tämä jatkoi työmiesten palvelemistaan kertomatta heille mitä oli tapahtunut.[1]

Profeetta Habakukin lyhyt kirja on täynnä voimakasta sanomaa. Hän murehti kansansa ja koko ihmiskunnan tilaa, erityisesti vallankäyttäjien epäoikeudenmukaisuutta. Kirja on täynnä messiaanisia salaisuuksia. Erityisesti sen kolmas luku on vaikuttava Jumalan tulemista kuvaava psalmi. Habakuk kuvaa Messiaan tulon lähestymistä: ”Määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan.” (2:3) Tähän profetiaan liittyvän lauseen ”vanhurskas saa elää uskosta” apostoli Paavali lainasi kirjeessään roomalaisille (1:17).

Habakukin julistus ”Jumala tulee Temanista” (3:3) tarkoittaa kirkkoisien mukaan Kristuksen syntymää ja tulemista Jerusalemin eteläpuolelta, Betlehemistä. ”Sinä ajat hevosillasi halki meren” (3:15) viittaa Kristuksen astumiseen veteen kastettavaksi sekä apostolien aloittamaan pelastavaan kastamistoimintaan. Kun profeetta Habakuk julisti: ”Hänen valtansa loiste peittää taivaan, maa on täynnä hänen ylistystään”, hän katseli Kristusta ristillä, sillä risti yhdistää taivaan ja maan ja siihen kätkeytyy kaikki hyve ja voima. Kreikkalaisessa raamatunkäännöksessä Septuagintassa Habakukin kirjan messiaanisuus on monin kohdin vielä runsaampaa ja selvempää kuin heprealaisessa Raamatussa ja siitä tehdyssä suomennoksessa.

Profeetta Habakuk nukkui pois korkealla iällä pari vuotta ennen kuin juutalaisten annettiin palata omaan maahansa pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eKr. Hänen hautapaikastaan oli vielä kirkkohistorioitsija Eusebiuksen (k. 339) aikana kaksi erilaista traditiota. Eleutheropoliksen piispan Zebennoksen näkemän ilmestyksen perusteella profeetta Habakukin pyhät jäännökset löydettiin Kelan kylästä Eleutheropoliksen lähistöltä keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Paikalle rakennettiin pyhäkkö ja sen tuntumassa toimi luostari, jossa pyhä Epifanios (k. 403, muistopäivä 12.5.) kilvoitteli.

Ikoneissa profeetta Habakuk esitetään yleensä kauniina parrattomana nuorukaisena. Joskus hänet on kuvattu Danielin ruokaihmeen mukaisesti: enkeli on nostanut hänet hiuksistaan ja hänellä on mukanaan ristillä merkittyjä leipiä. Habakukin kirjakäärössä on teksti ”Herra, minä kuulin sanomasi ja pelästyin.” Tämä kaunis säe on otettu liturgiseen käyttöön sekä synagogassa että kirkossa. Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Habakuk lausui sen nähdessään Kristuksen kirkkauden.

Vuonna 1947 Qumranin luolista löydettiin lähes 2000 vuotta vanha Habakukin kirjan kommentaari, joka on yksi merkittävimpiä Kuolleenmeren kääröjä.


[1] Tarina on apokryfisessä tekstissä Lisäyksiä Danielin kirjaan, 33-39.

Kristuksen pyhä marttyyri Myrope syntyi Efesoksessa. Isän kuoltua pian Myropen syntymän jälkeen tytär jäi äitinsä kasvatettavaksi. Saatuaan uudestisyntyä kasteen kautta hän alkoi palvella pyhän Hermionen hautapyhäkössä. Pyhä Hermione (4.9.) oli yksi pyhän apostoli Filippoksen neljästä profetoivasta tyttärestä, ja hänen ruumiistaan vuoti tuoksuvaa mirhaa, jota Myrope jakoi siunaukseksi uskoville. Hänen nimensä Myrope voidaan juontaa juuri tästä palvelutehtävästä.

Kun keisari Decius ryhtyi vainoamaan kristittyjä vuoden 250 tienoilla, äiti ja tytär siirtyivät äidin kotiseudulle Khios-saarelle, missä he elivät maatilallaan rukoillen ja hyviä töitä tehden. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keisari lähetti saarelle Numerius-nimisen hallintomiehen vainoamaan kristittyjä. Tämän ensimmäinen uhri oli hurskas kristitty sotilas Isidoros, joka mestattiin ankarien kidutusten jälkeen. Hänen ruumiinsa heitettiin rotkoon petojen syötäväksi. Lähistölle sijoitettiin sotilaita vartioimaan, etteivät kristityt pääsisi ottamaan ruumista.

Yöllä vartijoiden torkkuessa Myropen onnistui kuitenkin palvelijattarensa kanssa saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis, joka haudattiin sopivaan paikkaan. Numerius raivostui kuullessaan ruumiin katoamisesta. Hän pani sotilaat kahleisiin ja käski heidän etsiä Isidoroksen ruumis, tai muutoin heidätkin mestattaisiin.

Myropea alkoi säälittää, kun hän näki onnettomien sotilaiden raahustavan kahleissa ympäri kaupunkia silminnähden peloissaan. Häntä kauhistutti ajatella, että olisi syyllinen heidän kuolemaansa. Niinpä hän meni heidän luokseen ja kertoi ottaneensa ruumiin. Heti sotilaat pidättivät Myropen ja veivät Numeriuksen luokse. Tämä ruoskitutti hänet puolikuoliaaksi ja käski heittää vankityrmään.

Yöllä vankilan ympärillä leimahti kirkas valo ja pyhä Isidoros ilmestyi enkelten ympäröimänä Myropelle sanoen: ”Rauha sinulle! Jumala on kuullut rukouksesi ja pääset nyt meidän kanssamme vastaanottamaan marttyyrikruunusi.” Heti tämän jälkeen pyhä Myrope jätti sielunsa Jumalan haltuun. Kaiken tämän kertoi Myropea vartioinut sotilas, joka oli omin silmin seurannut tapahtumia. Hänkin kääntyi kristityksi ja kärsi jonkin ajan kuluttua marttyyrikuoleman.

Pyhä Iessei (Ise) syntyi Syyrian Antiokiassa hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän meni vanhempiensa siunauksella antiokialaiseen luostariin, jossa tuolloin kilvoitteli pyhittäjä Johannes Zedazenilainen (7.5.). Iessei kuului niiden kahdentoista syyrialaisen isän joukkoon, jotka pyhittäjä Johannes valitsi arvalla lähtemään kanssaan Georgiaan Jumalanäidin käskyn mukaan. Georgiassa Iessei yhdessä muiden pyhien isien kanssa opetti kansaa, näytti pyhän elämän esimerkkiä ja paransi sairaita.

Näiden kolmentoista syyrialaisen isän kilvoitusten maine kasvoi niin suureksi, että Georgian katolikos-arkkipiispa Eulampis (552–560) kehotti piispainkokousta valitsemaan vapaille piispanistuimille joitain näistä kilvoittelijoista. Piispat eivät kuitenkaan osanneet nostaa ketään heistä toisten yläpuolelle, sillä kaikki kilvoittelijat olivat yhtä ansiokkaita. Näin ollen piispat päättivät nousta Zedazeninvuorelle kilvoittelijoiden asuinsijoille ja valita ne, jotka olisivat sillä hetkellä toimittamassa jumalallista liturgiaa. Näin valituiksi tulivat pappismunkki Habib (29.11.) ja munkkidiakoni Iessei, joka nimitettiin Tsilkanin piispaksi.

Saavuttuaan hiippakuntaansa Iessei hämmästyi siellä vallitsevia pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Hän alkoi täynnä intoa julistaa Jumalan sanaa ja toimittaa jumalanpalveluksia, ja hänen työnsä tuloksena Kristuksen kirkko ja ortodoksinen hurskaus alkoivat juurtua Tsilkanin hiippakuntaan. Samalla Iessei jatkoi askeettisia kilvoituksiaan saaden ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen rukoillessaan Jeesuksen Kristuksen nimeen Ksanjoesta erkani vesivirta, joka kulki hänen sauvansa osoittamaan suuntaan muodostaen kanavan Jumalansynnyttäjän kirkolle Tsilkanin lähellä.

Saatuaan hiippakuntansa elämän hyvään järjestykseen pyhä Iessei lähti julistamaan Jumalan sanaa osseeteille ja muille Kaukasian vuoristokansoille. Evankeliumikirja ja risti kädessään hän kiersi vuoriston solissa ja kalliorinteillä juurruttaen kaikkialle Jumalan ilmoittamaa opetusta.

Pyhä Iessei sai ylhäältä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan. Annettuaan hengelliselle laumalleen viimeiset ohjeensa ja osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja luovutti henkensä Herralle. Tämä tapahtui 500-luvun lopussa. Pyhän Iessein reliikit haudattiin Tsilkanin Jumalansynnyttäjän kirkkoon alttarin ja uhripöydän väliin. Ensimmäinen ihmeellinen parantuminen pyhäinjäännösten äärellä tapahtui jo hautajaisten aikana.

Pyhä Kyrillos syntyi Filean kylässä Itä-Traakiassa lähellä Derkoita vuoden 1015 tienoilla ja sai kasteessa nimen Kyriakos. Hän oli erittäin lahjakas ja omistautui jo lapsuudessaan tutkimaan pyhiä kirjoituksia. Derkoin piispa vihki hänet lukijaksi ja tahtoi tehdä hänestä papin. Kyriakos piti kuitenkin itseään arvottomana ja tahtoi mieluummin pysyä oppilaan asemassa. Niinpä hän solmi avioliiton ja päätti palvella kirkkoa maallikkona tekemällä työtä ja hankkimalla lapsia kirkon uusiksi jäseniksi. Hänen vaimonsa noudatti Jumalan käskyjä yhtä innokkaasti kuin hänkin. He paastosivat ja rukoilivat, elivät pitkiä aikoja pidättyvyydessä ja huolehtivat lastensa hengellisestä kasvatuksesta. Kyriakos paastosi kirkon määräämien keskiviikon ja perjantain lisäksi myös muina arkipäivinä, jolloin hän söi vasta illalla nauttien silloinkin vain vihanneksia ja vettä. Lauantaisin, sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän söi kohtuullisesti kaikkea, mutta ei juonut koskaan viiniä. Milloinkaan hän ei sallinut täyden vatsan vetää huomiotaan pois Jumalasta.

Kyriakos kunnioitti suuresti munkkeja, jotka elävät maan päällä kuin enkelit ja antautuvat vapaaehtoiseen kuolemaan luopumalla maailmasta ja omasta tahdostaan. Hän yritti jäljitellä heitä kaikin tavoin, eikä ainoastaan askeesissa vaan myös kuuliaisuudessa. Hän pestautui erään laivan miehistöön päättäen totella sen kapteenia ja merimiehiä kaikessa. Hän joutui kestämään monenlaisia huomautuksia, pilkkaa, epäoikeudenmukaisuutta ja lyöntejäkin, mutta ei koskaan menettänyt hengellistä iloaan. Laivassakin hän noudatti paastosääntöään.

Palattuaan kolmen vuoden kuluttua kotiinsa Kyriakos sanoi vaimolleen tahtovansa joko mennä luostariin tai elää eristäytyneenä kotonaan ilman maallisia huolia. Vaimon kyyneleet saivat Kyriakoksen pysymään kotona, missä hän asettui kilvoittelemaan pieneen huoneeseen. Siellä hän vietti monta vuotta paastoten, psalmeja veisaten ja jatkuvasti rukoillen. Käsityönään hän paikkasi naapureidensa verkkoja. Toisinaan hän vetäytyi muutamaksi päiväksi läheisen järven rantaan saadakseen siellä luonnon keskellä syventyä kokonaan taivaallisiin asioihin. Näiltä retkiltään hän palasi kasvot säteillen ja antautui palvelemaan lähimmäisiään. Perheenisän kokonaisvaltainen omistautuminen hengelliseen kilvoitukseen ei kuitenkaan jättänyt perhettä puutteeseen, sillä heillä oli omaisuutta, jonka turvin he elivät. Välillä Kyriakos vieraili sairaiden luona ja antoi almuksi jopa kotinsa välttämättömiä taloustavaroita. Perhe oli myös hyvin vieraanvarainen ja matkustavaiset saivat heidän kotonaan aina yösijan ja ruokaa.

Joka perjantai Kyriakoksen oli tapana kävellä 32 kilometriä Konstantinopoliin kunnioittamaan Jumalanäidin viittaa Blahernan kirkossa, jossa toimitettiin aina perjantai-iltaisin kokoöinen jumalanpalvelus. Kerran tällaisella matkalla hänet vangittiin vakoojana, koska hän ei tahtonut keskeyttää tuolloin harjoittamaansa täydellistä vaikenemista kertomalla nimeään virkamiehelle, joka sitä häneltä tiedusteli. Eräs hänen ystävänsä sattui kuitenkin näkemään hänet tyrmässä ja huolehti siitä, että hänet vapautettiin.

Kurittaakseen lihaansa Kyriakos alkoi käyttää raskaita kahleita, jotka repivät hänet haavoille. Kerran hän vieraili Konstantinopolissa erään hurskaan munkin ja hengellisen isän luona ja esitti hänelle elämäntapansa saadakseen sille hänen siunauksensa. Munkki siunasikin kaiken muun, mutta kehotti Kyriakosta luopumaan kahleiden kannosta. Hän sanoi, että kyseinen kilvoitus ei voi pysyä salassa ja on omiaan herättämään vain ylpeyttä ja turhamaisuutta. Kyriakos totteli ja riisui kahleet pois. Hän sai siunauksen kietoa vain köyden vyötäisilleen.

Kyriakos teki pidempiäkin pyhiinvaelluksia. Hän kävi Fryygian Khonaissa ylienkeli Mikaelin kirkossa (ks. 6.9.). Hänen raskain matkansa oli vaellus Roomaan apostolien Pietarin ja Paavalin haudoille, jonne hän lähti yhdessä veljensä kanssa. Matkalla hän sairastui kuumetautiin, mutta Jumalan avulla hän parani ja selvisi lopulta kotiin.

Kyriakoksen veli Mikael oli perustanut pienen luostarin tiluksillaan olevan vanhan Kristus Vapahtajan kirkon yhteyteen ja tahtoi veljensä tulevan sinne munkkien ohjaajaksi. Tämä suostuikin. Noihin aikoihin Bysantin valtakunnassa oli kuitenkin valtataisteluja, joissa turvauduttiin myös vierasheimoisten apuun. Niinpä munkit joutuivat pian pakenemaan barbaarien hyökkäyksiä Derkoin linnoitettuun kaupunkiin. Kyriakos palasi entiseen kilvoittelupaikkaansa järven rannalle.

Olojen rauhoituttua Kyriakos palasi takaisin Kristus Vapahtajan luostariin eikä enää mennyt kotiinsa. Hänet vihittiin luostarissa munkiksi nimellä Kyrillos. Hänelle rakennettiin oma pieni maja, josta hän kävi yhteisissä jumalanpalveluksissa ja toimi luostarin trapesassa lukijana aterioiden aikana. Näin jatkui kolme vuotta. Sen jälkeen Kyrillos alkoi viettää täysin eristäytynyttä elämää. Käsityönään hänellä oli villamyssyjen neulominen. Kolmen vuoden yksinäisyyden jälkeen rakkaus lähimmäisiin pääsi voitolle ja hän alkoi vastaanottaa niin veljiä kuin pyhiinvaeltajiakin.

Opetuksessaan Kyrillos korosti erityisesti vieraanvaraisuuden ja lähimmäisenrakkauden merkitystä. Itse hän oli niin armelias, että antoi eräänä päivänä ainoan Psalttarinsa köyhälle munkille. Illalla hän luki puoli Psalttaria, jonka osasi ulkoa, ja suri sitä, ettei kirjan puutteessa voinut ylistää Herraa enempää. Silloin Kyrillokselle ilmestyi kirkas olento, joka opetti hänelle loputkin psalmit ulkoa. Tämän jälkeen Kyrillos pystyi tarvittaessa antamaan psalmeista Jumalan Hengen innoittamia tulkintoja.

Kun Kyrillos meni luostariin, hänellä oli 14-vuotias poika, joka tahtoi jäädä isänsä luo. Koeteltuaan poikansa päätöksen lujuutta pyhittäjä otti hänet luokseen. Poika vihittiin munkiksi eikä hän enää poistunut luostarista. Hän alkoi kilvoitella paastossa ja rukouksessa muiden munkkien tavoin. Mutta vain 18 kuukautta luostarissa elettyään poika sairastui ja antoi puhtaan sielunsa Jumalan käsiin.

Noihin aikoihin skyytit tekivät jälleen valloitusretkiään alueelle, ja Kyrillos siirtyi toiseen, turvallisempaan luostariin Marmaranmeren rannalle. Hän tuli siellä hyvin tunnetuksi ja paljon ihmisiä saapui luostariin saamaan häneltä hengellistä ohjausta. Tämä herätti igumenin kateuden. Hän alkoi moittia pyhittäjää tämän ankarasta kilvoituselämästä teeskennellen huolta, että se johtaisi ylpeyteen. Pyhittäjä kuitenkin suhtautui moitteisiin niin nöyrästi, että igumeni tuli omantunnontuskiin ja lopulta pyysi häneltä anteeksi.

Palattuaan kotikyläänsä Fileaan Kyrillos asettui jälleen entiseen luostariinsa. Hän oli saanut kyynelten armolahjan, joka kirkasti koko hänen olemuksensa. Jopa itse keisari Aleksios Komnenos (1081–1118) perheineen kävi tapaamassa Kyrillosta. Pyhittäjä sanoi hänelle, että todellinen keisari ei vain hallitse alamaisiaan vaan ennen kaikkea alistaa omat himonsa Jumalan valaiseman henkensä hallintaan. Keisari sai paljon hyötyä keskustelusta pyhittäjän kanssa ja antoi luostarille suuren lahjoituksen, jonka pyhittäjä käytti ruokkiakseen puutteessa olevia seutua koetelleen nälänhädän aikana. Kyrilloksen anteliaisuuden johdosta veljet joutuivat itse hätään, mutta hän luotti Jumalaan. Pian luostariin tulikin toinen hyväntekijä Georgios Paleologos, jonka antamilla varoilla puute voitettiin ja luostari saattoi jatkaa myös kärsivän kansan auttamista.

Ankarasta askeesistaan huolimatta Kyrillos pysyi terveenä koko elämänsä. Hän sairastui vasta vuonna 1105, ollessaan jo yli 90-vuotias. Tämän jälkeen hän antoi hiukan periksi ruokavaliossaan. Pyhittäjä Kyrillos kuoli 96-vuotiaana joulukuun 2. päivänä vuonna 1110. Hänen reliikkiensä ääressä alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Afanasi oli yksinkertainen ja nöyrä munkki, joka vietti Jumalalle otollista elämää. Sen tähden hänessä toteutuivat Herran sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh. 11:25) Sairastettuaan pitkään Afanasi kuoli ja hänet pantiin arkkuun. Kun igumeni tuli kolmantena päivänä munkkiveljien kanssa toimittamaan hautauspalvelusta, he löysivät Afanasin istumasta kyynelehtien. Hämmästyneinä hänen ylösnousemuksestaan he alkoivat kysellä, miten hän oli vironnut henkiin ja mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Kaikkiin kysymyksiin Afanasi vastasi vain: ”Kilvoitelkaa pelastuaksenne, olkaa kaikessa kuuliaisia igumenille, katukaa joka hetki ja rukoilkaa Herraamme Jeesusta Kristusta, Hänen puhtainta Äitiään sekä pyhittäjäisiä Antonia ja Feodosia, että saisitte päättää hyvin tämän elämänne. Enempää älkää kyselkö.”

Tämän jälkeen Afanasi eli vielä kaksitoista vuotta keljaansa sulkeutuneena käyttäen ravinnokseen pelkkää leipää ja vettä ja näkemättä auringonvaloa. Kuolemansa edellä hän kutsui veljet luokseen, toisti heille aiemmin sanomansa sanat ja siirtyi rauhassa Herran luo. Tämä tapahtui noin vuonna 1176. Pyhittäjä Afanasi haudattiin luostarin lähempiin luoliin. Hänen esirukoustensa tähden Herra antaa hänen pyhäinjäännöstensä äärellä hartaasti rukoileville aidon katumuksen.

Samana päivänä muistellaan myös toista pyhittäjä Afanasi Erakkoa, joka kilvoitteli 1200-luvulla. Välttyäkseen näkemästä tämän maailman turhuutta ja viettelyksiä hän sulkeutui luolaan ja palveli siellä Jumalaa harjoittaen vaikenemista ja rukoillen lakkaamatta. Hän ei tarvinnut luolassa kynttilää, sillä häntä valaisi taivaallinen valo. Monien hengellisten kilvoitusten jälkeen hän antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostarin kaukaisempiin luoliin.

Pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialainen syntyi 7.2.1906 Kreikassa Evian maakunnassa, joka on saari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä ja hurskaita ortodoksikristittyjä. Hänen maallikkonimensä oli Evangelos Bairaktaris, ja hänellä oli neljä sisarusta. Evangeloksen isä toimi myös kyläkirkon kanttorina, mutta joutui köyhyyden pakottamana lähtemään työhön Amerikkaan Panaman kanavan rakennustyömaalle. Jo pienenä Evangelos osallistui erilaisiin töihin, kuten kylän muutkin lapset. He kastelivat puutarhaa ja kaitsivat eläimiä. Paimentaessaan lampaita Evangelos luki hitaasti tavu tavulta, kuten hän on itse kertonut, pyhittäjä Johannes Kojussa-asujan elämäkerran, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Näin hänessä heräsi into seurata pyhän Johanneksen esimerkkiä ja tulla munkiksi, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt munkkia tai luostaria.

Evangelos kävi koulua vain kaksi vuotta, mutta kertomansa mukaan hän meni jo seitsenvuotiaana työhön sekatavarakauppaan Halkidan kaupungissa, missä hän työskenteli pari kolme vuotta, kunnes siirtyi Pireukseen. Siellä hän oli työssä erään sukulaisen omistamassa ruokatavarakaupassa, joka toimi samalla myös tavernana. Kerran Evangelos kuuli kaupassa kahden asiakkaan keskustelun, jonka aiheena oli Athosvuori. Toinen miehistä oli mennyt Athokselle tullakseen munkiksi, mutta oli muuttanut mielensä ja palannut maailmaan. Hän kuvaili munkkien kilvoitusta ja muisteli haikeana athoslaista elämää. Keskustelu herätti Evangeloksen mielenkiinnon. Kun mies tuli taas kauppaan, Evangelos kyseli häneltä Athoksesta, ja mies kertoi kaiken mahdollisen. Evangeloksessa syttyi palava into mennä erakoksi Athokselle, mutta samalla hän oli alakuloinen, koska ei ollenkaan tiennyt, kuinka voisi toteuttaa haaveensa.

Kaksi kertaa nuori Evangelos lähti matkustamaan Athokselle, mutta palasi jo matkan varrelta takaisin. Kolmannella kerralla laivaan nousi Tessalonikissa Athoksen munkkeja, joita tuleva pappismunkki nyt näki ensimmäistä kertaa. Eräs kunnioitettavan näköinen vanhempi munkki tuli istumaan Evangeloksen viereen. Isä Panteleimon arvasi pojan suunnitelman, vaikka tämä ei sitä aluksi myöntänyt. Athoksella hän vei Evangeloksen Kausokalivian skiitalle. Georgioksen majan vanhus Panteleimon oli pappismunkki ja rippi-isä. Lisäksi siellä asui Panteleimonin veli, pappismunkki Joannikios. Kun Evangeloksen huono lukutaito kävi ilmi, hän päätti oppia lukemaan kunnolla. Tähän hän käytti psalttaria, jonka oppikin ulkoa, sekä Uutta testamenttia ja kirkkoveisuja. Unohtumaton kokemus tulevalle vanhus Porfyriokselle oli ensimmäinen kokoöinen jumalanpalvelus skiitan pääkirkossa. Lampukoin valaistu kirkko oli täynnä munkkeja ja sai hänet tuntemaan paitsi kunnioitusta myös pelkoa. Isä Joannikioksen täytyi pitää häntä kädestä, että hän uskalsi mennä suutelemaan ikoneita.

Aluksi Evangelosta vaivasivat ajatukset perheestä, mutta hänen paljastettuaan ne vanhukselleen mielenrauha palasi. Hän eli täydellisessä kuuliaisuudessa vanhuksille, erityisesti varsinaiselle hengelliselle isälleen, vanhus Panteleimonille. He olivat ankaria, mutta hän ei huomannut sitä, koska rakasti heitä. Hän on sanonut, että juuri täydellisen kuuliaisuuden vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjat. Hänen kuuliaisuutensa oli ilon ja rakkauden täyttämää, ei pakonomaista. Joskus sattui, että toinen isistä käski hänen tehdä jotain ja toinen käski aivan päinvastoin. Evangelos ei arvannut, että näin isät kouluttivat häntä tarkoituksella. Vanhustaan Panteleimonia isä Porfyrios piti suurena pyhänä.

Evangelos hoiti puutarhaa ja opetteli puukaiverrustöitä. Elämä majalla oli hyvin yksinkertaista. Vanhukset eivät paljonkaan opettaneet häntä sanallisesti. Hän teki mitä käskettiin ja otti oppia siitä mitä näki. Rukousnauhan myötä hän sai lyhyet perusohjeet, kuinka sitä käytetään. Usein vanhusten poissa ollessa hän rukoili, veisasi ja luki pitkiä aikoja yksinään kirkossa. Vartuttuaan Evangelos alkoi käydä työtehtävissä skiitan ulkopuolellakin. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä hajaantua, vaan opetteli ulkoa Raamattua, psalmeja ja

kanoniveisuja. Hän halusi aina olla liikkeessä. Usein hän kävelemisen sijaan juoksi. Hän kantoi raskaita taakkoja, ja jos ruumis kapinoi ja polviin sattui, hän lisäsi kuormaa. Hän piti myös huolta heidän majastaan. Hänellä ei ollut vanhukseltaan lupaa käydä majan ulkopuolella ollessaan pitempiä keskusteluja kenenkään kanssa.

Omasta halustaan hän kulki avojaloin lumisilla ja kallioisilla poluilla. Jos hän alkoi mennä äärimmäisyyksiin, hänen vanhuksensa huomautti asiasta, kun hän tapansa mukaan kertoi tälle kaikki ajatuksensa. Kerran hänet valtasi uteliaisuus ja hän tarttui kirjaan, johon hänellä ei ollut siunausta koskea. Niin hävisi kaikki into rukoukseen ja syvä masennus valtasi hänet. Hän halusi tunnustaa asian, muttei kuitenkaan saanut sitä tehdyksi. Synkät ajatukset valtasivat hänet yöllä. Lopulta aamupalveluksen jälkeen hän tunnusti asian vanhukselleen ja ilo palasi.

Kun Evangelos täytti neljätoista, hänet vihittiin munkiksi nimellä Niketas. Hänen vanhuksensa kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle oman kuluneen, hien ja lian tahraaman viittansa. Isä Porfyrios kertoo masentuneensa hetkeksi, sillä hän oli odottanut saavansa hienon mustan viitan, kuten muillakin hänen näkemillään nuorilla munkeilla oli. Hänen kestettyään tämänkin nöyryytyksen Jumala jälleen osoitti hänelle armoaan. Kahden vuoden päästä munkki Niketas vihittiin suureen skeemaan. Tämä tapahtui skiitan pääkirkossa kaikkien skiitan isien läsnä ollessa. Niketas liikuttui kyyneliin.

Merkittävä käänne munkki Niketaksen elämässä tapahtui, kun hän sai osakseen poikkeukselliset armolahjat. Kerran varhain aamulla hän odotti palveluksen alkamista ja rukoili näkymättömissä skiitan pääkirkon eteisen nurkassa. Paikalle saapui venäläinen yli yhdeksänkymmenvuotias askeetti Demas, joka luuli olevansa yksin ja alkoi rukoilla ja tehdä maahankumarruksia. Hänestä loisti luomaton valo, ja jumalallinen armo levisi hänestä myös munkki Niketakseen ja täytti hänet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellisesti kypsä ja sielultaan puhdas sen vastaanottamiseen. Osallistuttuaan liturgiassa pyhään ehtoolliseen isä Niketas juoksi matkallaan majalle metsän läpi jumalallisen innostuksen vallassa. Hän kohotti kätensä niin, että hänen ruumiinsa muodosti ristin kuvan, ja huusi kovalla äänellä: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!”

Tämän Pyhän Hengen vierailun jälkeen isä Niketas sai hengellisen näkökyvyn. Hän pystyi näkemään ihmisen sielun, sen hengellisen tilan ja siihen vaikuttavat asiat. Lisäksi hänen aistinsa ja muistinsa voimistuivat käsittämättömiin mittoihin. Jumala ikään kuin puhdisti hänet ja palautti tilaan, jossa ihminen oli ennen syntiinlankeemusta. Aadamin tavoin hän tunsi kaikki eläimet pelkän äänen perusteella ja kukat tuoksun perusteella. Hän kysyi kiviltä, ja ne kertoivat Kausokalivian historian salaisuudet. Saman päivän iltana Niketaksen odottaessa majansa vanhuksia palaaviksi hän yhtäkkiä näki heidät, vaikka he olivat vielä kaukana. Hän juoksi heitä vastaan, ja vanhus Panteleimon ihmetteli, kuinka hän tiesi heidän olevan tulossa. Kun hän kertoi kokemuksistaan, vanhus kehotti häntä olemaan kiinnittämättä asiaan huomiota ja kertomatta siitä kenellekään. Siitä lähtien isä Porfyrioksen elämä muuttui täydellisesti ja hän eli äärettömyydessä, ilossa ja ylistyksessä.

Kerran sateen jälkeen Niketas vilustui ja sai keuhkopussintulehduksen, minkä seurauksena hänen keuhkoihinsa kerääntyi nestettä. Hän menetti voimansa ja ruokahalunsa. Lopulta kävi selväksi, että hän kuolee, ellei häntä lähetetä maailmaan saamaan lääkkeitä ja vahvempaa ruokaa. Niketaksella oli munuaisissaan hirveät kivut. Hän joutui matkustamaan pienellä laivalla loputtoman pitkään ja näki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen naisia ja lapsia. Lopulta hän saapui kotikyläänsä ja kotiovelleen, jonka aukaisi hänen isänsä Leonidas Bairaktaris. Isä ei tunnistanut pitkätukkaista ja pitkäpartaista munkkia, kunnes Niketas paljasti olevansa perheen vuosia sitten kadonnut poika. Hänen äitinsä kuitenkin koki

suurena loukkauksena sen, että hänen pojastaan oli tullut munkki, ja hän pakotti tämän lähtemään kotoa. Myöhemmin äiti oli ylpeä pojastaan ja sanoi, että kunpa kaikista hänen lapsistaan olisi tullut munkkeja.

Niketas meni Pyhän Haralamboksen luostariin, jonka igumeni otti hänet lämpimästi vastaan. Myös paikallinen piispa oli innoissaan kuultuaan athoslaisesta munkista omalla alueellaan. Niketas kuntoutui vähitellen saatuaan luostarissa erityisruokavalion. Kolme kertaa hän palasi Athokselle, mutta lähti taas pian, kun hänen tilansa uudelleen huononi. Lopulta hän joutui jättämään hyvästit Athokselle. Hänen vanhuksensa ymmärsivät, että heidän täytyy lähettää nuori kuuliaisuusveljensä pois Pyhältä vuorelta.

Niin munkki Niketas asettui pyhän Haralamboksen luostariin. Hän jatkoi kilvoitteluaan ja auttoi monissa luostarin töissä. Paikallinen piispa, joka vieraili usein luostarissa, tuli sinne kerran Siinain arkkipiispa Porfyrioksen kanssa. Tämä vakuuttui siinä määrin nuoren munkin hengellisestä kypsyydestä ja armolahjoista, että Niketas vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi. Tällöin hän sai nimen Porfyrios ja hänet liitettiin Siinain luostarin veljestöön. Hän oli vain kaksikymmentävuotias. Paikallinen piispa siunasi hänet toimimaan rippi-isänä. Myöhemmin isä Porfyrios lähetettiin papiksi erääseen kylään samalla Evian saarella. Siellä Jumala hänen kauttaan muun muassa palautti vedenpyhityksen avulla puhekyvyn kahdelle mykäksi tulleelle lapselle. Sitten hän vietti kolme vuotta Vatheian alueella olevassa pyhän Nikolaoksen luostarissa, jonne hän meni etsimään rauhaa ja yksinäisyyttä.

Kun toinen maailmansota laajeni koskemaan myös Kreikkaa, isä Porfyrios muutti Ateenaan. Hänessä oli jo Pyhällä vuorella syttynyt halu työskennellä sairaalassa, olla lähellä kärsiviä ihmisiä ja auttaa heitä. Hänet asetettiin papiksi ateenalaisen sairaalan Pyhän Gerasimoksen kirkkoon kaupungin keskustassa. Isä Porfyrios toimitti liturgioita, otti vastaan synnintunnustuksia ja kävi sairaiden luona. Sairaalassa hän pysyi jokseenkin tuntemattomana. Hän oli näkymätön ja köyhä – maallisessa mielessä merkityksetön henkilö. Rippi-isänä hän kuitenkin alkoi kerätä mainetta. Isä Porfyrios kävi myös läheisessä musiikkikoulussa, koska halusi osata lausua rukoukset oikealla nuotilla, sillä kirkon kuoro oli korkeatasoinen. Siellä hän myös opetteli soittamaan pianoa. Isä Porfyrioksella oli intoa oppia aina kaikkea uutta. Hän osti kirjoja fysiologiasta ja anatomiasta ja kävi luennoilla opiskelemassa muun muassa lääketiedettä ja siipikarjan ja mehiläisten hoitoa. Hän asui syrjäisessä paikassa Turkovunian kukkuloilla vaatimattomassa rakennuksessa yhdessä vanhempiensa sekä siskonsa ja tämän lapsen kanssa. He kutoivat ja myivät vaatteita ja laittoivat rahaa säästöön tarkoituksenaan perustaa luostari. He valmistivat suitsutuspihkaa isä Porfyrioksen reseptillä.

Kun isä Porfyrioksen jalka murtui, hän tarvitsi välttämättä kävelykepin. Hänen siskonsa oli juuri lähdössä sitä ostamaan, kun kirkkoon tuli nainen kävelykepin kanssa. Hän oli nähnyt unessa pyhän Gerasimoksen, joka oli käskenyt häntä tuomaan kävelykepin, jonka oli ostanut Jerusalemista. Nainen ei ollut aiemmin kuullutkaan sen paremmin pyhästä Gerasimoksesta kuin vanhus Porfyrioksestakaan. Kepistä tuli ihmeitätekevä. Kun vanhus taputti sillä sairastavan kipeää kohtaa, se tuli paremmaksi.

Sairaalassa toimimisen lisäksi isä Porfyrioksella oli toinenkin haave: luostarin perustaminen. Vuonna 1955 hän löysi Ateenan ulkopuolelta Kallisiasta sopivan paikan, pikkuruisen Pyhän Nikolaoksen luostarin. Autioitunut paikka kuului erään suuremman luostarin alaisuuteen. Kun vanhus meni sinne ensimmäisen kerran, yö yllätti hänet, eikä hän päässyt enää takaisin Ateenaan. Hän kävi nukkumaan kirkossa, mutta kuuli jostain kevyttä koputusta. Se tuli yläpuolella riippuvasta pyhän Nikolaoksen ikonista. Isä Porfyrios ymmärsi sen merkiksi, että pyhä halusi hänet sinne asumaan. Niinpä hän muutti sinne läheisineen. Paikka oli hyvin syrjäinen ja kauniin kasvillisuuden täyttämä. Isä Porfyrios olisi halunnut perustaa luostarin sinne, mutta – kuten hän itse on sanonut – Jumala ei sitä sallinut. He kuitenkin elivät siellä yli kaksikymmentä vuotta.

Isä Porfyrios hoiti innokkaasti puutarhaa ja istutti neljäsataa puuta. Edelleen hän toimitti myös sairaalapapin virkaa. Hänellä oli lisäksi toisaalla pieni maapala ja kanafarmi, noin tuhat kanaa. Näin hän halusi kerätä rahaa luostarin perustamista varten. Kallisiassa hän toimitti palveluksia silloin, kun häntä ei tarvittu sairaalan kirkossa. Kallisiaan alkoi tulla myös muita ihmisiä palveluksiin sekä synnintunnustukselle, vaikka matka sinne oli melko vaikeakulkuinen. Kerran vanhuksen rukoillessa yöllä kirkossa siskonsa kanssa luomaton valo täytti koko kirkon. Myös heidän äitinsä näki ikkunasta tapauksen ja kertoi siitä heille kyynelsilmin heidän palattuaan.

Vuonna 1970 palveltuaan 33 vuotta pappina sairaalan kirkossa isä Porfyrios sai pienen eläkkeen. Tämän jälkeen hän otti vastaan hengellisiä lapsiaan Kallisian pienessä luostarissa. Ajatus nunnaluostarin perustamisesta ei ollut hävinnyt vanhuksen mielestä. Hän halusi luoda hengellisen työpajan, jossa sielut pyhittyisivät ja jossa Jumalaa ylistettäisiin jatkuvasti; paikan, jonne surujen ja ahdistusten vaivaamat ihmiset voisivat hakeutua turvaan ja löytää lohdutusta, voimaa ja parannuksen. Kärsivällisesti isä Porfyrios läheisineen oli tehnyt työtä ja kerännyt rahaa hanketta varten.

Hän kiersi itse katsastamassa paikkoja ja rukoili Jumalaa johdattamaan häntä. Lopulta oikea paikka löytyi Malakasan Milesistä, Attikan alueelta, läheltä Oroposta, ja hän osti sen. Hän muutti sinne, ja luostarin rakennustyöt alkoivat vuonna 1980. Vuonna 1984 vanhus muutti asumaan luostarin rakenteilla olevaan siipeen. Vaikka hän oli jo vakavasti sairas ja sokea, hän työskenteli herkeämättä tuon Kristuksen kirkastumiselle pyhitettävän luostarin rakentamiseksi. Kun luostarin kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1990, oli vanhus jo vuoteenomana. Vaikka hän oli ollut monta vuotta sokea, hän näki kirkon hengen silmillään. Rakennustyöt sujuivat ilman keskeytyksiä hänen rukoustensa avulla. Kirkon rakentaminen oli aivan viime vaiheessa, kun vanhus seuraavan vuoden lopulla lähti tästä elämästä.

Hengellisesti isä Porfyrios ei ollut koskaan jättänyt pyhää Athosvuorta. Se ja erityisesti Kausokalivian skiitta olivat hänen tärkein mielenkiinnon kohteensa. Hän oli hankkinut hallintaansa Pyhän Georgioksen majan, jossa oli aloittanut munkkielämänsä. Hän asetti sinne aina joitakin hengellisiä lapsiaan asumaan.

Sairaudet leimasivat isä Porfyrioksen viimeisiä elinvuosia. Hän koki monta vaikeaa sydänkohtausta, kärsi hankalasta tyrästä ja äärimmäisen tuskallisesta ihosairaudesta, sokeutui täydellisesti ja sairastui lopulta aivosyöpään. Kahden viimeisen elinvuotensa aikana vanhus puhui jatkuvasti kuolemastaan ja valmistautumisesta kohtaamaan Kristuksen tuomioistuimen. Tietäessään kuoleman lähestyvän hän kävi synnintunnustuksella rippi-isänsä luona Ateenassa ja vetäytyi helluntain aattona kaikessa hiljaisuudessa Athokselle entiseen kilvoittelupaikkaansa Pyhän Georgioksen majaan välttääkseen juhlavat hautajaiset kunnianosoituksineen. Hänen omien ohjeidensa mukaan hänelle kaivettiin hauta valmiiksi, ja hän saneli jäähyväiskirjeen hengellisille lapsilleen.

Hengellisen valmistautumisen jälkeen isä Porfyrios kuoli Pyhällä vuorella 85-vuotiaana 2.12.1991. Viimeisinä sanoinaan hän toisteli Kristuksen pyyntöä ”jotta he olisivat yhtä” (Joh. 17:22) ja aivan lopussa vain sanaa ”tule” Johanneksen ilmestyskirjan rukouksena (Ilm. 22:17, 20). Vasta kun hänet oli seuraavana päivänä haudattu vaatimattomasti vain lähimpien kanssakilvoittelijoiden läsnä ollessa, tieto hänen kuolemastaan annettiin julkisuuteen, kuten hän oli itse määrännyt. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi kanonisoi pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialaisen 1.12.2013.

(Elämäkerta perustuu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön verkkosivuilla julkaistuihin kirjoituksiin.)

Pyhä Stefan Uroš, kuningas Stefan Dušanin poika ja perillinen, hallitsi Serbian kuningaskunnan sortumisen levottomina vuosina. Hän oli hurskas ja sävyisä, rakasti kirkkoa ja suhtautui suopeasti luostareihin. Hän ei halunnut käyttää väkivaltaa kapinallisia ylimyksiä vastaan ja kuoli salamurhaajien uhrina vain 31-vuotiaana joulukuun 2. päivänä 1367 (tai 1371). Hänen ihmeitä tekevät, Serbian kansan suuresti kunnioittamat pyhäinjäännöksensä ovat nykyisin Belgradissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.